Koska pääsen hänestä yli

Ajatukseni palaavat yksinäisinä hetkinä hänen syliinsä: Mr M. Se on turhauttavaa. Tiedän, että "pääsen hänestä yli" ja tiedän, että elämä jatkuu ja jonain päivänä kanssani on joku, jonka kanssa elämä tuntuu joltain.

Sydämen sopukassa elää vaatimaton, mutta jäytävä tunne: hän olisi voinut olla se. Tunne vs järki 6-0.

Luomutissit ja ekoläskit

Huh, totesinpahan tänään, että on se mukavaa, että omistaa ihan vaan tavalliset luomutissit. Semmoiset normaalit, parin lapsen imettämisestä jonkin verran lörpähtäneet, mutta omat, aidot ja pehmoiset.

Se pehmeys, josta mielelläni luopuisin, alkaa tissien alta ja sitä riittää. Olen onnistunut kerämään elopainoa viimeisen vuoden aikana hälyttävät seitsemisen kiloa lisää. Ja kun entuudestaan jo hiippailin painoindeksin normaalipainon ylärajalla, nyt olen sitten "lievästi ylipainoinen". Perskele. Ja minunhan piti laihduttaa itseni rantakuntoon. Huoh. Tänään autoin itseäni painonhallinnassa syömällä iltapalaksi jäätelökakkua, napostelemalla pähkinöitä ja syömällä voileipäkeksejä. =D

Porkkanat, omenat ja marjat esiin ja vehnä- ja rasvamössöjen syöminen sikseen.
Ehkäpä sitten näyttäisin kesämekossa muultakin kuin ylitäydeltä makkarankuorelta ja rupsahtaneet luomutissitkin näyttäisivät terhakammilta kuin vatsakumpuun nojaavat lärpäkkeet. Kohta onneksi saa kotimaisia mansikoita. Niitä syömällä voi elää muutaman viikon =D

Usko, usko ja hyviä asioita tapahtuu sinulle

Niin. Mistä löytäisin uskoa ja luottamusta siihen, että saan vielä kaiken toimimaan?
Tahdon vielä saavuttaa elämässä jotain, toteuttaa suunnitelmiani. Osa niistä kieltämättä liittyy taloudellisiin seikkoihin. Vähän turhanpäiväisiltähän ne tuntuvat terveyden ja ylevämpien toiveiden rinnalla. Mutta silti toivon, että jonain päivänä asun vielä jossain muualla kuin vuokra-asunnossa. Ja että voin taata lapsilleni jotain jatkuvuutta ja taloudellistakin turvaa, jonka menetimme avioeron myötä.

Ja pitäkäähän mulle peukkuja. Haen uutta työpaikkaa.

Sub muistelee mennyttä.

Olen miettinyt avioliittoani edeltävää suhdetta. Ei, en kaipaa suhteeseen takaisin. Ei, en edes kaipaa entistä avopuolisoani. Ei, en myöskään harjoita itsensä kieltämistä juuri nyt. Olen miettinyt muitakin suhteitani, mutta tuo on ehkä avioliittoa edeltävistä suhteista eniten "oikea" suhde.

Miehessä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Ehkä tietty kouluttautumattomuus hänessä vaivasi. Tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi ollut millään muotoa typerä. Ei, hän oli fiksu mies. Hänen ongelmansa taisi lopulta olla siinä, että hänen veljensä olivat korkeasti koulutettuja. Minusta oli tulossa, no, "korkeasti" koulutettu.

Olin kypsymätön siinä suhteessamme. Hyvin kypsymätön. Minua vaivasi menettämisen pelko. Olin mustasukkainen. Rakastin häntä. Uskoakseni rakastin häntä paljon, enemmän ja ainakin erilailla kuin esimerkiksi aviopuolisoani. Hän oli kaikkea sitä, mitä olin aina kuvitellutkin miehestä haluavani. Ulkoisesti kookas. Tumma, pitkä, lihaksikas, hieman ehkä ylipainoinenkin. Hauska ja flirttaileva. Oikea hurmuri. Mutta minä olin liian kypsymätön huomatakseni, että se oli vain pintaa. Sisältä hän oli pikkupoika. Poika, jonka itsetuntoa olisi pitänyt osata vahvistaa, tukea häntä oikeissa kohdissa ja antaa hänen kokea olevansa erinomaisen tärkeä ja hyvä.

Olin keskittynyt omiin opintoihini ja niiden alkaessa olla loppusuoralla hänelle tuli kiire saada muuta työtä. Tuin, autoin, kirjoitin hakemuset ja evästin haastatteluun treenaten etukäteen hänen kanssaan repliikkejä, potentiaalisia kysymyksiä. Tietenkin lopulta juju oli siinä, että tuo työpaikka oli kuin hänelle tehty ja hän sen myös sai. Mutta pidän ansionani sitä, että sain hänet hakemaan sen työn. Ilman minua, uskon, ei hän koskaan olisi hakeutunut siihen paikkaan.

Ja sen jälkeen erosimme melko pian. Itsekin työllistyin enemmän koulutustani vastaavaan työpaikkaan. Ongelmia meillä oli ollut pidemmän aikaa. En oikein saanut koskaan kiinni, mistä ne aiheutuivat. Tuntui, että mitä ihmeellisimmät asiat saivat ongelmia aikaan. Ennen niin loistava seksielämä lopahti. Lähentymisyritykset saivat aikaan turhautunutta tuhinaa ja väsymyksen teeskentelyä. Nieleskelin itkua halatessani raamikasta selkää ja sydämessäni tiesin kaiken olevan ohi jo paljon ennen kuin aivoni hyväksyivät asian.

Olen aina pitänyt eromme syynä sitä, ettei hän hyväksynyt realiteettiä siitä, että aloin nopeasti tienata enemmän kuin hän. Ero ei ollut suuri, mutta vaikka hän oli töpaikkansa vaihdon yhteydessä nostanut oman palkkansa ykkösellä alkavasta kakkosella alkavaan ja eron suuruus oli lähempänä neli- kuin kolminumeroista muutosta, niin se ei sittenkään tyydyttänyt häntä. Koska minun aloituspalkkani oli jo enemmän kuin hänen silloinen, koulutustaustaansa verrattavaksi palkaksi erinomainen, oli pienempi. Varmasti tämä oli osasyy.

Suurempi syy oli luultavasti kyvyttömyyteni ymmärtää hänen itsetuntonsa kohottamisen tarpeita. En osannut olla empaattinen, ymmärtää, tulkita syvällisesti. Eikä hän osannut kertoa. Voihan olla, että jälkikäteisanalyysissänikin menen pieleen. Osasyy eroomme oli, että hän ihastui toiseen naiseen: naimissa oleva, pari lasta ja ilmeisesti onneton avioliitto. En oikeastaan osannut olla edes vihainen. Itkin kyllä. Itkin ja itkin paljon. Syvällä sisimmässäni tunnen nykyisin, että liittomme epäonnistui, koska olin niin kypsymätön. Näen asiat eri tavalla nyt.

Yleensä muistan mennyttä huonosti. Minulla on ilmeisesti geeneihin rakennettu jokin koodi, joka estää minua muistamasta asioita kovin tarkasti. Tai ehkä minä en sitten vaan osaa elää hetkessä? Ja siksi muistijäljet ovat huonoja? Huoh. Meni liian monimutkaiseksi. Jostain syystä minä kuitenkaan en voi sanoa muistavani kovin hyvin juuri mitään aiempia suhteitani. Hädin tuskin muistan avioliiton aikaista kurjaa oloa pahoinpitelyineen, saati suhteita ennen sitä. Mutta ehkä minä jotain sentään muistan ja jotain opin itsestäni kuitenkin.

Mr Mn muistan vielä. Ehkä minä unohdan hänetkin ajan myötä. Nyt muistan kuitenkin liian hyvin miten hyvältä hänen kosketuksensa tuntui. Muistan kahvinmakuiset suudelmat tavatessamme aamukahveilla. Muistan hänen viileät kätensä kuumalla ihollani. Muistan hänen huvittumisensa. Ja sen, miltä sydämessä tuntui hänen ollessaan lähellä. Rakastumisen tunnetta ei heti unohda.

Lyhenteitä jokaiselle

Tulen seuranneeksi tätä blogia ja nauroin itsekseni lyhenteille. Mikähän minua kuvaisi? SICK 'N BALL?
Single income, couple of kids, no boyfriend and lots of loan?

Ihana tämä Suomen suvi. Villahousut jalkaan keskikesän juhliin ja sadevarusteet käden ulottuville?

Saat sen mistä luovut

Luin nuo sanat joskus. Jopa kirjan.
Törmäsin niihin taas. Minulle sanottiin tänään niin.

"Saat sen mistä luovut"


Elä hetkessä. Luota elämään.

Tuntuu tyhjältä

Katselen telkkua. Teen sitä harvoin, mutta nyt en osaa muutakaan. Koti tuntuu tyhjältä, kun lapset ovat poissa. Minnekään ihmisten pariin en innostunut lähtemään.

Murehdin mennyttä ja pelkään tulevaa. En ole nykyhetkessä onnellinen. Onpa mahtavaa.

Apea mieli

Luin taas. Ehkä minun pitäisi lakata lukemasta sitä sivustoa, jolla tulee edelleen melkein päivittäin vierailtua, vaikka muutoin olemmekin toisistamme jo vieraantuneet.

Jotenkin tuli apea mieli. Olisin toivonut olleeni kuitenkin jotain erityistä. En ehkä ollut. Tai ehkä se on unohtunut.

Osaankohan vielä jonain päivänä luottaa siihen, että olisin jollekin erityinen? Suurempi ongelma taitaa olla siinä, että mihin minä olen sitten tyytyväinen? Miten toisen tulee se erityisyys minulle osoittaa? Entä jos onkin niin, että toinen vakuuttaa koko ajan minun olevan jotain aivan spesiaalia, mutta todellisuudessa onkin vain taitava puhumaan ja huijaamaan? Ja onko sillä sitten väliä, jos olen onnellinen?

Taitaa sillä olla. Voinkohan koskaan enää luottaa? Miten minä löydän itseni ja saan itseeni sen olon, ettei sillä ole väliä, mitä muiden päissä liikkuu? Olen kuvitellut, etten mukamas ole kiinnostunut toisten mielipiteistä tai välitä mitä he ajattelevat. Mutta yksin ollessani olen huomannut, että minulle on tärkeää tuntea itseni pidetyksi ja arvostetuksi. Mitä voin tehdä ansaitakseni sen? Vai pitäisikö ajatella niin, että olen oma itseni ja seuraani valikoituvat sitten ne, jotka pitävät minusta ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen? Virheellisenä ja epätäydellisenä. Mutta silti rakastavat?

Miten opetan tämän lapsilleni, kun en sitä itsekään osaa?

Katri Helena

"Valo voittaa aina. Voin sytyttää valon pimeyteen, mutta en pimeyttä valoon. Saan valita voimani, hyvän tai pahan, rakkauden tai rakkaudettomuuden. Valinta ja vastuu on minun.

Minä valitsen rakkauden. Haluan lohduttaa, ilahduttaa, naurattaakin. Tehdä työtäni niillä edellytyksillä, jotka minulle on annettu. Ja tänäkin hehkuvana kesänä uuden Kesädiiva-shown myötä kertoa kaikilla niillä lauluilla, iloilla, kaipuilla, suruillakin, että rakkaus on.

Minun kanssani ei tarvitse surra, ei puhua hiljaa. Minua ei tarvitse varoa, en minä mene rikki. Minä en lopu, minä olen, koska rakkaus on."

Katri Helenan avoimesta kirjeestä hänen poikansa menehdyttyä.
Siinäpä ajattelemisen aihetta.

Lumous - yhä

Tänään oli mielenkiintoinen päivä töissä. Sain olla neuvomassa muita käyttötuen roolissa. Se oli oikeastaan ihan mukavaa, vaikka välillä saatu palaute onkin vähän hanurista. Toisaalta olen siihen jo niin tottunut, että en juurikaan välitä, eikä se tietystikään ole henkilökohtaista.

Lasten kanssa ilta meni pelaillen ja ehdimme leipoa pullaakin. Se on molemmista kivaa. Ja minustakin. Olen aika väsynyt juuri nyt, mutta päätin jokusen rivin naputella kuitenkin.

Mr M. minun mieleeni hiipi. Mitä antaisinkaan siitä, että hän olisi läsnä. Mutta ei se niin mene. Ja vaikka hän olisikin, niin ei se tuntuisi pelkästään hyvältä. Syvällä jossain on se suru hänestä, vaikka yritänkin vaimentaa sen. Suren menetettyä rakkautta, jota ei kai koskaan ollutkaan. Menneiden murehtiminen ei auta. Kauniisiin muistoihin on kiva palata. Valitettavasti vaan niitä muistoja tulee toisinaan mietittyä mieli harmaana, alakuloisen kauniina sielunmaisemana. Miltä se tuntuisi elää taas hetkessä? Elää ja nauttia elämästä hänen käsivarsiensa syleilyssä? Se tuli, jonka hän sai minussa syttymään taitaa edelleen kyteä jossain sisälläni. Ehkä se ei ikinä sammu? Entä jos se ei ikinä sammu? Kuluttaako se lopulta kaiken hapen niin, että tukehdun siihen? Vai tuleeko joskus joku, joka saa kanavoitua tuuletuksen niin, etteivät katkut koskaan enää vaivaa minua, vaikka tuli kytisikin?

Vaikka hänen vihjeensä on haudattu syvälle ja manipuloinnista voi olla ehkä vain alitajuisesti kyse, jos ei aidosti, niin heti kehoni reagoi niihin. Heti aloin pohtia ja miettiä, mitä tekisin. Ehdottaisinko jotain vai pitäytyisinkö hiljaa? Niin kauan, kun sitä pitää pohtia, lienee viistainta olla tekemättä mitään. Jonain heikkona hetkenä saattaisin repsahtaa ja saada kynsilleni. Tai saada aikaan jotain hallitsematonta, ainakin hetkellisesti.

Kasvaisit jo ulos hänestä. Elämäsi helpottuisi. Mutta entäs sitten.

"ei kukaan muu,ei kukaan muu oo kanssasi kauniimmin
ei kukaan muu,ei kukaan muu oo mitä toivoisit.

ei koskaan enää,lupaukset vaihdetaan.
sängyllesi silti jäätte makaamaan.
vielä vähäks aikaa jään, sanot ja hymyilet
tiedät pian itkettää

aamu kuuta väijyy,lumous kohta särkyy
hyvin näyttelet sen ettet tahtois enempää."
-Stella-

Yhä.

Kaunis hymy siellä, varovainen vihje tuolla. Mutta ei. En ole valmis. Sittenkään. Mihin?

Raha ja rakkaus

Tänään totesin, että minun käsissäni ei ilmeisesti raha pysy. En voi sanoa olevani maailman säästeliäin, toisinaan taidan olla jopa tuhlaavainen. Mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että kun ennakkoon olin riemuinnut siitä, että nyt on ensimmäinen kesä aikoihin, että on jopa jotain mahdollisuuksia nauttia kesälomasta senttejä venyttämättä, niin eipä se sitten onnistukaan.

Ensin maksoin itseni kipeäksi auton huollosta. Katsastuksessa siitä löytyi paljon pikkuvikoja ja muutama isompi. Ja korjauslasku huiteli sellaisissa lukemissa, että niillä rahoilla olisi helposti heittänyt perheen kanssa mutkan Kanarialle. Vaikka en sinne ollutkaan menossa.

Seuraavaksi tuli pari laskua, joita en osannut odottaa. Toisaalta olen noista laskuista sinänsä iloinen, koska niiden saapuminen nyt merkitsee sitä, että vältyn huomattavan paljon suuremmilta laskuilta syksyllä.

Pitäisi osata olla iloinen siitä, että rahat kuitenkin riittivät näihin kaikkiin laskuihin. Tilit ovat kyllä nyt ihan nollasaldoilla, niin että yhtään laskua ei toivottavasti tule ennen heinäkuun puoliväliä. Ruokaa joutunen ostamaan luottokortilla maksuaikaa kikkailemalla ja siitä en erityisemmin pidä. Kesälomasuunnitelmat kutistuivat lasten reuhupaikkareissuista mummolan uimarantaan, mutta luultavasti se onkin mukavampaa.

Duunista on pakkolomaa luvassa ja se keikuttaa taloutta varmasti. Entisestään heikkoa taloutta. Ja pakkoloman määrä tuntuu olevan osaltani valtionsalaisuutta hipovan vaitiolon luokkaa. Mistään ei tunnu irtoavan tietoa siitä, mitä se kohdallani tarkoittaa. Valitettavasti hiljaisuus ei enteile hyvää.

Edit [hetkeä myöhemmin]. Tulin ja päivitin muutaman rivin. Ja otsikon. Lueskelin eräästä tunnetusta nettiyhteisöstä, miten vastikään eronneet ovat elämässään edenneet. Toinen, tuskin edellisestä liitostaan lopullisia papereita saaneena, oli juuri hankkinut omakotitontin uuden rakkautensa kanssa. Toinen niinikään vastottain eronnut, oli jo uudessa suhteessa ja tekstit pursuilivat sydämiä, kun kilvan kehuttiin toista julkisissa kommenteissa.

Onko minussa jokin vika, koska itsestäni tuntuu, etten moiseen olisi valmis vielä nytkään, vaikka eromme on jo virallinen? Vai onko kyse siitä, ettei minulle vaan ole sattunut kohdalle ketään, joka olisi tehnyt moisen vaikutuksen? Vai olenko niin lukossa, etten pystyisi sallimaan itselleni sitä? Osaisinko koskaan heittäytyä suhteeseen niin, että jättäisin kaiken ihmettelyn ja alkaisin suin päin vain rakastaa? Vai onko kyse lopulta siitä, että en ole toipunut vielä viime kevään rakastumisesta? Ehkä minulla onkin erilaisia sydänsuruja? Ei näihin kysymyksiin taida olla vastausta. Mutta ehkä niitä silti on hyvä itselleen esittää.

It seems that I'm loosing it

Tänään ei enää pitänyt pokka. Eräs palaveri vaan ei kantanut. Asia oli hyvin vaikea ja yritin saada asioihin jotain tolkkua ilmoittamalla eräälle etenä puhelimitse osallistumaan pyrkivälle, että otamme yhteyttä jos tulee kysyttävää. Olin sitä mieltä, ettei hänen alkuunkaan pidä osallisuta, koska asioista tulee vain pahempaa sähläystä.

Oletettavasti maksan tästä vielä hinnan.

Mun pitäisi ehdottomasti löytää uusi työpaikka nopeasti.

Kylmää kyytiä

Yskä vaivaa. Sitkeä sellainen. Olen köhinyt nyt muutaman viikona ja vähitellen yskä tuntuu muuttuvan ärhäkämmäksi. Ilmeisesti keuhkoputkentulehdus. Taas.

Surffasin netistä meppiä. Hitto, että tunnen huonoa omatuntoa siitä, että en oikein ole ollut siinä asiassa aktiivinen. Ja en myöskään ole ollut riittävän aktiivinen hakemaan töitä muualta. Se keljuttaa. Toivottavasti kuitenkin asiat järjestyvät parhain päin.

Joo, surffaillessani tulin menneeksi blogiin, joissa usein käyn muutenkin. Jokin siinä kirjoituksessa sai minut kirjautumaan pitkästä aikaa saitille, jossa joskus minulla oli usein erinomaista juttuseuraa. Nykyisin, kun olen siellä harvakseltaan piipahdellut, on siellä ollut hiljaista. Mutta tänään sattui poikkeus.

Tosin keskustelu loppui tuskin alkuun päästyään. Melko kylmää kyytiä tuli. Luultavasti mun ei enää kannata siellä erityisemmin keskusteluja virittää. Siellä ei oikein olla vastaanottavaisella tuulella.

Mutta niinhän se elämässä menee. Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu jostain vähintään ikkuna. Pimeyteen löytyy aina valonsäde jostain. Pitää vain luottaa.