Alkoholistin tyttärellä on tyypillisiä ongelmia. Ei luottamusta tulevaan, ei uskoa omaan itseen, ei kykyä nähdä positiivisesti.
Vaikka jollain tasolla tunnistan ne käyttäytymismallit itsessäni, ovat ne niin juurtuneita, että ne eivät ole helposti ylitettävissä.
Minusta tuntuu taas, että olen vain second best, etten riitä, ole tarpeeksi. Että pitäisi suorittaa vielä jotain, tehdä enemmän, muuttua haluttavammaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Tiedostan, että ihmiset ovat voimakkaampia. He sanovat: "olen tässä epätäydellisenä, teen virheitä ja vääriä arvioita, mutta luotan silti tulevaan. Ota tai jätä. Jättäminen sattuu, mutta selviän kyllä ja eteenpäin pääsen vasta sitten." Minulla taas on olo, että mitä voisin tehdä toisin, mistä periaatteistani ja arvoistani tinkisin, että kelpaisin. Jossain minun sisälläni yrittää jokin kuitenkin pitää puoliaan: "älä mene siihen ansaan enää". Usko itseesi ja omiin arvoihisi. Anna elämän valikoida tiellesi se mitä ansaitset.
Itken, puren hammasta, itken lisää. Minun on vaikea luottaa hyvän voimaan. Niin vaikea. Missä on se olkapää, jota vasten saisin itkeä itseni ehjäksi? Missä on se kauan sitten puuttumaan jäänyt rakastava isä, joka sanoisi: "Sinä kelpaat juuri tuollaisena ja minä rakastan sinua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti