Matkalla -mutta minne?

Inhoan itseäni. Ehkä minun ei pitäisi tai sitten pitäisi tosiaan. En enää tiedä. On vain mennyt niin kauan, että joku on pitänyt minua hyvin. Siitä, että olen saanut nauttia yhdessä toisen kanssa aikuisten välisestä kanssakäymisestä. Siitä sellaisesta, joka on kai K-18?

Olen huomannut viime aikoina ajattelevani seksiä lähes tauotta. Pienet hipaisut, joita toinen osapuoli luultavasti ei edes huomaa tehneensä, nostavat pulssiani. Kun katson vieressä istuvaa mieshenkilöä, huomaan miettiväni, miltä tuntuisi jos hänen huulensa painuisivat omilleni. Tai miltä hänen kätensä tuntuisivat ihollani. Tai miltä tuntuisi sivellä hänen vatsaansa.

En ole ihastunut. Tai no, en varsinaisesti. Mutta se on varmaa, että olen puutteessa. Ärsyttää tajuta, että jos tilaisuus tarjoutuisi en ole ollenkaan varma siitä, että osaisin käyttäytyä järkevästi ja siten niin kuin minun kuuluu. Tässä asiasta olen varma: minkäänlainen selkeästi seksuaalisesti virittynyt kanssakäyminen päiväuneni kohteen kanssa olisi äärimmäisen huono idea. Täytyy pitää huoli, ettei mitään siihen viittaavaakaan tilannetta synny. Pahintahan tässä on se, etten ole varma osaanko olla flirttaamatta. Uskon kyllä, että toinen osapuoli osaisi olla järkevämpi kuin minä. Ilmeisesti en kuitenkaan ole täysin varma ja kaikkein vähiten luotan itseeni.

Jännitystä

Uusi pesti on mietityttänyt illan mittaan. Pystynkö minä siihen? Voi luoja miten kaipaisin sitä, että olisi joku jonka kanssa jutustella aiheesta ja tuuletella omaa päätä. Ehkä ärsyttävintä tässä on odottaa, että asema julkistetaan. Sen jälkeen pitää vaan ryhtyä hommiin, business as usual. Mutta sen ohella, että mielenkiintoiset tehtävät varmasti vievät mukanaan, myös jännittää, miten kaikki sujuu.

Iso muutos

Otin tänään vastaan minulle tarjoutuneen muutoksen työtehtävissä. Olen kaksi kertaa kieltäytynyt esimiestehtävistä ja ehkä aika oli nyt kypsä ottaa ne vastaan.
Käytännössä se tarkoittaa, että vetämäni teamin jäsenet ovat jatkossa myös organisatorisesti vastuussa tekemistään minulle tai ehkä oikeammin, olen vastuussa heidän tekemisistään myös hallinnollisesti. Vastuullani olevien kokonaisuuksien määrä kasvaa vähintään kolminkertaiseksi ja esimieheni vaihtuu.

Nykyinen esimieheni jatkaa edelleen vaikutustaan elämässäni, mutta ei enää hallinnollisessa esimiesasemassa mutta matriisissa kyllä. Saan hänestä "mentorin". Palkkapussi lihoo jonkin verran. En oikein tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Mutta ainakin sen verran nyt, että tämä kortti täytyy katsoa.

Eniten tällä hetkellä toivoisin, että kotona olisi joku, jolle asiasta voisin kertoa.

Sugar, darling, muru, ihana, love

Niin, kutsun usein kollegoitani näin. Hei muru, voitko auttaa? Hello, darling. Kiitos, ihana. Yes love, anytime. Nämä sanat eivät omassa suussani tai korvissani tarkoita mitään erityistä kenenkään kohdalla. Se on vain piintynyt tapa.

Tänään oli sitten ilmeisesti ensimmäinen kerta, että tulin nimittäneeksi erästä kollegaani muruksi. Hämmästyin hänen vaivautunutta naurahdustaan.

Ilmeisesti minun TÄYTYY lopettaa tämä tapa. Tylsää.

Missä muruseni on?

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan

Tyyni oli eilen yö
mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain

Enkä enää epäillyt
vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan


Jenni Vartiaisen albumilta Seili

Hukkaan menee hyvä nainen

Ilta. Kaunis koti. Lämmin ja halukas nainen. Mitä haaskausta.

Mikä kiristää

Vanhempi lapsi kiukuttelee. Miten tuon ikäisellä voi olla jo murrosikäoireita? Onneksi MLL:n sivuilta sain taas kerran tukea ja vakuutuksen, että tämä on ihan normaalia ja kuuluu tuohon ikään.

Nuorempi on kuin enkeli. Kompensoi sentään.

Reissuun pitäisi lähteä taas, tällä kertaa edellistä pidempi huki. Yritän miettiä miten jaksan ilman lapsia ja he ilman äitiä. Totesin, että varmaan ihan hyvin. Yritin miettiä, mitä tekisin viikonlopun aikana - luultavasti kollegan kanssa. Luultavasti vuokraamme auton, jotta päästään vähän laajemmin tutustumaan seutuun.

Palkkaneuvottelut olivat ihan raivostuttavat. Sain näennäisen "palkkamuutoksen" eli mahdollisuuden vähän parempiin bonuksiin ja lupauksen, että palkkaa tarkistetaan keväällä. Joopa joo. Saman lupauksen sain vuosi sitten ja mitään ei tapahtunut.

Tää projekti loppuun kokemuksen kartuttamiseksi ja CV:n jatkamiseksi, keväällä palkkakeskustelu, projektin loppuun saattaminen ja sen jälkeen -arrivederci-.

Kuluuko aika?

Jahas. Olen saavuttanut ilmeisesti nyt sen "vanhapiikako?" vaiheen, jossa ihmiset alkavat kysellä, että jokos sinä olet miehen löytänyt? Luulin, että siitä kärsisivät vain kolmeakymppiä lähentelevät tai sen ylittäneet lapsettomat sinkkunaiset. Ilmeisesti tähän miehettömään paarialuokkaan kuuluvat myös riittävän(?) kauan yksinään eron jälkeen viihtyneet sinkkuäidit. Voinkin nyt sitten aikaa tappaakseni alkaa seurata miten kyselyjen frekvenssi kehittyy suhteessa erosta kuluneeseen aikaan ja milloin kyselyt saavuttavat saturaatiopisteensä. Veikkauksia, anyone?

Ehkä siinä vaiheessa, kun nuo kyselyt lakkaavat, olen saavuttanut ikuisuuden lopun, löytänyt madonreiän ja paennut vaihtoehtoistodellisuuteen, jossa voin pohtia vapaan tahdon olemassaolon paradoksia.

Ja kyllä, olen taas lukenut liikaa scifiä.

Arki, arjista parhain

Niin se tuli. Työkiireet, lasten harrastukset, kuljettamiset, kauppareissut, pyykinpesut, ruoanlaitto, väsymystä vastaan taistelu ja yömyöhään jatkuvat työpäivän aikana kesken jääneiden asioiden loppuun saattaminen.

Kun tämän kaiken kuorruttaa peruuntuvilla kokousmatkoilla lapsen sairastuttua ja yrittää sovittaa entuudestaan kiireiseen aikatauluun peruuntuneet menot korvaavaan ajankohtaan, niin eipä tässä taas jouda minkään ystävällisyyden aiheuttaman arveluttavan olotilan tuntemuksia miettimään. Ja hyvä niin. Sillä en ole, enkä tahtoisikaan olla, ihastunut. Se oli jotain -kaukana kotoa yksin -tunnetta, joka onneksi on nyt mennyttä.

Työasiat rassaavat minua ja en pidä nykyisin enää eräästä työtoveristani kovinkaan paljoa. Löytyisipä sitä muuta duunia pian. Yhteen paikkaan hätäisesti tekemäni hakemus (jossa suoraan ilmoitin, että ei mua just tämä paikka kiinnosta, mutta jos teillä on jotain muuta, niin olkaapa yhteydessä) ei odotusten mukaan tuottanut haastattelukutsua. Eräästä toisesta hakemastani paikasta toivoisin oikeasti kuulevani muutakin kuin hylsyviestin. Haku päättyi reilu viikko sitten, joten en ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon. Tosin paikka oli himpun verran teknisempi rooli, kuin mihin minulla löytyy kompetenssia, mutta mielenkiintoinen silti. Saattaapi olla vähän "over my league". Mutta eihän sitä koskaan mitään saa jos ei mitään yritä.