Tänä viikonloppuna se pitäisi saada sovittua:
huoltajuus.
Olen pitkittänyt päättämistä jo monta päivää miehen oireilun ja allekirjoitushaluttomuuden vuoksi. Tänään soitin asianajajalle ja sanoin, että vetkuttelusta huolimatta tuntuu (tai toivon) että asia etenee viikonlopun aikaan. Selvitin myös, miten asiaa on vietävä eteenpäin, jos emme saakaan asiaa sovittua.
Kävin toista kertaa lainaneuvotteluissa. Eri pankki tällä kertaa, sama lopputulos. Lainaa kyllä järjestyy, kunhan vain entiset lainat saan järjesteltyä pois rasittamasta.
Ehkäpä ne asiat tästä kirkastuvat.
Lapsille olen alkanut puhua myös muutosmahdollisuudesta. Siitä, että asutaan eri tavalla tulevaisuudessa. En ole mitään luvannut tai varmaksi sanonut. Mutta ajatukseen siitä, että isi ja äiti eivät asu loputtomasti yhdessä ja että uusi päivähoitopaikka on jossain vaiheessa ehkä tulossa, saavat jo vähän totutella. Lapset puhuvat kyllä omaa kieltään: äiti ei saa hylätä. Vanhempi lapsista jo ymmärtää paremmin muutoksen konseptin, nuorempi ei vielä. Ehkä sitten paremmin, kun muutos on todellista.
Toivon voimia jaksaa tämän viikonvaihteen yli. Tähän iltaan asti. Huomisen. Sunnuntain. Päivä kerrallaan. Pelot ovat pahoja. Niille ei saisi antaa liikaa valtaa. Mutta ei se helppoa ole pitää mörköjä loitolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti