Pato vuotaa

www.ritu.se blogia lukiessani törmäsin haasteeseen. Ajattelin sitä koettaa. Tajunnan virtaa tämä lienee.

Sanat joihin sormeni osui, olivat "...pato vuotaa..." paikallislehden artikkelissa. En lukenut yhtään enempää. Suljin lehden ja aloin miettiä, mitä nuo sanat minulle juuri nyt voisivat tarkoittaa. Jos avioliitto on pato, silta kahden yksilön välillä, niin minun/meidän patomme ei vain vuoda vaan on murtunut ja hyöky lyö läpi koko elämän.

Jos taas pato on esim ulkokuoreni, niin silloin voisi sanoa, että se vuotaa. Tunteeni olen aika avoimesti aina ilmaissut, mutta nyt puhun niistä ehkä vielä avoimemmin. Monille.

Jos taas pato on se muuri, joka on eristänyt minut itsestäni liian kauan, niin sekin on romahtanut.
Pato voisin olla myös minä. Olenhan minäkin padonnut kaiketi puolisoani. Kun hänenkin on paha olla kanssani. Ilmeisimmin.

Odotan muuten viestiä. Eräs minulle läheinen on kokemassa ihmettä. En tiedä, mitä on tapahtunut, mikä on status. Mutta enemmän kuin muuta, toivon, että hän on onnellinen. Ihme voi tarkoittaa myös sitä, että olen hänelle jatkossa paljon vähemmän kuin ennen. Ehkä sekin pato, silta, välillämme vuotaa. Mutta se ei kuitenkaan ole merkityksellistä. Tahdon olla onnellinen, tahdon myös hänen sitä olevan.

Välillä pelkään, että huoltajuuden tms suhteen tapahtuu jotain kamalaa. Jotain, jossa saan "rangaistuksen" pahoista teoistani. Tällä tarkoitan uskottomuutta. Mutta silti, niissä hetkissä, jotka rakastin, en tuntenut olevani paha. Silti toivon, että jos rakastumisesta rangaistaan, se rangaistus kohdistuisi vain minuun, eikä lasteni tarvitsisi siitä kärsiä. Se, että lapset joutuisivat enenevässä määrin eroon äidistään ei voi olla hyvä ratkaisu. Eihän voi?

Tuskainen ja pelokas olo

Tänään mies ehdotti, että menisin jonnekin viikonlopuksi. Että tilannetta rauhoitettaisiin kotona. Tuntuu, että en edes uskalla lähteä.

Hän ehdotti myös, että lähtisi itse lasten kanssa mummolaan.

Hän tuntuu pelkäävän, että olen jotenkin kääntämässä lapsia häntä vastaan. En koskaan tekisi sellaista. Toisaalta juuri nyt pelkään hänen tekevän juuri sitä. Toisaalta: en usko, että kovin helposti pystyy lapset äitiä vastaan kääntämään.

Pelottaa. Pelottaa ihan perkeleesti.

Lupauduin lähtemään, vaikka koenkin sen, että yhtäkkiä vaan olen poissa vaikka lapset odottavat äidin näkevänsä, ihan kamalana ja pelottavana. Olen vaan poissa, vaikka lapset ajattelevat viettävänsä ihan normaalisti iltaa kanssani. Kyllä lapsilla pitäisi olla mahdollisuus näihin asioihin reagoida. Ja erityisesti tässä tilanteessa, kun he nimenomaan kaipaavat turvallista läheisyyttä.

Käräjäoikeus

Olen avoimesti kertonut miehelleni koko ajan miten asiat hoidetaan oikeusteitse, jos sopua ei synny.
Ja katso: mies otti neuvoista vaarin. Sain toissapäivänä käräjäoikeudelta lausumapyynnön. Mies oli jättänyt hakemuksen huotajuudesta ja oheistanut mukaan viisi sivua pitkän haukkumakirjeen minusta. Sen luettuani oli keuhkoista ilmat pihalla melkoisen hetken. Onneksi, ONNEKSI mies ei ollut kotona, kun sen luin. Ehdin vetää henkeä, soittaa kriisipuhelun siskolleni ja rauhoittua täysin ennen hänen kotiin palaamistaan.

Kirjeessään hän syyttää minua perusteettomasti mm. nukahtamislääkkeiden ja alkoholin sekakäytöstä, lasten hakkaamisesta ja pakkasessa ulkona pitämisestä. Hän väittää minun olevan joko aina töissä tai tekevän koko ajan kotona töitä. Lisäksi hän syyttää minua siitä, että jatkuvasti teen työmatkoja, joilta soittelen kotiin, etten tiedä milloin tulen.

Voi luoja, että kiitän sitä, että meillä on töissä työajanseurantalaitteisto, jossa on sisään- ja ulosleimaus ja saa tarkat tiedot siitä, miten olen kulkenut töihin. Miehen tehtäväksi jää sitten todistella, että olen ollut tulematta kotiin suoraan sen jälkeen.

Työmatkoista on työmatkalaskujärjestelmässä tietysti dokumentaatio, työmatkoja ei ole keväällä ollut kuin muutama. Jotenkin ne miehen mielessä ovat ilmeisesti paisuneet ihan suhteettomiin mittoihin. Tietysti, kun häntä ei pätkääkään kiinnosta ottaa vastuuta lasten hoidosta. Hänelle se on ollut hirmuinen henkinen rasite, jos kerrankin olen tulematta viideksi kotiin ja en ole koko ajan passaamassa häntä. Jessus, mitä paska väittämiä.

Alkoholinkäytöstä minulla on vaikka kuinka paljon todisteita todistamaan juomatavoistamme erittäin päinvastaista kuin mitä mieheni väittää. Yleensähän minä olen kaikissa tapahtumissa esim. ollut kuskina miehen nauttiessa vapaasti alkoholia. Ja nukahtamislääkkeitä meidän perheessämme käyttää vain ja ainoastaan hän.

Miehen tultua kotiin minä totesin vain, että olitpa melkoisen kirjeen kirjoittanut. Sanoin hänelle, että olen surullinen siitä, että hän valitsi tällaisen toimintatavan ja totesin, että mahtaa hänellä olla paha olla, kun tuommoista tekee. Mies totesi siihen, että hän ei voinut muutakaan tehdä. Lisäksi hän sanoi minun käyttäytyvän omituisesti. Millaista reaktiota lienee odottanut (onneksi ehdin alkushokin siis peittää!!!)

Totesin miehelle, että koska tiedän kaikkien väitteiden olevan täyttä paskaa, niin eivätpä ne minua paljon hetkauta. Sanoin, että toivon hänen ymmärtävän, että minun on pakko antaa tähän vastine. Totesin, että en edelleenkään toivo hänelle mitään pahaa ja että kunhan tämä kriisi on ohi ja tilanne lauennut, voimme varmasti edelleen yrittää toimia aikuismaisesti ja olla vanhempina lapsillemme.

Mies ei kaiketi kestänyt a) minua b) itseään, koska pakeni autoajelulle, jolta palasi vasta useiden tuntien kuluttua. Pelkäsin hänen palaamistaan, koska pelkäsin hänen hautovan jotain ihan päätöntä. Soitin hänelle ennen nukkumaan ryhtymistäni tiedustellakseni missä hän on ja millä mielellä. Hän totesi olevansa lähettyvillä ja olevansa ihan rauhallinen. Uskoin sitä ja uskalsin mennä nukkumaan, tosin en nukahtanut ennen hänen paluutaan.

Eilisen päivän käytin todisteiden keräämiseen. Tilasin työterveyshuollosta, lasten neuvolasta, päiväkodista ja kaikkialta mistä suinkin keksin, todisteita siitä, että olen puhunut miehen väkivallan teoista ammattiauttajien kanssa. Lisäksi hankin todisteita siitä, että olen pääasiassa lapset hoitanut. Informoin työnantajaa tilanteesta. Luoja, että saan olla kiitollinen ihanista työtovereista, mahtavasta esimiehestä ja hänen esimiehestään. Työpaikalta tuleva tuki on aivan loistavaa ja vaikka vertaa! Se antaa voimia tässä vaiheessa aivan uskomattoman paljon.

Se keljuttaa, että työasioissa joudun ottamaan takapakkia ja vaikean tilanteen vuoksi olemaan poissa yhdestä projektista, joka olisi tuonut lisää liksaa. Mutta niin se on, että first things first. Lapset ja oma jaksaminen ovat nyt tärkeintä. Työt tehdään sitä mukaa, kun jaksetaan. Uusia haasteita ei tässä kohtaa nyt vain voi ottaa vastaan.

Lasten psykologi

Eilen kävimme lasten psykologilla.
Siellä nousi esiin väitteitä, että olen alkoholiongelmainen ja lyön lapsia. Olen aina poissa, aina töissä tai jotain muuta ihan pöyristyttävää.

Kaikki keskustelunaloitukset, joissa olisi pitänyt jotain positiivista sanoa minusta, kuolivat alkuunsa.

Olen ihan tuskainen, mutta oikeustie taitaa olla ainoa tie.

Tauko

Kirjoittamisessa on ollut tauko. Laitoin kaiken varalta blogini pois julkisuudesta sen jälkeen, kun mies näki minun kirjoittavan sitä. En tosiaankaan jaksa alkaa hänen kanssaan tätä käymään läpi. Voihan se tosin olla, ettei hän "saanut kiinni" blogin nimeä, mutta joka tapauksessa tein päätöksen sulkea pääsy blogiin. Kunhan riittävästi aikaa on mennyt ja asiat edenneet, niin katsotaan sitten uudelleen avaamista.

Viime viikolla mies oli omin päin varannut itselleen ajan kuntamme lastenvalvojalle. Sain tietää asiasta kun yritin varata meille yhteistä aikaa. Sain miehen kanssani keskustelemaan myöhemmin kahden kesken, mutta eihän siitä keskustelusta mitään meinannut tulla. Sovittiin, että mennään käymään lastenpsykologilla juttelemassa. Varasin ajan. Mies puolestaan on varannut ajan perheasianneuvottelukeskukseen. Lupasin mennä sinne mukaan.

Tosi raskasta tämä on. Samaan aikaan toisaalla minä olen hakemassa asianajajan avulla käräjäoikeudesta apua. Jos maanantaina ei edelleenkään tule mitään selvyyttä huoltajuuteen (mitä vahvasti epäilen) niin paperit lähtevät käräjäoikeuteen. Ja ne lähtevät sitten yksinhuoltajuushakemuksena ja yhteiselämän päättämishakemuksena liikkeelle. Ja minulle oikeus jäädä asumaan tänne. Ehkä tämä äärimmäinen keino vauhdittaa huoltajuussopimuksen syntymistä. Tai sitten ei.

En enää oikein tiedä mistään mitään. Välillä tuntuu, että olisi niin paljon helpompaa vaan luovuttaa ja "sulkea silmät".

Töissä taidan missata erittäin hyvän etenemismahdollisuuden tämän huoltajuusriidan takia. Se vituttaa ihan tosissaan, mutta toisaalta se on kuitenkin sivuseikka juuri nyt. Lapset ovat tärkeintä. Ja se että itse jaksan.

Tänäkin viikonloppuna mies on nukkunut vaan aamuisin pitkään ja illat puuhaillut omiaan. Ei se juuri lastenhoitoon ole ottanut osaa. Ehkä se on hyvä indikaattori siihen, että huoltajuus alkaisi vähitellen valua minulle... toivon toivon toivon niin, että mies tulee järkiinsä ja antaa lasten huoltajuuden minulle enempiä tappelematta. Mutta loppuun asti minä taistelen. Se on varmaa.

Ei mitään edistystä

Eilen aloin tulla epätoivoiseksi ja raivostua vähitellen iltaa kohden. Mies ei saa kerta kaikkiaan mitään aikaan. Huoltajuussopimusehdotuksen olen antanut useaan otteeseen luettavaksi. Olen selittänyt taustat ja tarkoituksen. Neuvonut nettilinkit ja puhelinnumerot, joista voi tarkastaa asiat, jos ei usko minua. Mies ei puhu mitään. Hän joko on täysin hiljaa tai poistuu tilanteesta. Eilen lopulta menetin hermoni illalla ja totesin, että yhteishuoltajuuden edellytykset eivät taida täyttyä. Kun ei kerran mistään asioista keskustelu onnistu, niin voinen vetää sen johtopäätöksen, että asia on riitainen ja kaikesta muustakin on odotettavissa samankaltainen vääntö.

Jos asia ei tänään etene, niin huomenna lienee pakko antaa asia oikeuteen päätettäväksi. Silloin haen yhteishuoltajuuden asemesta yksinhuoltajuutta ja alkuperäisen ehdotukseni mukaista erittäin laajaa tapaamisoikeuttakin lienee syytä tarkastella uudelleen. Ei siksi, että lasten tapaamisia haluaisin rajoittaa, mutta siksi, että riitaisuuden vallitessa on vaan helpompaa, jos tapaamista on tiukemmin säädelty ja tapaajavanhemmalla on vähemmän päiviä käytettäväksi aseena riitelyssä. En tosiaan toivonut sen tähän menevän. Mutta lasten takia taistelen ja siksi, että haluan päästä eteenpäin asioissa. Jos toinen heittäytyy sellaiseksi, ettei mitään selvitä eikä toimi, niin minun on pakko silloin toimia yksin.

Olen vieläkin vihainen. Suorastaan todella.. Tätä se liittomme on ollut aina. Mies ei toimi yhtään jos asia on vaikea. Vetkuttelee ja on jotenkin saamaton ja kykenemätön ottamaan asioista selvää. Tähän asti usein on sitten minun asiat selvitettyä saanut lopuksi haukut siitä, että pitääkö asioihin sotkeutua ja mikään ei ole kelvannut, jos ei ITSE ole tehnyt. Ja hän ei sitten kuitenkaan mitään tehnyt. Ja seuraus on ollut se, etten loppuaikoina enää aloitteellisesti selvittänyt mitään haukkujen ja vittuilun pelossa. Ja kaikki hommat jäivät hoitamatta. Ja sitten sain kuulla olevani laiska lehmä, joka ei mitään saa aikaan. Ehkä mies luulee, että nytkin käy niin. Että luovutan ja jään tähän, kun en jaksa asioita enää potkia eteenpäin. Kuinka väärässä hän onkaan. Tuo käytös vain vahvistaa käsitystäni siitä, että päätökseni on oikea. Ei tuon ihmisen kanssa elämä voi koskaan olla onnellista. Olemme liian erilaisia.

Huoltajuus

Tänä viikonloppuna se pitäisi saada sovittua:
huoltajuus.

Olen pitkittänyt päättämistä jo monta päivää miehen oireilun ja allekirjoitushaluttomuuden vuoksi. Tänään soitin asianajajalle ja sanoin, että vetkuttelusta huolimatta tuntuu (tai toivon) että asia etenee viikonlopun aikaan. Selvitin myös, miten asiaa on vietävä eteenpäin, jos emme saakaan asiaa sovittua.

Kävin toista kertaa lainaneuvotteluissa. Eri pankki tällä kertaa, sama lopputulos. Lainaa kyllä järjestyy, kunhan vain entiset lainat saan järjesteltyä pois rasittamasta.

Ehkäpä ne asiat tästä kirkastuvat.

Lapsille olen alkanut puhua myös muutosmahdollisuudesta. Siitä, että asutaan eri tavalla tulevaisuudessa. En ole mitään luvannut tai varmaksi sanonut. Mutta ajatukseen siitä, että isi ja äiti eivät asu loputtomasti yhdessä ja että uusi päivähoitopaikka on jossain vaiheessa ehkä tulossa, saavat jo vähän totutella. Lapset puhuvat kyllä omaa kieltään: äiti ei saa hylätä. Vanhempi lapsista jo ymmärtää paremmin muutoksen konseptin, nuorempi ei vielä. Ehkä sitten paremmin, kun muutos on todellista.

Toivon voimia jaksaa tämän viikonvaihteen yli. Tähän iltaan asti. Huomisen. Sunnuntain. Päivä kerrallaan. Pelot ovat pahoja. Niille ei saisi antaa liikaa valtaa. Mutta ei se helppoa ole pitää mörköjä loitolla.

Epäröinti

Tunnen kasvavan pelon ja epävarmuuden. Taas tulevaisuus huolettaa. Miehen reaktiot. Pelottaa millaista on sopia huoltajuudesta, kun se on niin huonosti edistynyt tässä viime päivinä. Toisaalta ymmärrän, että päätös on iso ja miestä hirvittää lapsista luopuminen yhtä paljon kuin minua. Jotenkin tunnen sydämessäni kuitenkin lämpimiä tunteita puolisoa kohtaan. Miten minä voin tehdä tämän hänelle? Miten voin ottaa lapset, jotka merkitsevät niin paljon hänellekin? Hän tapaa heitä vain silloin tällöin? Mitä elämää se on? Toisaalta yritän sanoa itselleni, että se on hänestä kiinni, minkä verran hän lapsia jatkossa tapaa? Eihän sen tarvitse rajoittua siihen, että näkee vain silloin tällöin? Eikö se ole hänestä itsestään kiinni, millaisen suhteen lapsiin luo?

Lapset ovat niin tosi tärkeitä meille molemmille. Tekisi mieli jatkaa avioliittoa ihan vain siksi, kun joutuu toisen surua ja menetystä seuraamaan vierestä. Tuntuu, että en voi millään tehdä tätä hänelle. Mutta kun toisaalta sitten on vaan juuri niin, että en voi tehdä muutakaan. En usko hänen kykenevän muutokseen niin rajusti, että elämä muuttuisi toisenlaiseksi. Vaikka HALUAN uskoa, että se olisi mahdollista. Pelkään. Luin eräästä blogista siitä, mitä seurauksia väkivalta pahimmillaan voi aiheuttaa. Entä jos jonain päivänä joudun hakatuksi niin, että en selviäkään mustelmilla? Jos tuleekin pysyviä vahinkoja? Entä jos henkinen väkivalta yltyy ja menetän itseni kokonaan? Entä jos se alkaa kohdistua lapsiin? Entä jos jään auton alle huomenna tai entä jos puu kaatuu päähän? Entä jos saan sydärin tai jotain? Mahdotonta tietää. Pakko valita.

Joskus toivoisin olevani pieni lapsi, jonka puolesta joku hoitaisi kaiken ja itse saisi vaan mennä virran mukana ja kiukutella vastaan, mutta silti voisi luottaa lapsenomaisesti siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Nyt tuntuu, että minun on jaksettava olla aikuinen, olla vahva, olla kaikille tukena, huolehtia kaikki käytännön jutut ja olla joka asiassa niin kaikkea. Vaikka tekisi mieli itkeä, kirota, huutaa, olla sylissä, nauraa, parkua ties vaikka mitä.

Kuka minua hoitaisi? Minä olen yhtäkkiä tukihenkilö sille, joka minut on pahoinpidellyt vuosien ajan henkisesti ja fyysisesti. Ei voi olla totta! Miten voisin kovettaa itseni tältä kaikelta, kun epäilys on niin kova, että teenkö sittenkin virheen?

Suru

Mies hajosi. Kamalaa katseltavaa. Tuntuu, että asia on nyt vasta muuttunut hänelle todeksi, vaikka tästä on puhuttu jo monta kuukautta. Hän taitaa olla shokissa ja toimintakyvytön. Pelottaa.

Viha lienee seuraava tunne. Pelkään sitä, että asioista muodostuu äärimmäisen vaikeita sen takia. En kuitenkaan haluaisi pakottaa häntä toimimaan toimintakyvyn äärirajoilla, koska en tiedä mitä hän vielä tekee. Toisaalta itse haluaisin vain edetä mahdollisimman nopeasti. Äkkiä vaan kaikki asiat järjestykseen ja hommat selviksi.

Tasapainoilua veitsenterällä.

Pohdintaa

Nyt sitä sitten suree. Sitä miettii, miksi näin kävi. En tiedä onko vastauksia olemassa?

Olisiko suhde ollut pelastettavissa, jos aiemmin olisin tajunnut ilmaista vihani, tuskani ja ahdistukseni enkä vain niellyt sitä miehen miellyttämisen toivossa? Olisiko minun jo aiemmin pitänyt tajuta, että perheidylli maaseudun rauhassa ei sovi minulle, vaan kaipaan kaupungin ihmisvilinää, palvelujen läheisyyttä, erilaista sosiaalisuutta? Tuntuu, että vaikka kyläyhteisössä asusteleminen onkin "ah niin herttaista" ja ystävälliset naapurit lähellä ja tuttuja kaikki, niin toisaaltahan taas kaikki ovat kiireisiä omakotitalojensa, pihojensa ja vaikkapa nyt perkule lämmitysjärjestelmiensä kanssa, että oikeaa keskustelua, läsnäoloa, syvällistä pohdintaa ja keskustelua elämästä ei ole. Sitä vaan puhutaan säistä ja niistä ja näistä. Milloin eletään ja nautitaan ja ollaan vaan LÄSNÄ?

Työleiri, sitä se omakotitaloasuminen on ollut. Tahdon kerrostaloon, palvelujen lähelle. Sellaiseen paikkaan, jossa kaupassa käy vartissa. Lasten kanssa voi mennä ulos ja leikkimään vaikka leikkipuistoon tai metsäretkelle, ilman että tarvitsee katsella pihassa lojuvia risuja tai rikkaruohoja tai kasvimaata tai pensaita tai mitä tahansa ahdistuen ajatuksesta, että tuokin pitäisi tehdä. Sitten sitä usuttaa lapset johonkin omatoimiseen leikkiin kahisemaan keskenään, jotta tulee sekin ja tämäkin homma tässä samalla tehtyä. Eikä kylän lasten kanssa tule leikittyä yhtään sen enempää vaikka kaikki ovat tuttuja. Päin vastoin. Aikuisilla on aina niin perhanasti tekemistä talojensa ja puitteiden kanssa, että lapsien kanssa ei oikeasti ole koskaan aikaa kyläilyyn ja sosiaaliseen yhdessäolemiseen. Toista se ennen on ollut, kun KOTI=TYÖPAIKKA. Nyt kun ollaan matkat mukaanlukien lähes 10 tuntia poissa kotoa ja kotityöt PLUS talonhoito päälle, niin eipä ihme, että piiputtaa. Kerrostalossa selviää sentään pelkillä kotihommilla ja kun ulos lähtee saa nauttia ja osallistua lasten kanssa touhuiluun ilman, että laskee koko ajan tekemättömiä töitä pihasta. Ne kun ovat kiinteistöhuollon hommia. Ottaa sitten vaikka haravan kouraan syksyllä ja raapii itse kerrostalon pihaa tai vaikka jonkun mummelin pihamaata, jos sellaista kaipaa. Ja kukkia voi istuttaa parvekkeelle ja tehdä vaikka ruukkupuutarhan sinne riesoikseen, jos ei muuta keksi.

Ehkä minä nyt opin tuntemaan itseni. Tai sitten kohta valitan blogissa miten kerrostaloasuminen on kurjaa, naapurit surkeita, lapset metelöiviä ja hankala mennä niiden kanssa ulkoilemaan, kun pitää rapussa kulkea ja puistoon on pitkä matka =)

Hakemus jätetty

Ymmärrän jos
En anteeksi saa
Mut en tässä voi olla kauempaa

Meidän ruusuinen tie
Ei kauemmas vie
Liikaa sen piikit pistelee
Nyt luovuttaisin avaimen

Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Kadun mä ehkä tätä joku päivä
Tien varresta itseni löydän
Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä
Mut kulta mun täytyy vaan mennä
Mun koti ei oo täällä
-Christel Sundberg-

Keskustelu

Kuten arvelinkin (tunnen itseni edes siltä osin) en osannut olla puhumatta erosta perjantaina. Aloin jutella puolison kanssa siitä, millaisia realiteetteja edessämme on, jos lapsista syntyy huoltajuustaistelu. Koetin hyvin selvästi sanoa, mistä on oikeastaan kyse, jos oikeuteen mennään. Ehkä jotain alkoi takaraivoon mennä.

Miehen suurin huoli tuntuu olevan talon menettäminen. Enää hän ei niinkään puhunut lasten menettämisestä tai siitä, että lasten pitäisi saada olla juuri täällä hoidossa tms vaan juuri siitä, että hän haluaa talon ja sen tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Sanoin hänelle, että minun puolestani hän saa kaikin mokomin jäädä asumaan taloon jos hänen taloutensa sen kestää. Kerroin totuudenmukaisesti tehneeni laskelmia siitä, millainen kustannus talon ylläpidosta tulee kuukausittain sekä siitä mitä kuluja talon ostaminen pelkästään omiin nimiin aiheuttaa. Koetin hienovaraisesti, ystävällisesti ja painostamatta ohjata miestä hyväksymään senkin vaihtoehdon, että realistisesti ajatellen lienee mahdotonta, että hän talon voisi pitää. Paitsi jos saa jostain rahoitusta rutkasti lainamäärän pienentämiseen. Itse en ainakaan kykenisi taloa pitämään ilman hurjaa nälkävyön kiristämistä ja aivan poikkeuksellisen myötämielistä pankkia.

Talon menettämisestä tulee kova isku miehelle, välillä rehellisyyden nimissä tuntuu loukkaavaltakin se, kuinka paljon talo merkkaa vs perhe. Mutta toivottavasti nyt kuitenkin asiat selkiytyvät.

Itselläni on ollut uskomattoman levollinen ja iloinen olo. Tuntuu, että turha kai tässä on edes erota, kun on niin hyvä olla. Mutta totuushan on se, että se hyvä olo tulee siitä, että tiedän pääseväni rauhaan, omaa tilaa, oma tahti ja paine pois päältä vaikka tekisin mitä. Lapsetkin ovat tuntuneet erityisen rakkailta ja suloisilta, kun jaksan paremmin.

Silti, pelko on, ettei tulevaisuus ihan niin herttaista sitten kuitenkaan ole.

Keskittymiskyvyttömyys

En pysty keskittymään työhön. Ajattelen koko ajan tulevaa maanantaita.
Tuntuu, että olen tekemässä elämäni suurimman virheen. Että en voi mitenkään edetä asiassa näin. Mikä voisi olla parempi keino? Pitäisikö vielä yrittää? Pitäisikö vielä katsoa, mitä elämä voi olla puolison kanssa? Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, ettei elämä voi olla tällaista?

Olenko se sittenkin minä, joka on pilannut kaiken? Olenko minä sittenkin se, joka on harjoittanut henkistä väkivaltaa yrittämällä vaatia mieheltä enemmän kuin mihin hän on kykenevä oman historiansa vuoksi? Vieläkö minun pitäisi yrittää ymmärtää? Antaa hänelle mahdollisuus muuttua? Antaa lapsille sittenkin se koti, jota olemme rakentaneet?

Voinko minä vaatia omaa tilaa ja omaa aikaa vai olenko väärässä?

Tuntuu, kuin pakottaisin itseni tekemään päätöksen ja ratkaisun, jota kadun kuin hullu hetken päästä.

Voinko mitenkään antaa asioille enää muuta suuntaa? Minä haluan vain olla rauhassa, elää ilman pelkoa, olla onnellinen. Onko se mahdollista liitossa nyt? Ei se taida olla. Voi tätä surun ja pelon ja epävarmuuden määrää.

Tuntuu, että sisälläni asuu kaksi ihmistä, joista toinen huutaa: "lähde, irtoa, mene, vie itsesi ja lapsesi turvaan, pakene, juokse, ala elää!" Toinen huutaa: "jää, olet hullu, älä mene, mitä olet tekemässä, pitää vielä yrittää, lasten vuoksi et voi mennä"

Mutta mieleen nousee muistoja. Ja ne muistot eivät ole hyviä. Pitänee koettaa muistella vaan niitä, että muistaa miksi haluaakaan erota.

Ohjeita

Ihan ensimmäiseksi on pakko sanoa, että tämä ei tunnu todelliselta. Tuntuu, niin kuin olisin siirtynyt tietyllä tavalla sivustakatsojan rooliin omassa elämässäni. Oletan, että tämä on jokin psykologinen suojamekanismi, joka auttaa minua viemään tämän prosessin läpi.

Siis asianajajan ohjeet ovat nämä: vie maanantaina avioerohakemus. Älä tee sitä viikonloppua vasten, koska miehesi käytös voi olla arvaamatonta.

Anna samana päivänä luettavaksi luonnos huoltajuusehdotuksesta ja anna aikaa lukea/hyväksyä se maksimissaan kaksi vuorokautta. Mikäli hän ei ota kantaa/suostu ehdotukseen, sen jälkeen asianajaja hakee puolestani väliaikaisen huoltajuuspäätöksen käräjäoikeudelta. Mieheni tuntien hän luultavasti kieltäytyy lukemasta paperia ja/tai allekirjoittamasta sitä. Vaikka tahtoisin hänen ymmärtävän lasten parhaan, epäilen sitä. Suru, katkeruus ja kostonhimo voivat nousta tunteissa päällimmäiseksi.

Pahimmillaan huoltajuusriita (jos menee oikeudessa riitelemiseksi) voi kestää lähes vuoden. Ihan kamala ajatuskin. Toinen jokseenkin kamala asia on se, että pahimmassa tapauksessa oikeudelta voi tulla päätös, että puolison on muutettava pois nykyisestä talostamme ja jään siihen yksin lasten kanssa. Ei mitään sitä vastaan, mutta miehelle se on ihan järkyttävän kova isku. En haluaisi lyödä lyötyä, koska tämä on meille molemmille äärimmäisen raskasta aikaa. En osaa häntä vihatakaan sen vertaa, että haluaisin hänelle tämmöistä järjestää. Tosin yhdessä asuminenkin voi olla melkoisen haasteellista päätöksen jälkeen.

Kamalin asia olisi se, että homma kääntyisi toisinpäin. Mies saisi jäädä lasten kanssa taloon ja minä joutuisin muuttamaan sieltä pois.

Voi kuinka rukoilen, että saan puolisoni ymmärtämään järkipuhetta ja sen, ettei lasten kannalta voi olla hyvä asia, että alamme riidellä huoltajuudesta. Kuitenkin todennäköisyys sille, että väkivaltaisesti käyttäytyvä puoliso saisi lasten huoltajuuden itselleen on pieni.

Valitettavasti vaan tämä ei hälvennä kovinkaan paljon pelkojani.

Pelkään myös miehen reaktiota, kun asioita hänelle esittelen. Asianajaja tuntui olevan myös terveyteni puolesta huolissaan.

Toivon sydämestäni, ettei kenenkään, kenenkään koskaan tarvitsisi käydä tällaisia asioita läpi. Mutta valitettavasti tilastot puhuvat karua kieltä. Minustakin on tulossa pikaiseen taas uusi tilastomerkintä. Toivottavasti kuitenkin vain avioerotilastoon. Pahin pelko taitaa olla (toivottavasti epärealistinen), että päädyn "perhetragediaksi" iltalehtien sivuille.

Tunnen itseni maailman suurimmaksi paskapääksi ja järkyttäksi näyttelijäksi, kun pitäisi jaksaa maanantaihin asti olla kotona vaan normisti, vaikka tiedän pudottavani ydinpommin maanantaina. Miten minusta voi olla tähän? Mitäpä ei äiti lastensa vuoksi tekisi? Vai olenko sittenkin vain itsekäs paska, jolla menojalka vipattaa liikaa? Itku tulee taas.

Asioiden on pakko selkeytyä

Olen ryhtynyt hommiin. Varasin ajan asianajajalle. Varasin ajat kahteen pankkiin lainaneuvotteluihin. Varasin ajan psykologille. Selvitin töissä miten voin joustaa työajoissa. Jos jatkossa lastenhoitoa varten on pakko tehdä hieman lyhempää päivää ja tasoittaa niitä sitten jollain aikavälillä.

Faktat vaan sitten pöytään ja hommiin. Ei tämä mene mitenkään muuten eteenpäin. Ja niin se taitaa olla, että päätös on tehty. Ero tulee ja en usko minkään enää estävän sitä. Hidasteita voi olla. Syyllisyyttä tunnen, pelkoa ja epävarmuutta. Otan nyt selvää asioista ehkä osittain siksi, että saan epävarmuuksia vähennettyä ja turhat huolet pois mielestä.

Kunpa vaan en tarvitsisi pelätä lasten puolesta. Kunpa vaan puoliso suostuisi siihen, että muutan lasten kanssa pois nykyisestä kodistamme ja saan alkaa rakentaa elämää. Ilman turhaa riitelyä tai lakipykälien vääntelyä.

Pelottaa tosi paljon

Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että joudun lapsista luopumaan. Että mies saa jotenkin puhuttua tilanteen sellaiseksi, että se saa pidettyä lapset itsellään ja minä joudun lähtemään siitä elämästä pois.

Mutta en osaa muutakaan ajatella, kuin että tämän on loputtava. En voi jatkaa elämää näin eteenpäin, kun mistään ei puhuta. Eiliset keskusteluyritykset päätyivät siihen, että mies katsoi telkkaria puhumatta mitään ja minä jouduin yrittämisten jälkeen lähtemään toiseen huoneeseen itkemään. Päädyin nukkumaan eri sänkyyn ensimmäistä kertaa. Loppu tähän on tultava. Jotain on tapahduttava! Tulemme molemmat vaan hulluiksi tuossa. Ei tämä näin voi jatkua. Ei voi, ei voi, ei voi!

Mitä häilyntää

Ilta koitti. Puuhastelin pihahommissa lasten kanssa ja mietin kaikkea mitä meillä tässä on. Materiaa se kait on ja siitä luopumisen tuskaa. Silti tunnen itsessäni kasvavan epävarmuudenkin. Toisaalta olisi niin ihanaa, kun voisin tämän kaiken säilyttää. Ilmeisesti kuitenkin haluaisin säilyttää sen ilman miestä.

Voinko minä uskoa siihen, että puoliso muuttuisi? Osaisinko itse muuttua niin paljon, että olisin luja enkä antaisi tilanteen koskaan liukua sellaiseksi mitä se on ennen ollut? Onko se koskaan mahdollista? Ansaitsisinko edes enää yrittämisen mahdollisuutta, kun olen ollut uskoton tässä välillä? Voinko taata sitäkään enää, että olisin uskollisin jos alkaisin yrittää puolison kanssa vielä?

Kunpa osaisin päättää ja elää sitten seurausten kanssa.

Tunnelma maassa

Jään lasten kanssa viikonlopuksi. Oikeastaan ihanaa, mutta toisaalta ahdistavaa. Haluaisin saada asioita eteenpäin, ratkaisuja, päätöksiä jne. Mikään ei etene, hermot menevät ja masennun. Niin kai puolisokin. Keskustelut ovat olleet olemattomia, vieraita on ollut.

Soitin tänään ajan lainaneuvotteluihin, en vain saanut kuin ensi viikolle.
Olisi ollut mukavampaa päästä siinä asiassa eteenpäin nopeasti. Saisi edes siihen asiaan selvyyttä.

Kaikki aikanaan. Aikansa kutakin. Antaa ajan kulua. Perkele. Alkaa jo kyllästyttää tuokin. Kaipaan toimintaa tämän kellunnan tilalle!

En ole jaksanut jutella sen kanssa, joka avasi silmäni. Tai ei avannut, mutta sai minut avaamaan ne. Tuntuu jotenkin pahalta, kun hän omaa puolisoaan niin rakastaa. Tiesin sen tietysti koko ajan, ettei meistä tule onnellista paria, mutta kait sitä jotain unelmaa palvoo ja toiveita elättelee silti. No, enää ei. Pakko vaan ottaa omasta elämästä vastuu, valinnoista myös.

Kaipaisin syliä, lohtua, onnellisuuden tunnetta. Haluan seksiäkin, koska siitä tulee hyvää mieli. Leikittelin vaarallisella ajatuksella, että soittaisin eräälle, joka voisi suostua minua lohduttamaan niin, että saisin tuntea itseni naiseksi. Mutta tyhmää, riskialtista ja vaarallistakin se olisi. Ja pelkään sitä paitsi sitäkin, että saisin pakit. Se ei ainakaan nostaisi fiiliksiä.

Tyydyn olemaan itsekseni ja koetan kuumeisesti keksiä, mitä tehdä, jotta olo tuntuisi iloisemmalta. Lapsista haluaisin osata nauttia, olla heille läsnä ja aidosti iloinen heidän olemassaolostaan. Taidan olla siihen valitettavasti liian masentunut. Pelottavaa.