Eilen aloin tulla epätoivoiseksi ja raivostua vähitellen iltaa kohden. Mies ei saa kerta kaikkiaan mitään aikaan. Huoltajuussopimusehdotuksen olen antanut useaan otteeseen luettavaksi. Olen selittänyt taustat ja tarkoituksen. Neuvonut nettilinkit ja puhelinnumerot, joista voi tarkastaa asiat, jos ei usko minua. Mies ei puhu mitään. Hän joko on täysin hiljaa tai poistuu tilanteesta. Eilen lopulta menetin hermoni illalla ja totesin, että yhteishuoltajuuden edellytykset eivät taida täyttyä. Kun ei kerran mistään asioista keskustelu onnistu, niin voinen vetää sen johtopäätöksen, että asia on riitainen ja kaikesta muustakin on odotettavissa samankaltainen vääntö.
Jos asia ei tänään etene, niin huomenna lienee pakko antaa asia oikeuteen päätettäväksi. Silloin haen yhteishuoltajuuden asemesta yksinhuoltajuutta ja alkuperäisen ehdotukseni mukaista erittäin laajaa tapaamisoikeuttakin lienee syytä tarkastella uudelleen. Ei siksi, että lasten tapaamisia haluaisin rajoittaa, mutta siksi, että riitaisuuden vallitessa on vaan helpompaa, jos tapaamista on tiukemmin säädelty ja tapaajavanhemmalla on vähemmän päiviä käytettäväksi aseena riitelyssä. En tosiaan toivonut sen tähän menevän. Mutta lasten takia taistelen ja siksi, että haluan päästä eteenpäin asioissa. Jos toinen heittäytyy sellaiseksi, ettei mitään selvitä eikä toimi, niin minun on pakko silloin toimia yksin.
Olen vieläkin vihainen. Suorastaan todella.. Tätä se liittomme on ollut aina. Mies ei toimi yhtään jos asia on vaikea. Vetkuttelee ja on jotenkin saamaton ja kykenemätön ottamaan asioista selvää. Tähän asti usein on sitten minun asiat selvitettyä saanut lopuksi haukut siitä, että pitääkö asioihin sotkeutua ja mikään ei ole kelvannut, jos ei ITSE ole tehnyt. Ja hän ei sitten kuitenkaan mitään tehnyt. Ja seuraus on ollut se, etten loppuaikoina enää aloitteellisesti selvittänyt mitään haukkujen ja vittuilun pelossa. Ja kaikki hommat jäivät hoitamatta. Ja sitten sain kuulla olevani laiska lehmä, joka ei mitään saa aikaan. Ehkä mies luulee, että nytkin käy niin. Että luovutan ja jään tähän, kun en jaksa asioita enää potkia eteenpäin. Kuinka väärässä hän onkaan. Tuo käytös vain vahvistaa käsitystäni siitä, että päätökseni on oikea. Ei tuon ihmisen kanssa elämä voi koskaan olla onnellista. Olemme liian erilaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti