Sopiva ihminen

Kuulin tänään lapseltani, että isällä on uusi tyttöystävä. Edellinen ei kuulemma ollutkaan isällä "sopiva ihminen". Lapseni kysyi minulta: "Mitä tarkoittaa, ettei toinen ole sopiva ihminen?". Niinpä.

Toinen lapsi itki pari iltaa sitten sängyssään rintaani vasten isän ikävää ja nyyhkytystensä välistä sai kysyttyä, miksi isä ja äiti eivät voi asua yhdessä.

Eilen hampaita pestessä hän totesi, että hänen suurin toiveensa on, että äiti rakastuu isään uudestaan.

En jaksaisi, mutta alan aina näissä tilanteissa tuntea suunnatonta syyllisyyttä ja alan pohtia, että pitäisikö meidän yrittää uudelleen, olisiko pitänyt yrittää joskus enemmän. Onneksi yleensä tajuan lopettaa heti alkuunsa ja muistan syyt, miksi ei. Ei enää.

Vituiksi meni

Se on tunne. K on pariin otteeseen käynyt tässä. Olemme halailleet ja pussailleet, mutta ei se tunnu siltä miltä pitäisi.

Tänään laitoin viestin, että voisimme nähdä. En ole saanut viestiin vastausta.

Jotenkin ärsyttävää. Väsyttää taas kaikki.

Elämisen keveys

Olisi mukavaa osata olla vähän huolettomampi ja nauttia elämästä. Mikä siinä deittailussakin nyt heti on niin vaikeaa? Miksi tässä nyt ei voi nauttia siitä, että on kaveri, jonka kanssa voi tehdä asioita? Mennä leffaan, laitella sapuskaa, mennä sänkyyn ja pitää hauskaa. Miksi siitä pitää tehdä nyt niin vakavaa?

Yritän olla tekemättä asioista vakavia. Tapaan K:n tänään.

Keskustelua sanomatta mitään.

Vaihdettiin viesti.
K kirjoitti valvoneensa ja miettineensä ja totesi pitävänsä minusta valtavasti. Että ei ainakaan siitä ole kiinni. (...mutta...). Hän pohti myös, että koska ajattelemme joistain asioista eri tavoin, sillä voi olla vaikutuksia eri asioihin.

Ja sitten radiohiljaisuus. Ärsyttää. Tekisi mieli soittaa.

Edit illemmalla: Tunnistan itsessäni suuren menettämisen pelon. Ensin olen vatiloinut ties kuinka kauan sitä, etten tiedä onko hän oikea, onko tässä jotain vai ei, jokin tökkii jne. Ja nyt kun hänestä ei kuulu, minusta tuntuu ihan hirveän pahalta. Muistan lähinnä sen kaiken, minkä vuoksi pidän hänestä, mitä hyvää on, miten ihana on mennä hänen syliinsä illalla ja herätä kainalosta aamulla. Tämä tuntuu vaan nyt sietämättömän pahalta. Itkettää.

Second best

Alkoholistin tyttärellä on tyypillisiä ongelmia. Ei luottamusta tulevaan, ei uskoa omaan itseen, ei kykyä nähdä positiivisesti.

Vaikka jollain tasolla tunnistan ne käyttäytymismallit itsessäni, ovat ne niin juurtuneita, että ne eivät ole helposti ylitettävissä.

Minusta tuntuu taas, että olen vain second best, etten riitä, ole tarpeeksi. Että pitäisi suorittaa vielä jotain, tehdä enemmän, muuttua haluttavammaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Tiedostan, että ihmiset ovat voimakkaampia. He sanovat: "olen tässä epätäydellisenä, teen virheitä ja vääriä arvioita, mutta luotan silti tulevaan. Ota tai jätä. Jättäminen sattuu, mutta selviän kyllä ja eteenpäin pääsen vasta sitten." Minulla taas on olo, että mitä voisin tehdä toisin, mistä periaatteistani ja arvoistani tinkisin, että kelpaisin. Jossain minun sisälläni yrittää jokin kuitenkin pitää puoliaan: "älä mene siihen ansaan enää". Usko itseesi ja omiin arvoihisi. Anna elämän valikoida tiellesi se mitä ansaitset.

Itken, puren hammasta, itken lisää. Minun on vaikea luottaa hyvän voimaan. Niin vaikea. Missä on se olkapää, jota vasten saisin itkeä itseni ehjäksi? Missä on se kauan sitten puuttumaan jäänyt rakastava isä, joka sanoisi: "Sinä kelpaat juuri tuollaisena ja minä rakastan sinua."

Siitäs sain

Olen vatiloinut moneen suuntaan sitä, onko K minulle sittenkään "se oikea". Jotkut asiat, ehkä vähän epämääräisetkin, vaivaavat suhteessa. Nyt kuitenkin sain näpeilleni.

Juteltiin viikonvaihteessa siitä, millaista olisi ehkä asua yhdessä. Ja totesimme samassa, että onkohan sellaista vaihtoehtoa realistisesti olemassakaan? Itse sain maistaa omakotitaloasumisen kyseenalaista riemua aikanani ja se tuntui minusta loputtomalta työleiriltä. K taas on ehtinyt asustella "maalaistaajamassa" omakotitalossa sen verran, että kerrostaloasuminen ei houkuttele. Toista se oli nuorempana, kun voi jutella "ihastusten" kanssa maailmasta ja maalailla ties millaisia tulevaisuuden visioita pilke silmäkulmassa. Nyt on tilanne se, että pitää miettiä itseään, mitä todella haluaa, lapsiaan, toisen lapsia, entisiä puolisoita, koulukavereita ja herra ties mitä.

On ihan huvittavaa, kun huomaa, että olemme tunteneet vasta muutaman kuukauden ja minä olen miettinyt jo kymmenet skenaariot päässäni siitä, mitä tulevaisuus voisi olla. Ja valitettavan moni niistä skenaarioista on mustempi kuin yö. Samaan aikaan toivon, että se olisi jotain ihanaa. Minua jotenkin harmittaa ja lannistaa todeta, että luultavasti tästä meidän jutustamme ei tule yhtään mitään. Ja silti tästä sitkutaan. Odotetaan kai vain sitä lopullista hetkeä, jolloin on aika lähteä eri suuntiin. Olikohan se jo eilen?

Hän lähti täältä eilen itkuisten keskustelujen päätteeksi (onko meillä mitään minkä varasta ponnistaa, jos olemme niin eri mieltä mahdollisesta tulevaisuudesta) ja hänestä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen.

Tässä tulee juuri taas kerran vastaan se, miten hän on tasainen, rauhallinen ja järkevä. Ja minä vouhotan asioiden edellä, näen peikkoja siellä missä niitä ei ole ja minulta jäävät näkemättä ne, jotka hyppivät silmille.

Minulla on Kta ikävä. Jotenkin ei vain tunnu oikealta minunkaan ottaa yhteyttä. Suren suren ja suren. Suren ja sairastan. Ehkä se olisi hyvä suunnitelma elämään, että olen seuraavat 15 vuotta lasten kanssa töitä tehden. Katsotaan sitten, vieläkö miehet kiinnostavat.

Lasten ikävä

Lapsilla on isäänsä ikävä. Yritän heidän kanssaan näinä hetkinä jutella siitä, että on ihan ok, että on ikävä. Samalla kuitenkin muistuttaa heitä myös siitä, koska he seuraavan kerran tapaavat isäänsä.

Minulla on ikävä perhettä. Kaipaan toisinaan valtavasti sitä, millaista perheenä eläminen oli. Paljonhan niitä hyviäkin hetkiä oli. Kaipaan sitä, kun oli kahden ihmisen aika käyttää lapsiin, vaikka vain teoriassa edes. Kaipaan sitä, miten lapsille oli syli tarjolla vuorotellen ja edes pikaiset pusut ja halaukset molemmilta vanhemmilta.

Joskus toivon, sydämestäni toivon, että meillä olisi ollut toisenlainen tie. Tunnen surua ja epävarmuutta. Ehkä näitä tunteita nostaa pintaan uuden suhteen aiheuttama pohdinta uusperheistä ja niiden vaikeuksista. Joudunkohan suremaan avioeron vielä moneen kertaan?

Uusi suhde nostaa pintaan myös epävarmuuden työssä pärjäämisestä. Olen käyttänyt erottuani työhön ihan suhteettoman paljon aikaa lasten poissaollessa. Nyt sitä aikaa täyttää uusi suhde. Tunnen idioottimaisesti epävarmuutta siitä, voiko työssä onnistuminen olla mahdollista, jos yrittää selvitä normaalitunneilla. Valitettava vastaus taitaa olla, ettei se ole. Pitäisi muistaa mikä elämässä on tärkeintä. Huoh, mikähän tässä sitten mietityttää? Ehkä suhde ei merkitse minulle tarpeeksi, vaikka toivon niin. Liikaa epävarmuuksia haittaamassa tulevan suunnittelua. Milloin minusta tuli näin huono sietämään epävarmuuksia?

Ven, Ven, Menly men

Huoh. Kävin lounaalla Venin kanssa. Karkki livenäkin, mutta ei kuitenkaan ihan niin valloittava, kuin pelkäsin. Onneksi kemiaa ei ihan säkenöidä saakka ollut.

Niin se vaan on, että minulla on kerran ollut uskomaton onni tavata minut täysin hullaannuttava mies Mr M. Eipä hänen veroistaan taida tulla vastaan. Vertaileminen tietysti on turhaa, jokainen on omanlaisensa. Mutta jotkut muistot ovat parempia kuin toiset.

Venin kanssa varmaan yhteyksiä pidellään, mutta mitään romanttista suhdetta meidän välillemme ei kehity. Kaveruutta varmasti, sitä jopa toivon. Vaikka K:n mukaan naisten ja miesten välillä ei koskaan voi olla todellista platonista ystävyyttä, vaan pinnan alla on aina seksuaaliset jännitteet, jotka sopivan tilanteen tullen mies joka tapauksessa yrittää käyttää hyväkseen. Naisen vastuulla siis kaikki tyynni. En taida olla asiasta ihan täysin samaa mieltä, mutta ehkä tässäkin jokin totuuden siemen voi olla. Joka tapauksessa pyrin itse pitämäään kaveripiirissä sekä miehiä että naisia ja ainakaan K ei niistä päätä. Ei enää kukaan päätä näitä asioita puolestani.