Aamulla herättyä alkoivat kyyneleet virrata heti. Niitä on ollut vaikea pidättää. En jaksaisi alkaa kaikkea alusta. Taas. Mikä minua vaivaa? ikäkriisi?
Avoliittoni kaatuu. Se ehti tuskin alkaa. Analysoin käytöstäni, analysoin pahaa oloani, sitä, mikä saa minut ihastumaan toisiin. Ehkä se on perustavaa laatua oleva virhe minussa? Suhteemme ei voi toimia. En osaa sitoutua mihinkään. Aina, kun pitäisi suunnitella tulevaa, rakentaa yhteistä, ajatukset karkaavat siihen
faktaan, ettei minulla ole oikeutta. Pelkään sitä päivää, kun avomies päättää lähteä nuoremman mukaan perhettä perustamaan. Itselläni lapsiluku on täysi, hänellä toive omasta perheestä, omista lapsista, elää vahvana. Hänen syntymättömät lapsensa ovat onnemme tiellä. Pidän hänestä niin paljon, että haluan päästää hänet toteuttamaan sitä unelmaa. Hänestä tulee hieno isä. En rakasta häntä tarpeeksi, että voisin yrittää ne lapset hänelle antaa. Elämämme menevät eri tahtia. Tämä on raastavaa. Kun tajusin kaiken tämän, elämäni muuttui järkyttävän tyhjäksi ja pelottavaksi. Ihastumisen tunteet peittyivät masennukseen, pettymykseen ja tuskaan.
Avomies totesi, ettei haluaisi erota, mutta tietää itsekin, että se on helpompaa nyt kuin myöhemmin. Hänen sanansa sinetöivät kohtalomme: ei ole enää mitään mistä syntyisi edes toivo yhteiseen tulevaisuuteen. Ja nyt pitäisi pystyä menemään töihin ja kohtaamaan maailma silmät turvoksissa, sielu palasina ja ymmärtäen faktan, ettei minulla ole mitään annettavaa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti