Paska päivä vaikka kauniita sanojakin siihen on sopinut

Hän, jonka kanssa aloin seikkailun. Hän osuu sydämeen usein sanoillaan. Kerroin hänelle siitä, että olisin ottanut nuorukaisen mukaani. Olemmehan ystäviä ja jaamme paljon. Viestimme usein, vaikka emme tapaakaan yhteisestä sopimuksesta. Kerromme sellaistakin, jota ei ehkä toisenlaisessa tilanteessa kertoisi kenellekään. Hänkin omistaan, vaikka joskus epäileekin loukkaavansa minua. Toisinaan minä tunnenkin jotain sellaista sydämessäni hänen sanojensa/tekojensa tähden. Mutta eihän hän koskaan ole ollut minulle sellainen, jolta voisin mitään odottaa.

Toivonut olen jossain vaiheessa paljonkin, mutta taidan olla liian realisti luottaakseni mihinkään sellaiseen. Minua varten on varmasti olemassa joku, joka tuntuu oikealta tai ainakaan ei tunnu väärältä. Hän olisi voinut olla sellainen, mutta molempien elämäntilanne ei antanut siihen mahdollisuutta. Tai ehkä se sitten oli vain unelmaa ja satua, jolla ei olisi ollut vastinetta "in real life".

Niin ne sanat. Ehkä hän alkoi miettiä jotain, jota hän ei sano kuitenkaan ääneen. Uskoisin, että hän pidättyy sanomasta joitain asioita, ettei antaisi minulle mitään turhaa toivoa. Suoraan hän sanoo, ettei toivo millään lailla olevansa onnellisuuteni esteenä. Eikä jarruttamassa uusien suhteiden syntyä. Mutta samalla tavalla kuin minäkin, hänkin toisinaan pohtii, josko toisessa tilanteesta meistä olisi voinut jotain enemmänkin tulla. Mutta nyt hän pohti sitä ääneen. Monimieliseen, mutta toisaalta suoraviivaiseen tapaansa. Joskus ihmettelen, haluanko nähdä hänen sanoissaan merkityksiä, joita niissä ei oikeasti olekaan. Mietin vaan, että laukaisiko kommenttini nuorukaisesta jotain tuntemuksia, jotka osaltaan vaikuttivat keskustelun syntyyn. Ehkä minun ei kannata miettiä sitä.

Emme ole aikoihin vatvoneet näitä juttuja keskenämme, jutelleet vaan aika arkisella tasolla kuulumisista ja minä tietysti olen purkanut avioeroprosessin aiheuttamaa pahaa mieltä. Ihan kaikkea keljutusta ei sinnekään viitsi kaataa. Tämä päivä on ollut todella paska päivä. Se oli sitä virallisissa merkeissä ja yksityispuolella monellakin tapaa.

Kruunuksi tuli vielä vitutuksen eksponentiaalisiin mittoihin nostattanut kirje, jossa ilmoitetaan sosiaalitoimen aloittamasta olosuhdeselvityksestä, joka liittyy avioeron mukanaan tuomaan huoltajuustaisteluun. Mitenkähän tämä vuosi loppuu, kun loppurutistus tuntuu alkavan ainakin melkoisen epävireisesti.

Lisäksi huomasin, että en osaa sanoa mitään oikein missään vaan kaikki ymmärtävät minua väärin tai sitten vaan yleisesti kaikilla on jo valmiiksi ihan paskat fiilikset.

Toivon kovasti, että ilta on kivempi.

Toivoton vai toivoa täynnä

Jahas. Taas päädyin baariin. Piti mennä elokuviin, mutta jotenkin suunnitelma muuttui sekunneissa baarikierrokseksi. Ja oli kivaa.

Hämmästyin baarissa huomatessani, ettei entinen työkaveri tuntenut minua. Ilmeisesti uusi look tekee minusta aiempaan verrattuna oudon näköisen.

Yhdessä tanssipaikassa eräs sattumus ja hymy toivat seuraan usean miehen seurueen. Miehillä oli meno ja meininki päällä. Eivät olleet köyhiä eivätkä kipeitä. Yksi niistä halusi tanssia paljon. Pitää lähellä. Ja mukavaahan se oli. Jossain vaiheessa huomasin olevani suudelmien kerjäämisen kohteena. Hämmentävää. Nuorukainen halusi olla itseään vanhemman oloinen. Hän halusi tietää minusta paljon. En halunnut kertoa juuri mitään. Taisi etunimeni ja asuinkaupunkini jäädä hänelle illan saldoksi.

Päätin ottaa hänet mukaani yöksi. Helppoa läheisyyttä, varmasti poissa jaloista pian. Mutta suunnitelma ei toiminut. Olimme jo menossa, kun tuon nuorukaisen omatunto heräsi. Oli kuulemma suhdesotkuja, joita hänen henkilökohtaisten valintojensa tähden oli vaikea saada päätökseen. Kuitenkin hän olisi tahtonut puhelinnumeroni soittaakseen myöhemmin. En antanut. Hän epäili sen johtuvan siitä, että olenkin varattu. Kerroin hänelle, ettei asianlaita ole niin, mutta en pidä mielekkäänä numeroni antamista. Odottaisin soittoa ja hänen pitäisi päättää soittaako vai ei. Liekö ollut lopulta pettynyt vai huojentunut, mutta siihen hänen oli tyytyminen. Lähdimme eri suuntiin, minä taakseni katsomatta.

Huoh. Pitäisi itsekin päättää mitä oikeastaan haluan. Suhteen? Seksiä? Kavereita? Ystäviä? En ainakaan haluaisi mitään monimutkaista. Mutta ajatuksiin hän jäi kuitenkin. Suloinen nuorukainen. Muutama viikko taas menee ennen kuin unohdan intensiivisen katseen, kiinteän kropan ja pehmeät huulet.

Flirttailusta

Olen aina pitänyt flirttailusta. Joudun joskus nieleskelemään kovastikin flirttailevia sanojani, etten aiheuttaisi nolohkoja tilanteita. Toisinaan sanat karkaavat huuliltani ennen kuin ehdin stopata ne.

Joskus taas huomaan olevani todella varovainen sanoissani. Eilen minulla oli lukuisia herkullisia tilanteita kommentoida eräälle nuoremmalle miehelle vaikka mitä viatonta ja pikkutuhmaa flirttiä. Tilanne oli otollinen ilmapiiriltäänkin sellaisille jutuille. Mutta onnekseni osasin rajoittaa sanomiseni asiallisiin kommentteihin ja vitseihin, jotka eivät olleet flirttailevia. Jokin piteli minua. Ehkä se, että tunnen tuon miehen erään läheisen tuttavan kautta ja varmaan jatkossakin tulemme tapailemaan kaveriporukoiden illanvietoissa. Sinänsä miellyttävää, hän on hyvin mukava nuori mies. Mutta se varmaan oli myös pitelemässä kieltäni. En tahtoisi mitenkään aiheuttaa noloa tilannetta, jossa hänen pitäisi alkaa miettiä, onko sanojeni takana jotain tarkoituksia.

Hän on kyllä seksikäs, mutta koetan olla ajattelematta hänestä enempää sellaista.

Tunnistan itsestäni tarpeen tulla huomatuksi ja halutuksi. Olen törmännyt käsitteeseen "laastarisuhde" useammassakin yhteydessä. Ehkä minä nyt sitten kaipaan juuri jotain sellaista. Että joku pönkittäisi itsetuntoani kohteliaisuuksin ja kauniilla sanoilla. Toivon kuitenkin, että löytäisin sen itsetunnon itsestäni ja rauhan olla minä ilman toisten myötävaikutusta.

Mutta joskus sitä vaan mittaa omaa viehätysvoimaansa toisten kommenteissa paistatellen ja niistä itseänsä peilaten. Turhamainen vanha ämmä =)

Joulu

Lapsuuden jouluista muistan hyvin vähän. Jotain irrallisia muistikuvia on. En muista aikaa, jolloin olisin uskonut joulupukkiin. Muistan kuitenkin, että pikkusiskoille uskoteltiin joulupukin olevan olemassa. Muistan juoksuttaneeni pikkusiskoja ikkunaan katsomaan josko ehdittäisiin nähdä joulupukin reki. Pukki mokoma kun ei sisälle ehtinyt poikkeamaan vaan oli vaan nakannut ison lahjasäkin ovelle.
Joululahjoistakaan en juuri mitään muista. Yksi on jäänyt mieleen. Isän tuomasta lahjakasasta löytyi peli, jollainen meillä jo oli. Isäni oli meidän lapsuudestamme hyvin vähän osallisena vanhempien erottua. Ei tainnut osata eikä saada olla osallinen.

Jotenkin nämä muistot tuntuvat nyt kipeiltä ja surullisilta. Toivottavasti me osaamme erostamme huolimatta olla molemmat osana lasten elämää.

Muistan joulujen rutiineistakin kovin vähän. Kuusi meillä taisi olla joka vuosi. Ja sen koristeleminen oli aina tärkeä osa joulua. Leipomishetkiä muistan jonkin verran. Siihen aikaan kaupoista sai kyllä valmista voitaikinaa torttujen leivontaan, mutta voitaikinalevyt olivat laskostettuja isoja arkkeja. Taisivat olla puolikiloisia isoja levyjä. Niitä sitten kaulittiin ohuemmaksi levyjen pehmettyä jääkohmeestaan ja taikinapyörällä ajettiin neliöitä ja niihin sakaroita. Jossain vaiheessa käytössä oli myös muovinen muotti, jolla sai painettua torttukuvion irti levystä.

Piparitaikina oli aina itse tehtyä. Se taisi olla yksi äidin bravuureja. Kai sitä laatikoita ja kinkkuakin syötiin. Perinneruokaa olivat maakuntamme omat herkut, niistä ei tingitty. Itse tehtyjä nekin olivat tietysti. Sen muistan, että lahjoja ei useinkaan ollut kovin suuria määriä. Paketteja saattoi olla useita/lapsi, mutta yleensä ottaen lahjat eivät tainneet olla kovin kalliita tavaroita. Enimmäkseen ne olivat vaatepaketteja ja muuta tarpeellista tavaraa. Isommat lahjatavarat olivat sitten yhteisiä, meitä kun oli useampi sisarus niitä jakamassa. Tärkeintä taisi ylipäätään olla yhteinen aika ja se, ettei kiirettä ollut. Äiti varmaan raatoi aika runsaasti joulujen eteen, nyt sitä taitaa vasta osata arvostaa enemmän, kun on itse kokenut kuinka paljon työtä siihenkin kuuluu. Enkä minä sentään edes tee niin paljon. Meillä joulu taisi tulla siitä, että verhot vaihdettiin, pöytäliinoissa vilistivät tontut kauralyhteitä tai kynttilälyhtyjä kantaen ja seinille ilmestyivät punaiset pahvitontut touhukkaina juoksemaan. Niitä muistan itsekin askarrelleeni. Ja joulukuuseen paperirinkuloista joulunauhoja

Joulukirkossa muistan käyneeni vasta vanhemmalla iällä. Liekö ollut useamman pienen lapsen kanssa haastavaa käydä kirkossa vai onkohan minulla vain muistissa siinä kohden aukko?

Millaisia jouluperinteitähän minä omille lapsilleni monistan? Toivottavasti osaan opettaa heille jotain yhdessä olemisen tärkeydestä ja siitä, miten suuri on rakkaus. Minulla on ikävä perhettä, kokonaisuutta, puolisoa, muistoja, unelmia. Nyt tuntuu tyhjältä.

Mutta unelmien saavuttaminen ei aina ole helppoa. Ja minun unelmani on olla onnellinen. Vielä jonain päivänä olen. Nyt on saatava surrakin.

Jotain hyvää

Vihjaisin alkuviikosta pomolleni, että jos ei vähän varmempaa infoa ala valua omasta työtilanteesta tulevalle vuodelle, niin minä katson olevani pakotettu miettimään vaihtoehtoista työnantajaa.

En nyt mitenkään halua omaa asemaani korostaa, mutta kai se jotain kertoo, että sekä oma esimies, että esimiehen esimies soittelivat vuorotellen keskustellakseen kanssani. Vakuuttelivat molemmat, että töitä on ja olen sen verran kriittinen resurssi, ettei lomautukset yms mahdollisesti tulevat jutut kosketa minua. Sen ohella molemmat bookkasivat kiireesti kanssani tapaamiset, joiden yleisenä agendana tuntui olevan lähinnä se, miten minä jaksan ja onhan kaikki hyvin. Sain erittäin hyvää palautetta tekemisistäni.

Kiitokset tuntuvat mukavilta ja toki lisäävät motivaatiota. Mutta kissa kiitoksilla elää, lisää liksaa ottaisin mielelläni! Pitääpä jutella siitäkin, viimeistään joulun jälkeen.

Saatiin sitten osituskin tehtyä. Paha mieli siitä tuli, vaikka väistämätön steppi matkalla kohti lopullista avioeroa se tietysti on. Se meni kuitenkin riidatta. Huh.

Lama tulossa, tekevälle töitä löytyy?

Huonoja talousuutisia tuntuu valuvan joka puolelta. Lamaa ennustetaan, taantumasta nyt vielä sievistellen puhutaan. Itselläkin realistisesti ajatellen töitä on tarjolla vain jos talous ei lähde pahempaan syöksyyn. Ainakaan töitä ei tässä muodossaan tässä firmassa ole tarjolla. Toivottavasti jotain järkevää tekemistä löytyy. Jos ei, niin ainahan on näitä vaihtoehtoishommia. =)

Motivaatio-ongelmia

Työt eivät maistu. Mieli on surullinen. Ilmeisesti kaiken stressin ja kaiken tuskan jälkeen nyt on iskemässä surutyön vaihe ihan kunnolla päälle. Omaisuuteen liittyvät järjestelyt tietysti realisoivat eroa. Yksi vaihe lisää taakse, jolla tämä ero konkretisoituu.

Suren menetystä. Olisin halunnut että meille ei käy näin. Olisin halunnut olla onnellinen, naimisissa, perhe, asua kivassa talossa ja viettää lomat lasten kanssa perheenä. Nyt sovimme sähköpostilla viikonlopuista, jotka poikkeavat tapaamisoikeussopimuksesta ja sumplimme miten kumpikin "saa viettää lomaa" lasten kanssa.

Jotenkin näitä unelmoidessa ja surressa meinaa unohtua se todellisuus, mikä ahdisti ja miksi eroon yleensä päädyin (päädyimme). En enää meinaa muistaa millaista oli olla ilman omaa tilaa ja mahdollisuutta tehdä asiat omaan tahtiin. Nyt kun olen siitä saanut viikkotolkulla nauttia. Enkä ole muistaa sitä, millaista oli tulla kotiin ja miettiä, millä mielellä puoliso mahtaa tänään tulla. Tai millaista oli odottaa loputtomasti "sopivaa hetkeä" kertoa jostain, jonka tiesi johtavan kinasteluun tai mökötykseen ja joka oli kuitenkin asia, joka oli "pakko hoitaa".

Vähiten haluan muistella väkivaltaa ja sitä, että lapsikin sitä joutui todistamaan. Mutta sehän se lopulta oli se syy, että heitin pyyhkeen kehään.

Miten minä saan itseni motivoitua? Töitä on paljon, tekemistä ja vastuuta. Jotenkin se vaan tuntuu nyt niin toisarvoiselta. Ei se saisi tuntua.

Esimieheni on yleisesti ottaen hyvin ihana. Nykyisin hän tuntuu minusta kuitenkin jotenkin etäisemmältä kuin ennen. Liekö omaa stressiä vai ottiko takapakkia erään ajattelemattoman julkisen kommentointini vuoksi. Pelkään, että hänen puolisonsa saattoi tehdä mustasukkaista tulkintaa viestistäni, jota ei ollut tarkoitettu alkuunkaan sellaiseksi, josta pitäisi mustasukkaisuutta tuntea. Mutta ehkä se teki hänestä varovaisemman ja vähemmän rennon. Se harmittaa minua.

Tänään ajattelin motivaatio-ongelmista huolimatta tehdä pitkän päivän. Lisäksi päätin, että menen illalla ruokaostosten jälkeen kaljoille. En jaksa olla vaan kotona. Jos jaksan minnekään lähteä.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäiväkin on saanut uuden merkityksen. Olen tosiaan nyt itsenäinen. Huomaan silti olevani riippuvaisempi monista henkilöistä kuin olin koskaan tunnistanutkaan. Hyvä huomio sekin. No man is an island.

Olen tuntenut ailahtelevaa yksinäisyyttä. Välillä kaipaisin niin jotakuta, jolle jutella ihan vaan niitä näitä. Jotenkin ystäville soitetut puhelut menevät aina siihen samojen asioiden jauhamiseen. Vuodatusta siitä ja tästä ja tuosta. Yhtä suota. Olisi kivaa laittaa jonkun kanssa vaikka ruokaa. Kuitenkin pääasiallisesti nautin yksinolosta. Ajatus jostakusta "asumassa" ei houkuta.

Huomasin, että minua vaivaa alakulo. Päätin taistella sitä vastaan. Söin vitamiinipitoisia kasviksia roppakaupalla, tein 100 vatsalihasliikettä ja sytytin kynttilöihin tulet tuomaan valoa pirttiin. Lenkille ja suihkuun. Hyvää hoitoa mielelle!

Päätin leipoa jotain kivaa ja nauttia illalla linnanjuhlien vahtaamisesta. Minä en perhana ala käpertyä murheisiin. Lisäksi päätin tehdä hyvän teon: päätin antaa lasten käytettyjä, mutta muutoin kuin uusia, leluja joulupuukeräykseen. Meillä kuitenkin ihan rehellisesti sanoen on vaikka ja mitä. Uusia en koe voivani ostaa, jotain tarra-arkkeja korkeintaan. Kyllä toistenkin lapset saavat saada jotain iloa jouluunsa. Yritänköhän ostaa sieluuni jotain puhtautta?

Ajatuksissani

Olen ollut aamun ajatuksissani. Olen jostain syystä miettinyt erityisen paljon sitä yhtä, joka ei erityisemmin pidä joulupipareista. Jollain kummallisella tavalla minulla on häntä kovakin ikävä, mutta samaan aikaan en kuitenkaan halua häntä tavata. Ihmettelen tätä.

Toisaalta olen miettinyt sitä, miksi ihastun niin helposti. Nytkin minusta tuntuu, että eräs, jonka taksijonossa kohtasin, pyörii vähän väliä mielessäni. Uskon, että vähitellen hänen mieleen tulemisensa harvenee, mutta juuri nyt se tuntuu häiritsevältä. Jotain siinä oli, joka jäi mieltä vaivaamaan. Ehkä se mahdollisuus.

Tunnen itseni epäkypsäksi tuon takia. Miksi en voi olla "aikuinen" ja ohittaa mokomat kohtaamiset olankohautuksella ja jatkaa sitten omaa elämääni ihan kaikessa rauhassa ilman sen enempää miettimistä? Olen aina kärsinyt näistä tunteistani. Siitä miten ne minua vievät. Ehkä joskus kyynistyn, kovenen ja opin olemaan välittämättä. Mutta haluaisinko oikeasti minulle käyvän niin? Eikö silloin jäisi paljon ihania asioita kokematta? Ehkä negatiivistenkin kokemusten määrä vähenisi samassa suhteessa? Mutta olisiko sitä sitten jossain tunnetyhjiössä? Ei, sitä en ainakaan tahdo.

Lasten kotiinpaluu

Ensimmäistä kertaa lapset olivat jotenkin todella itkuisia palattuaan isältään. Itkivät isin perään ja kiukuttelivat minulle kovasti. Ikäväänsä potevat tietysti niin äidin ikävää kuin isänkin.

Vaikealta se tuntuu katsoa lasten surua. Tulee mieleen, että minä olen sen aiheuttaja. Minä ja minun oman tilan tarpeeni ja itseilmaisun haluni. Mutta toisaalta: ei väkivallan varjossa kasvaminen kyllä varmasti sen parempaa ole.

Mies ärsyttää minua. Minun mieleeni hiipii joka kerta hänen täällä käydessään ajatus, ettei minun oikeastaan tee mieli päästää häntä asuntoon. Taitaa pitää jossain vaiheessa alkaa vetää rajaa siihen. En pidä siitä, että hän täällä käy. Taidan kaivata eriytymistä ihan isosti.

Tänään sitten aloitetaan kalenterin availu. Joulu on taas tulossa.

Kohtaamisia

Lapset ovat isällään viikonlopun. Harmittaa, kun lumet sulivat vähemmäksi. Leikit ovat varmaan olleet erilaisia, kun ei olekaan ollut kaunista, vaikkakin ohutta, lumivaippaa maassa. Varmasti he mukavaa puuhaa silti ovat keksineet, en sitä epäile.

Itse lähdin tuttavan houkuttelemana yhtenä iltana kaupungille. Kierrettiin muutama baari ja päädyttiin tanssipaikkaan. En ollut kuvitellutkaan sellaiseen joutuvani, olin ajatellut enemmän sellaista pubissa istuskelua ja rupattelua. Mutta tanssimaan päädyin ja sainkin kyllä tanssia jalkani kipeiksi. Kovin monta tanssisettiä ei tarvinnut lattialta olla poissa ja ne jotka olin sieltä pois, olin ihan mielelläni tauolla. Illan viimeinen tanssittaja tarjoili jo kovastikin kyytiapua, mutta en minä alkuunkaan innostunut ehdotuksesta.

Suuntasin matkani kohti pitkää pikkujouluajan taksijonoa. Siellä sitten kohtasin. Edelläni jonotteli yksinäinen nuori mies. Aika päihtynyt, mutta varsin fiksusti käyttäytyvä kuitenkin. Juteltiin aluksi muutaman sanan verran. Sitten hieman enemmän. Hän ihmetteli rauhallisuuttani ja huomasin hymyileväni hänelle usein. Taksijonossa kännissä huutelevien tai kännipuheluita soittelevien ihmisten joukossa hän oli itsekin hyvin rauhallinen. Hän oli selvästi lukenut ja sivistynyt mies. Kiinnostuin hänestä, mutta en antanut itselleni lupaa ryhtyä kovin avoimesti sen suuntaiseen keskusteluun, joka olisi voinut johonkin johtaa.

Jossain vaiheessa pitkän jonotuksen aikana hän teki varovaisen ehdotuksen paikan vaihtamisesta. Ja toisti sen pariin otteeseen. Ajatus houkutti minua, olisimme saaneet jonkin aikaa jutella kahden. Mutta jokin pidätteli minua. Eikä vähiten se, että muutamista lausahduksista päättelin hänen olevan varattu. Ihan varma en ole, mutta jos todennäköisyys on lähempänä yhtä kuin nollaa, niin ajattelin säästää meitä molempia. Jotain siinä kohtaamisessa oli, jotain tavanomaisesta rupattelusta poikkeavaa. Hänen pienet, mutta merkitsevät kosketuksensa, hänen tapansa katsoa silmiin ja hänen uteliaisuutensa minua kohtaan. Hän jäi mieleeni. Halutessani hänet löytäisin, sen verran hänestä tiedän. Mutta vaikka hän mieltäni jäi vaivaamaan, minun pitänee osata olla tällä kertaa fiksumpi. Miten muuten voisin todeta mitään oppineeni? Ja sitä paitsi, jos ensimmäistä kertaa kodin seinien ulkopuolella tulee noin mukava kohtaaminen, niin mitä voikaan joskus muulloin tapahtua? Ei minulla ole kiire. Mutta huomaan silti jollain tasolla olevani valmis näihin kohtaamisiin. Olen sikäli jo pitkään ollut "eronnut" mieleltäni.

Alku

Ensimmäiset viikot lasten kanssa alkavat olla takana. Monenlaista mutkaa on sopinut tähänkin matkaan, mutta lyhykäisyydessään kuitenkin voi todeta, että olen onnellinen. Talous on kuralla ja välillä on hetkiä, jolloin tunnen orastavaa yksinäisyyttä. Mutta pääsääntöisesti voin todeta olevani todella tyytyväinen ja olo on suorastaan euforinen hetkittäin.

Käytännön asioiden hoitaminen vie aikaa. Vakuutukset uusiksi, osoitteenmuutokset tutuille, kelan kanssa vääntämiset lapsilisien yksinhuoltajakorotuksista, huoltoyhtiön kanssa soittelu vuokra-asunnon puutteiden korjaamisesta, työpaikalla käytännön asioiden järjesteleminen jnejne. On sitä vaikka ja mitä. Ja arki pitää saada rullaamaan näiden kaikkien lisäksi.

Ihanaa.

Isänpäivä

Istun kotona yksin. Mietin mitä oli olla vaimo isänpäivänä. Herätys aikaisin lasten kanssa. Isä nukkui pitkään, niin kuin aina. Lapset intoa täynnä, mutta heitä piti vähän jarrutella: "annetaan isän nyt levätä". Kakun laittoa, hyvän ruoan tekemistä. Työtä, niin kuin tavallisesti.

Minulla on ollut viikonlopun ajan seuraa. Olen kyllä ollut ilmeisen väsynyt taapertaja, nukuin melkein istuallani eilen ystävien ollessa vierailulla.

Tänään he lähtivät. Jäin yksin melkein ensimmäistä kertaa. Ajattelin laittaa seinille tavaraa, mutta se loppui alkuunsa toteamukseen, että kiviseiniin ei saa mitään ilman poraa ja proppuja. Jotenkin meni sitten into kokonaan. Tuntui oikeastaan siltä, että ei minun tarvitse. Minun ei tarvitse yhtään mitään.

Itku tuli hetken päästä. Istuin paikoillani, miettimässä laskuja ja maksamisia ja sitä miten kaikki ovat minua auttaneet. Ja luin yhden blogin, minulle tärkeän ihmisen. Kuinka hän kirjoitti siinä siitä, miten ei ole tuhlannut itselleen tärkeitä asioita, miten on osannut tieltä lipsahdeltuaankin silti palata oikeille raiteille. Ja se toi minuun niin suuren tyhjyyden, että itku tuli. Aloin miettiä tehneeni elämää suuremman virheen erotessani. Onneksi se ajatus kuitenkin katosi mielestä nopeasti. Vaikka meillä on hyvät hetkemme ollut, niin paljon on ollut niitä huonojakin. Ja ehkä se yleinen arvostuksen puute on vaan ollut niin ylitsepääsemätön, että paluuta ei ole. Vaikka toinen muuttuisikin. Ja muutummeko me koskaan lopulta pohjimmiltamme?

Opinkohan itse tästä mitään?

Muutto

Muutto omaan kotiin. Vuokra-asunto löytyi. Lapset mukana.

Päätös

Päätös

Tänään se tuli, odotettu väliaikainen päätös.
Lapset määrätään asumaan äidin kanssa. Mikä helpotus.

Oikeudenkäynti ja päätöstä odotellessa

Oikeudenkäynti ohi. Melkoisen raskas päivä. 10-17 oltiin oikeudessa ja siellä oli tosi raskasta olla. Kuunnella miehen rahanahnetta väittelyä ja vielä lisäksi aivan rasittavaa asianajajaa. Ja appivanhemmat siellä niin ikään moittimassa minua huonommaksi kasvattajaksi kuin isä.

Saapa nähdä mikä on oikeuden päätös. Se saadaan ensi viikon keskiviikkona. Väliajan lapset ovat minulla.

Heti alkoi tapaamisoikeuksien kanssa säätäminen. Lapset saattaisivat jäädä isällekin, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei siihen kumpikaan usko. Jos niin käy, niin onhan se melkoinen järkytys.

Turhia toiveita

Kuvittelin, että voisimme jutella ja yrittää sopua. Eipä ne keskustelut
juuri hedelmää kantaneet. Parin lauseen jälkeen oli selviö, ettei
meillä ole mitään puhuttavaa. Mies haluaa edelleen pitää lapset
asumassa luonaan. Minulla ei ole mitään keskusteltavaa sen
tiimoilta.

Mulla meni ruokahalu ja into kaikkeen. Miksi minä aina toivon, toivon
hyvää? Ja joudun pettymään jatkuvasti? Se tuntuu musertavalta. Mulla
on semmoinen olo, etä itsevarmuudestani ja itseluottamuksesta ei ole
mitään jäljellä. Liekö sitten huono omatunto, joka painaa ja aiheuttaa
niin suurta pelkoa siitä, että menetän lapset? Tunnen syyllisyyttä
myös siitä, kun lasten kanssa oleminen tuntuu hetkittäin raskaalta.
Miehen harjoittama syyllistäminen ja haukkuminen menevät ihon alle.
Sydäntäni särkee. Äsken ajattelin, että taidan kuolla sydänkohtaukseen
ennen kuin tämä on ohi.

Mies ilmoitti menevänsä huomenna serkulleen kotiseudulleen. Että ei
taaskaan ole kotona. Kuitenkin vaatii lapsia itselleen? Minä taas sain
siitäkin sätkyn, että juonittelekohan se jotain. Kun se serkku oli
täällä silloin kun minun väitetään ryypänneen viskiä ja syöneen
lääkkeitä. Vituttaa.

Yritän uskoa siihen, että vielä joskus minun on hyvä olla. Nyt ei todellakaan ole. Odotan sitä, että olen yksin (lasten kanssa) ja minun elämästäni ei määrää enää mieheni. Toivon, että oppisin vihaamaan häntä enemmän. Ehkä se auttaisi
pääsemään eroon syyllisyydestä ja säälistä. Pelkään, että olen liian
naiivi ja liian kiltti tässä eroprosessissa ja turpiin tulee joka
rintamalta. Kunpa uskaltaisin enemmän luottaa siihen, että lapset
jäävät mulle.

Keskustelin pitkään ystäväni kanssa viikonloppuna. Hänen mielestään minulla ei ole mitään pelättävää. Ei mitään. Silti sydämeni on ihan syrjällään huolesta. Missä on itseluottamukseni?

Vielä minulla on rauha -joskus

Menen viikonlopuksi paikkaan, jossa ollaan enimmäkseen hiljaa. Ehkä se auttaa selkeyttämään ajatuksia. Jotenkin vatsaa kiertää ajatuskin siitä, että olemme kohta oikeussalissa repostelemassa perheemme asioita. Ja kutsutaan todistajia. Mitä todistajia? Kuka nyt voi tulla ja todistaa, että perheemme elämä neljän seinän sisällä on ollut melkoista helvettiä? Eihän ne haukkumiset, vähättelyt ja pahoinpitelyt muille ole näkyneet.

Kunpa vaan saisin olla lasten kanssa rauhassa omassa uudessa kodissa jo pian.

Yritän keskittää energiaa siihen, miten sisustaisin oman kodin. Ostelin kaikenlaista sisustuskamaa jo valmiiksi uutta kotia varten. Ehkä siellä minulla on rauha. Rauha ja lepo tehdä sitä, mitä haluan. Ilman, että olen koko ajan varpaillani siitä, että toinen tulee ja moittii.

Huomasin eräänä päivänä istahtaessani tv:n ääreen niinä äärimmäisen harvoina iltoina, jolloin siihen oli mahdollisuus, että en osaa istua siinä nauttien. Koko ajan takaraivossa takoi ajatus, että teen jotain väärin. Minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Entä jos mies tulee nyt sisään (oli lasten kanssa ulkona) ja näkee minun istuvan vaan tässä telkkua katsomassa? Ja sitten se taas iski ajatuksiin: miksi pelkään sitä? Miksi minulla ei muka ole oikeutta istahtaa siihen hetkeksi? Istuuhan hänkin tuntikausia katsomassa jotain formulaa tai jääkiekkoa? Miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä puolen tunnin telkkarin ääressä olemisesta?

Ehkä jonain päivänä. Osaan olla siinä. Ilman, että se tuntuu synniltä tai pelottaa.

En jaksa

Nyt tuntuu siltä, etten meinaa millään jaksaa yhtään. Tekisi mieli olla jonkun sylissä ja itkeä. Itkeä itkeä itkeä. Verenpaine on korkealla, nukun huonosti aamuyöt. Heräilen ja on paha olo. Olen keskittymiskyvytön. Viikonloppu ahdistaa.

Kunpa asiat ratkeaisivat pian.

Ihanat ihmiset

Ympärilläni tuntuu olevan ihania ihmisiä. Sellaisia, jotka antavat paljon voimia ihan vaan olemalla sympaattisia.

Mies on paska. Yritän vihata häntä.
Toinen etääntyy kovaa kyytiä. Yhteydenpitokin taitaa kuolla pois. Itkettää.
Sisko joutui sairaalaan. Sekin on surkeaa.

Yksinäisyys

Jäin viikonlopuksi yksin. Mies vei lapset mummolaan. Mahtaa siellä olla aivopesu käynnissä. Pelottaa ja tuntuu yksinäiseltä.

Lastenvalvojalla käytiin neuvottelemassa. Tai ei sitä neuvotteluksi voinut sanoa. Istuttiin ja puhuttiin, kumpikin omia näkemyksiään ja mies suoranaisia valheita.

Sen jälkeen en halunnut hänelle enää mitään puhua. Muutin omaan huoneeseen nukkumaan ja keskustelu rajoittuu tällä hetkellä pakollisiin arjen sujuvuuden varmistaviin lauseisiin. Vihaan häntä.

Vieraat ovat nyt poissa

Todellisia ystäviä. Yrittävät auttaa ja kannustaa. Mutta kun en halua enää yrittää. Edelleen välillä on päiviä, jolloin tuntuu, että pitäisi ehkä vielä yrittää. Mutta ei siitä mitään tulisi. Eihän? Väsyttää. Tämä prosessi on tosi raskas ja välillä ihan senkin takia tuntuu, että olisi helpompaa vaan palata takaisin siihen, missä oltiin. Unohtaa se, että haluaa jotain enemmän elämästä. Tyytyä johonkin puolittaiseen.

Varmistin tänään asianajajalta, että hakemukseni on käräjäoikeudessa. Kotiin ei ole dokumenttia siitä vielä tullut, mutta kaiketi se on tulossa. Minä päivänä tahansa.

Muutaman päivän sisällä pitäisi yrittää sovitteluratkaisun aloittelemista ulkopuolisen sovittelijan avulla. Mutta en voi sanoa, että odotukset olisivat sen suhteen kovin korkealla.

Eilen lopetin ainakin joksikin aikaa keskustelut sen yhden kanssa, josta on minulle tärkeä tullut. Mutta kun hän ei oikeasti voi olla minulle sitä, mitä tahtoisin ja hänen elämässään on isoja, iloisia asioita tapahtumassa. Hän unohtanee minut pian. Minä en unohtane häntä koskaan.

Vieraita

Tänään tulee vieraita, jotka ilmoittivat tulevansa, vaikka aika suoraan ilmoitettiin, että ei ehkä kannattaisi tulehtuneeseen tilanteeseen tulla.

Saapa nähdä mitä luvassa on.

Oksettaa ja itkettää

Jouduin tekemään tosiaan vastineen miehen hakemukseen. Asianajajan kanssa laadittu hakemus tuntuu ihan liian rajulta. En tunnista itseäni oikein niistä lakiteksteistä ja vaatimuksista. Tuntuu ihan kurjalta. Pakko vaan mennä eteenpäin ja koettaa turvata lasten tulevaisuutta.

Mies on itsekäs. Hän haluaisi nyt viettää aikaa lasten kanssa: "koska sinä olet saanut olla lasten kanssa monta vuotta kotona ja hänellä ei vastaavaa mahdollisuutta ole ollut". Siis mitä v****a? Eikö se nyt olisi voinut OLLA niiden lasten kanssa silloinkin? Mitäs on laukannut ympäriinsä harrastamassa ja retkeilemässä ja lomailemassa? OLISI OLLUT niiden lasten kanssa ja antanut minullekin tilaisuuden jossain liikkua. Vähän myöhäistä nyt alkaa itkeä menetettyjen mahdollisuuksien perään. Ja eihän niitä lapsia häneltä olla kokonaan viemässä. Luultavasti hänen suhteensa lapsiin paranee entisestään, kun on mahdollisuus lapsia tavata yksin.

Saapa nähdä millainen soppa tästä vielä tulee. Pelottaa ja kuristaa kurkkua suorastaan, millaiseksi tämä elämä menee. Hirvittävää taistelua kaikeasta luvassa vielä, jos ei sitten ala sopimusta syntyä.

Olen jossain määrin koettanut ajatella myös millaista elämäni olisi, jos lapset tosiaan määrättäisiin sittenkin isälleen. Kyllä siitäkin kaiketi selviäisi, mutta pelkona on tietysti se, että mies muuttaisi lasten kanssa jonnekin pois tältä seudulta ja ei antaisi minulle mahdollisuutta enää tavata lapsia edes sitä vertaa kuin mitä tapaamisehdotuksessaan muotoili.

Viime yönä näin kamalan painajaisen. Miehen perättömät syytökset, osallisuuteni liikenneonnettomuuteen ja stressaava tilanne varmaankin sekoittivat minut eilisten keskusteluyritysten jälkeen. Unessa olin hulttioäiti, joka juovuksissa yritti autoilla lasten itkiessä takapenkillä. Aivan kamalalta tuntui herätä ahdistuneena unesta. Olo oli sellainen, ettei huvittanut edes käydä uudelleen nukkumaan. Olin minä kuitenkin nukahtanut jossain vaiheessa.

Aamulla ei paljon jutteluintoa ollut ja halusin vain paeta paikalta. Lähdin ennen kuin kukaan heräsi.

tänään hakemus

Pakko oli tehdä vastine. Vastine miehen väitteisiin. Pelottavaa ja tuntuu pahalta. Sanoin kotonakin, että pahaa tekee. Kun vain saisimme sovittua asiat aiemmin, ilman oikeuden istuntoa. Oksettaa.

Pato vuotaa

www.ritu.se blogia lukiessani törmäsin haasteeseen. Ajattelin sitä koettaa. Tajunnan virtaa tämä lienee.

Sanat joihin sormeni osui, olivat "...pato vuotaa..." paikallislehden artikkelissa. En lukenut yhtään enempää. Suljin lehden ja aloin miettiä, mitä nuo sanat minulle juuri nyt voisivat tarkoittaa. Jos avioliitto on pato, silta kahden yksilön välillä, niin minun/meidän patomme ei vain vuoda vaan on murtunut ja hyöky lyö läpi koko elämän.

Jos taas pato on esim ulkokuoreni, niin silloin voisi sanoa, että se vuotaa. Tunteeni olen aika avoimesti aina ilmaissut, mutta nyt puhun niistä ehkä vielä avoimemmin. Monille.

Jos taas pato on se muuri, joka on eristänyt minut itsestäni liian kauan, niin sekin on romahtanut.
Pato voisin olla myös minä. Olenhan minäkin padonnut kaiketi puolisoani. Kun hänenkin on paha olla kanssani. Ilmeisimmin.

Odotan muuten viestiä. Eräs minulle läheinen on kokemassa ihmettä. En tiedä, mitä on tapahtunut, mikä on status. Mutta enemmän kuin muuta, toivon, että hän on onnellinen. Ihme voi tarkoittaa myös sitä, että olen hänelle jatkossa paljon vähemmän kuin ennen. Ehkä sekin pato, silta, välillämme vuotaa. Mutta se ei kuitenkaan ole merkityksellistä. Tahdon olla onnellinen, tahdon myös hänen sitä olevan.

Välillä pelkään, että huoltajuuden tms suhteen tapahtuu jotain kamalaa. Jotain, jossa saan "rangaistuksen" pahoista teoistani. Tällä tarkoitan uskottomuutta. Mutta silti, niissä hetkissä, jotka rakastin, en tuntenut olevani paha. Silti toivon, että jos rakastumisesta rangaistaan, se rangaistus kohdistuisi vain minuun, eikä lasteni tarvitsisi siitä kärsiä. Se, että lapset joutuisivat enenevässä määrin eroon äidistään ei voi olla hyvä ratkaisu. Eihän voi?

Tuskainen ja pelokas olo

Tänään mies ehdotti, että menisin jonnekin viikonlopuksi. Että tilannetta rauhoitettaisiin kotona. Tuntuu, että en edes uskalla lähteä.

Hän ehdotti myös, että lähtisi itse lasten kanssa mummolaan.

Hän tuntuu pelkäävän, että olen jotenkin kääntämässä lapsia häntä vastaan. En koskaan tekisi sellaista. Toisaalta juuri nyt pelkään hänen tekevän juuri sitä. Toisaalta: en usko, että kovin helposti pystyy lapset äitiä vastaan kääntämään.

Pelottaa. Pelottaa ihan perkeleesti.

Lupauduin lähtemään, vaikka koenkin sen, että yhtäkkiä vaan olen poissa vaikka lapset odottavat äidin näkevänsä, ihan kamalana ja pelottavana. Olen vaan poissa, vaikka lapset ajattelevat viettävänsä ihan normaalisti iltaa kanssani. Kyllä lapsilla pitäisi olla mahdollisuus näihin asioihin reagoida. Ja erityisesti tässä tilanteessa, kun he nimenomaan kaipaavat turvallista läheisyyttä.

Käräjäoikeus

Olen avoimesti kertonut miehelleni koko ajan miten asiat hoidetaan oikeusteitse, jos sopua ei synny.
Ja katso: mies otti neuvoista vaarin. Sain toissapäivänä käräjäoikeudelta lausumapyynnön. Mies oli jättänyt hakemuksen huotajuudesta ja oheistanut mukaan viisi sivua pitkän haukkumakirjeen minusta. Sen luettuani oli keuhkoista ilmat pihalla melkoisen hetken. Onneksi, ONNEKSI mies ei ollut kotona, kun sen luin. Ehdin vetää henkeä, soittaa kriisipuhelun siskolleni ja rauhoittua täysin ennen hänen kotiin palaamistaan.

Kirjeessään hän syyttää minua perusteettomasti mm. nukahtamislääkkeiden ja alkoholin sekakäytöstä, lasten hakkaamisesta ja pakkasessa ulkona pitämisestä. Hän väittää minun olevan joko aina töissä tai tekevän koko ajan kotona töitä. Lisäksi hän syyttää minua siitä, että jatkuvasti teen työmatkoja, joilta soittelen kotiin, etten tiedä milloin tulen.

Voi luoja, että kiitän sitä, että meillä on töissä työajanseurantalaitteisto, jossa on sisään- ja ulosleimaus ja saa tarkat tiedot siitä, miten olen kulkenut töihin. Miehen tehtäväksi jää sitten todistella, että olen ollut tulematta kotiin suoraan sen jälkeen.

Työmatkoista on työmatkalaskujärjestelmässä tietysti dokumentaatio, työmatkoja ei ole keväällä ollut kuin muutama. Jotenkin ne miehen mielessä ovat ilmeisesti paisuneet ihan suhteettomiin mittoihin. Tietysti, kun häntä ei pätkääkään kiinnosta ottaa vastuuta lasten hoidosta. Hänelle se on ollut hirmuinen henkinen rasite, jos kerrankin olen tulematta viideksi kotiin ja en ole koko ajan passaamassa häntä. Jessus, mitä paska väittämiä.

Alkoholinkäytöstä minulla on vaikka kuinka paljon todisteita todistamaan juomatavoistamme erittäin päinvastaista kuin mitä mieheni väittää. Yleensähän minä olen kaikissa tapahtumissa esim. ollut kuskina miehen nauttiessa vapaasti alkoholia. Ja nukahtamislääkkeitä meidän perheessämme käyttää vain ja ainoastaan hän.

Miehen tultua kotiin minä totesin vain, että olitpa melkoisen kirjeen kirjoittanut. Sanoin hänelle, että olen surullinen siitä, että hän valitsi tällaisen toimintatavan ja totesin, että mahtaa hänellä olla paha olla, kun tuommoista tekee. Mies totesi siihen, että hän ei voinut muutakaan tehdä. Lisäksi hän sanoi minun käyttäytyvän omituisesti. Millaista reaktiota lienee odottanut (onneksi ehdin alkushokin siis peittää!!!)

Totesin miehelle, että koska tiedän kaikkien väitteiden olevan täyttä paskaa, niin eivätpä ne minua paljon hetkauta. Sanoin, että toivon hänen ymmärtävän, että minun on pakko antaa tähän vastine. Totesin, että en edelleenkään toivo hänelle mitään pahaa ja että kunhan tämä kriisi on ohi ja tilanne lauennut, voimme varmasti edelleen yrittää toimia aikuismaisesti ja olla vanhempina lapsillemme.

Mies ei kaiketi kestänyt a) minua b) itseään, koska pakeni autoajelulle, jolta palasi vasta useiden tuntien kuluttua. Pelkäsin hänen palaamistaan, koska pelkäsin hänen hautovan jotain ihan päätöntä. Soitin hänelle ennen nukkumaan ryhtymistäni tiedustellakseni missä hän on ja millä mielellä. Hän totesi olevansa lähettyvillä ja olevansa ihan rauhallinen. Uskoin sitä ja uskalsin mennä nukkumaan, tosin en nukahtanut ennen hänen paluutaan.

Eilisen päivän käytin todisteiden keräämiseen. Tilasin työterveyshuollosta, lasten neuvolasta, päiväkodista ja kaikkialta mistä suinkin keksin, todisteita siitä, että olen puhunut miehen väkivallan teoista ammattiauttajien kanssa. Lisäksi hankin todisteita siitä, että olen pääasiassa lapset hoitanut. Informoin työnantajaa tilanteesta. Luoja, että saan olla kiitollinen ihanista työtovereista, mahtavasta esimiehestä ja hänen esimiehestään. Työpaikalta tuleva tuki on aivan loistavaa ja vaikka vertaa! Se antaa voimia tässä vaiheessa aivan uskomattoman paljon.

Se keljuttaa, että työasioissa joudun ottamaan takapakkia ja vaikean tilanteen vuoksi olemaan poissa yhdestä projektista, joka olisi tuonut lisää liksaa. Mutta niin se on, että first things first. Lapset ja oma jaksaminen ovat nyt tärkeintä. Työt tehdään sitä mukaa, kun jaksetaan. Uusia haasteita ei tässä kohtaa nyt vain voi ottaa vastaan.

Lasten psykologi

Eilen kävimme lasten psykologilla.
Siellä nousi esiin väitteitä, että olen alkoholiongelmainen ja lyön lapsia. Olen aina poissa, aina töissä tai jotain muuta ihan pöyristyttävää.

Kaikki keskustelunaloitukset, joissa olisi pitänyt jotain positiivista sanoa minusta, kuolivat alkuunsa.

Olen ihan tuskainen, mutta oikeustie taitaa olla ainoa tie.

Tauko

Kirjoittamisessa on ollut tauko. Laitoin kaiken varalta blogini pois julkisuudesta sen jälkeen, kun mies näki minun kirjoittavan sitä. En tosiaankaan jaksa alkaa hänen kanssaan tätä käymään läpi. Voihan se tosin olla, ettei hän "saanut kiinni" blogin nimeä, mutta joka tapauksessa tein päätöksen sulkea pääsy blogiin. Kunhan riittävästi aikaa on mennyt ja asiat edenneet, niin katsotaan sitten uudelleen avaamista.

Viime viikolla mies oli omin päin varannut itselleen ajan kuntamme lastenvalvojalle. Sain tietää asiasta kun yritin varata meille yhteistä aikaa. Sain miehen kanssani keskustelemaan myöhemmin kahden kesken, mutta eihän siitä keskustelusta mitään meinannut tulla. Sovittiin, että mennään käymään lastenpsykologilla juttelemassa. Varasin ajan. Mies puolestaan on varannut ajan perheasianneuvottelukeskukseen. Lupasin mennä sinne mukaan.

Tosi raskasta tämä on. Samaan aikaan toisaalla minä olen hakemassa asianajajan avulla käräjäoikeudesta apua. Jos maanantaina ei edelleenkään tule mitään selvyyttä huoltajuuteen (mitä vahvasti epäilen) niin paperit lähtevät käräjäoikeuteen. Ja ne lähtevät sitten yksinhuoltajuushakemuksena ja yhteiselämän päättämishakemuksena liikkeelle. Ja minulle oikeus jäädä asumaan tänne. Ehkä tämä äärimmäinen keino vauhdittaa huoltajuussopimuksen syntymistä. Tai sitten ei.

En enää oikein tiedä mistään mitään. Välillä tuntuu, että olisi niin paljon helpompaa vaan luovuttaa ja "sulkea silmät".

Töissä taidan missata erittäin hyvän etenemismahdollisuuden tämän huoltajuusriidan takia. Se vituttaa ihan tosissaan, mutta toisaalta se on kuitenkin sivuseikka juuri nyt. Lapset ovat tärkeintä. Ja se että itse jaksan.

Tänäkin viikonloppuna mies on nukkunut vaan aamuisin pitkään ja illat puuhaillut omiaan. Ei se juuri lastenhoitoon ole ottanut osaa. Ehkä se on hyvä indikaattori siihen, että huoltajuus alkaisi vähitellen valua minulle... toivon toivon toivon niin, että mies tulee järkiinsä ja antaa lasten huoltajuuden minulle enempiä tappelematta. Mutta loppuun asti minä taistelen. Se on varmaa.

Ei mitään edistystä

Eilen aloin tulla epätoivoiseksi ja raivostua vähitellen iltaa kohden. Mies ei saa kerta kaikkiaan mitään aikaan. Huoltajuussopimusehdotuksen olen antanut useaan otteeseen luettavaksi. Olen selittänyt taustat ja tarkoituksen. Neuvonut nettilinkit ja puhelinnumerot, joista voi tarkastaa asiat, jos ei usko minua. Mies ei puhu mitään. Hän joko on täysin hiljaa tai poistuu tilanteesta. Eilen lopulta menetin hermoni illalla ja totesin, että yhteishuoltajuuden edellytykset eivät taida täyttyä. Kun ei kerran mistään asioista keskustelu onnistu, niin voinen vetää sen johtopäätöksen, että asia on riitainen ja kaikesta muustakin on odotettavissa samankaltainen vääntö.

Jos asia ei tänään etene, niin huomenna lienee pakko antaa asia oikeuteen päätettäväksi. Silloin haen yhteishuoltajuuden asemesta yksinhuoltajuutta ja alkuperäisen ehdotukseni mukaista erittäin laajaa tapaamisoikeuttakin lienee syytä tarkastella uudelleen. Ei siksi, että lasten tapaamisia haluaisin rajoittaa, mutta siksi, että riitaisuuden vallitessa on vaan helpompaa, jos tapaamista on tiukemmin säädelty ja tapaajavanhemmalla on vähemmän päiviä käytettäväksi aseena riitelyssä. En tosiaan toivonut sen tähän menevän. Mutta lasten takia taistelen ja siksi, että haluan päästä eteenpäin asioissa. Jos toinen heittäytyy sellaiseksi, ettei mitään selvitä eikä toimi, niin minun on pakko silloin toimia yksin.

Olen vieläkin vihainen. Suorastaan todella.. Tätä se liittomme on ollut aina. Mies ei toimi yhtään jos asia on vaikea. Vetkuttelee ja on jotenkin saamaton ja kykenemätön ottamaan asioista selvää. Tähän asti usein on sitten minun asiat selvitettyä saanut lopuksi haukut siitä, että pitääkö asioihin sotkeutua ja mikään ei ole kelvannut, jos ei ITSE ole tehnyt. Ja hän ei sitten kuitenkaan mitään tehnyt. Ja seuraus on ollut se, etten loppuaikoina enää aloitteellisesti selvittänyt mitään haukkujen ja vittuilun pelossa. Ja kaikki hommat jäivät hoitamatta. Ja sitten sain kuulla olevani laiska lehmä, joka ei mitään saa aikaan. Ehkä mies luulee, että nytkin käy niin. Että luovutan ja jään tähän, kun en jaksa asioita enää potkia eteenpäin. Kuinka väärässä hän onkaan. Tuo käytös vain vahvistaa käsitystäni siitä, että päätökseni on oikea. Ei tuon ihmisen kanssa elämä voi koskaan olla onnellista. Olemme liian erilaisia.

Huoltajuus

Tänä viikonloppuna se pitäisi saada sovittua:
huoltajuus.

Olen pitkittänyt päättämistä jo monta päivää miehen oireilun ja allekirjoitushaluttomuuden vuoksi. Tänään soitin asianajajalle ja sanoin, että vetkuttelusta huolimatta tuntuu (tai toivon) että asia etenee viikonlopun aikaan. Selvitin myös, miten asiaa on vietävä eteenpäin, jos emme saakaan asiaa sovittua.

Kävin toista kertaa lainaneuvotteluissa. Eri pankki tällä kertaa, sama lopputulos. Lainaa kyllä järjestyy, kunhan vain entiset lainat saan järjesteltyä pois rasittamasta.

Ehkäpä ne asiat tästä kirkastuvat.

Lapsille olen alkanut puhua myös muutosmahdollisuudesta. Siitä, että asutaan eri tavalla tulevaisuudessa. En ole mitään luvannut tai varmaksi sanonut. Mutta ajatukseen siitä, että isi ja äiti eivät asu loputtomasti yhdessä ja että uusi päivähoitopaikka on jossain vaiheessa ehkä tulossa, saavat jo vähän totutella. Lapset puhuvat kyllä omaa kieltään: äiti ei saa hylätä. Vanhempi lapsista jo ymmärtää paremmin muutoksen konseptin, nuorempi ei vielä. Ehkä sitten paremmin, kun muutos on todellista.

Toivon voimia jaksaa tämän viikonvaihteen yli. Tähän iltaan asti. Huomisen. Sunnuntain. Päivä kerrallaan. Pelot ovat pahoja. Niille ei saisi antaa liikaa valtaa. Mutta ei se helppoa ole pitää mörköjä loitolla.

Epäröinti

Tunnen kasvavan pelon ja epävarmuuden. Taas tulevaisuus huolettaa. Miehen reaktiot. Pelottaa millaista on sopia huoltajuudesta, kun se on niin huonosti edistynyt tässä viime päivinä. Toisaalta ymmärrän, että päätös on iso ja miestä hirvittää lapsista luopuminen yhtä paljon kuin minua. Jotenkin tunnen sydämessäni kuitenkin lämpimiä tunteita puolisoa kohtaan. Miten minä voin tehdä tämän hänelle? Miten voin ottaa lapset, jotka merkitsevät niin paljon hänellekin? Hän tapaa heitä vain silloin tällöin? Mitä elämää se on? Toisaalta yritän sanoa itselleni, että se on hänestä kiinni, minkä verran hän lapsia jatkossa tapaa? Eihän sen tarvitse rajoittua siihen, että näkee vain silloin tällöin? Eikö se ole hänestä itsestään kiinni, millaisen suhteen lapsiin luo?

Lapset ovat niin tosi tärkeitä meille molemmille. Tekisi mieli jatkaa avioliittoa ihan vain siksi, kun joutuu toisen surua ja menetystä seuraamaan vierestä. Tuntuu, että en voi millään tehdä tätä hänelle. Mutta kun toisaalta sitten on vaan juuri niin, että en voi tehdä muutakaan. En usko hänen kykenevän muutokseen niin rajusti, että elämä muuttuisi toisenlaiseksi. Vaikka HALUAN uskoa, että se olisi mahdollista. Pelkään. Luin eräästä blogista siitä, mitä seurauksia väkivalta pahimmillaan voi aiheuttaa. Entä jos jonain päivänä joudun hakatuksi niin, että en selviäkään mustelmilla? Jos tuleekin pysyviä vahinkoja? Entä jos henkinen väkivalta yltyy ja menetän itseni kokonaan? Entä jos se alkaa kohdistua lapsiin? Entä jos jään auton alle huomenna tai entä jos puu kaatuu päähän? Entä jos saan sydärin tai jotain? Mahdotonta tietää. Pakko valita.

Joskus toivoisin olevani pieni lapsi, jonka puolesta joku hoitaisi kaiken ja itse saisi vaan mennä virran mukana ja kiukutella vastaan, mutta silti voisi luottaa lapsenomaisesti siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Nyt tuntuu, että minun on jaksettava olla aikuinen, olla vahva, olla kaikille tukena, huolehtia kaikki käytännön jutut ja olla joka asiassa niin kaikkea. Vaikka tekisi mieli itkeä, kirota, huutaa, olla sylissä, nauraa, parkua ties vaikka mitä.

Kuka minua hoitaisi? Minä olen yhtäkkiä tukihenkilö sille, joka minut on pahoinpidellyt vuosien ajan henkisesti ja fyysisesti. Ei voi olla totta! Miten voisin kovettaa itseni tältä kaikelta, kun epäilys on niin kova, että teenkö sittenkin virheen?

Suru

Mies hajosi. Kamalaa katseltavaa. Tuntuu, että asia on nyt vasta muuttunut hänelle todeksi, vaikka tästä on puhuttu jo monta kuukautta. Hän taitaa olla shokissa ja toimintakyvytön. Pelottaa.

Viha lienee seuraava tunne. Pelkään sitä, että asioista muodostuu äärimmäisen vaikeita sen takia. En kuitenkaan haluaisi pakottaa häntä toimimaan toimintakyvyn äärirajoilla, koska en tiedä mitä hän vielä tekee. Toisaalta itse haluaisin vain edetä mahdollisimman nopeasti. Äkkiä vaan kaikki asiat järjestykseen ja hommat selviksi.

Tasapainoilua veitsenterällä.

Pohdintaa

Nyt sitä sitten suree. Sitä miettii, miksi näin kävi. En tiedä onko vastauksia olemassa?

Olisiko suhde ollut pelastettavissa, jos aiemmin olisin tajunnut ilmaista vihani, tuskani ja ahdistukseni enkä vain niellyt sitä miehen miellyttämisen toivossa? Olisiko minun jo aiemmin pitänyt tajuta, että perheidylli maaseudun rauhassa ei sovi minulle, vaan kaipaan kaupungin ihmisvilinää, palvelujen läheisyyttä, erilaista sosiaalisuutta? Tuntuu, että vaikka kyläyhteisössä asusteleminen onkin "ah niin herttaista" ja ystävälliset naapurit lähellä ja tuttuja kaikki, niin toisaaltahan taas kaikki ovat kiireisiä omakotitalojensa, pihojensa ja vaikkapa nyt perkule lämmitysjärjestelmiensä kanssa, että oikeaa keskustelua, läsnäoloa, syvällistä pohdintaa ja keskustelua elämästä ei ole. Sitä vaan puhutaan säistä ja niistä ja näistä. Milloin eletään ja nautitaan ja ollaan vaan LÄSNÄ?

Työleiri, sitä se omakotitaloasuminen on ollut. Tahdon kerrostaloon, palvelujen lähelle. Sellaiseen paikkaan, jossa kaupassa käy vartissa. Lasten kanssa voi mennä ulos ja leikkimään vaikka leikkipuistoon tai metsäretkelle, ilman että tarvitsee katsella pihassa lojuvia risuja tai rikkaruohoja tai kasvimaata tai pensaita tai mitä tahansa ahdistuen ajatuksesta, että tuokin pitäisi tehdä. Sitten sitä usuttaa lapset johonkin omatoimiseen leikkiin kahisemaan keskenään, jotta tulee sekin ja tämäkin homma tässä samalla tehtyä. Eikä kylän lasten kanssa tule leikittyä yhtään sen enempää vaikka kaikki ovat tuttuja. Päin vastoin. Aikuisilla on aina niin perhanasti tekemistä talojensa ja puitteiden kanssa, että lapsien kanssa ei oikeasti ole koskaan aikaa kyläilyyn ja sosiaaliseen yhdessäolemiseen. Toista se ennen on ollut, kun KOTI=TYÖPAIKKA. Nyt kun ollaan matkat mukaanlukien lähes 10 tuntia poissa kotoa ja kotityöt PLUS talonhoito päälle, niin eipä ihme, että piiputtaa. Kerrostalossa selviää sentään pelkillä kotihommilla ja kun ulos lähtee saa nauttia ja osallistua lasten kanssa touhuiluun ilman, että laskee koko ajan tekemättömiä töitä pihasta. Ne kun ovat kiinteistöhuollon hommia. Ottaa sitten vaikka haravan kouraan syksyllä ja raapii itse kerrostalon pihaa tai vaikka jonkun mummelin pihamaata, jos sellaista kaipaa. Ja kukkia voi istuttaa parvekkeelle ja tehdä vaikka ruukkupuutarhan sinne riesoikseen, jos ei muuta keksi.

Ehkä minä nyt opin tuntemaan itseni. Tai sitten kohta valitan blogissa miten kerrostaloasuminen on kurjaa, naapurit surkeita, lapset metelöiviä ja hankala mennä niiden kanssa ulkoilemaan, kun pitää rapussa kulkea ja puistoon on pitkä matka =)

Hakemus jätetty

Ymmärrän jos
En anteeksi saa
Mut en tässä voi olla kauempaa

Meidän ruusuinen tie
Ei kauemmas vie
Liikaa sen piikit pistelee
Nyt luovuttaisin avaimen

Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Kadun mä ehkä tätä joku päivä
Tien varresta itseni löydän
Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä
Mut kulta mun täytyy vaan mennä
Mun koti ei oo täällä
-Christel Sundberg-

Keskustelu

Kuten arvelinkin (tunnen itseni edes siltä osin) en osannut olla puhumatta erosta perjantaina. Aloin jutella puolison kanssa siitä, millaisia realiteetteja edessämme on, jos lapsista syntyy huoltajuustaistelu. Koetin hyvin selvästi sanoa, mistä on oikeastaan kyse, jos oikeuteen mennään. Ehkä jotain alkoi takaraivoon mennä.

Miehen suurin huoli tuntuu olevan talon menettäminen. Enää hän ei niinkään puhunut lasten menettämisestä tai siitä, että lasten pitäisi saada olla juuri täällä hoidossa tms vaan juuri siitä, että hän haluaa talon ja sen tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Sanoin hänelle, että minun puolestani hän saa kaikin mokomin jäädä asumaan taloon jos hänen taloutensa sen kestää. Kerroin totuudenmukaisesti tehneeni laskelmia siitä, millainen kustannus talon ylläpidosta tulee kuukausittain sekä siitä mitä kuluja talon ostaminen pelkästään omiin nimiin aiheuttaa. Koetin hienovaraisesti, ystävällisesti ja painostamatta ohjata miestä hyväksymään senkin vaihtoehdon, että realistisesti ajatellen lienee mahdotonta, että hän talon voisi pitää. Paitsi jos saa jostain rahoitusta rutkasti lainamäärän pienentämiseen. Itse en ainakaan kykenisi taloa pitämään ilman hurjaa nälkävyön kiristämistä ja aivan poikkeuksellisen myötämielistä pankkia.

Talon menettämisestä tulee kova isku miehelle, välillä rehellisyyden nimissä tuntuu loukkaavaltakin se, kuinka paljon talo merkkaa vs perhe. Mutta toivottavasti nyt kuitenkin asiat selkiytyvät.

Itselläni on ollut uskomattoman levollinen ja iloinen olo. Tuntuu, että turha kai tässä on edes erota, kun on niin hyvä olla. Mutta totuushan on se, että se hyvä olo tulee siitä, että tiedän pääseväni rauhaan, omaa tilaa, oma tahti ja paine pois päältä vaikka tekisin mitä. Lapsetkin ovat tuntuneet erityisen rakkailta ja suloisilta, kun jaksan paremmin.

Silti, pelko on, ettei tulevaisuus ihan niin herttaista sitten kuitenkaan ole.

Keskittymiskyvyttömyys

En pysty keskittymään työhön. Ajattelen koko ajan tulevaa maanantaita.
Tuntuu, että olen tekemässä elämäni suurimman virheen. Että en voi mitenkään edetä asiassa näin. Mikä voisi olla parempi keino? Pitäisikö vielä yrittää? Pitäisikö vielä katsoa, mitä elämä voi olla puolison kanssa? Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, ettei elämä voi olla tällaista?

Olenko se sittenkin minä, joka on pilannut kaiken? Olenko minä sittenkin se, joka on harjoittanut henkistä väkivaltaa yrittämällä vaatia mieheltä enemmän kuin mihin hän on kykenevä oman historiansa vuoksi? Vieläkö minun pitäisi yrittää ymmärtää? Antaa hänelle mahdollisuus muuttua? Antaa lapsille sittenkin se koti, jota olemme rakentaneet?

Voinko minä vaatia omaa tilaa ja omaa aikaa vai olenko väärässä?

Tuntuu, kuin pakottaisin itseni tekemään päätöksen ja ratkaisun, jota kadun kuin hullu hetken päästä.

Voinko mitenkään antaa asioille enää muuta suuntaa? Minä haluan vain olla rauhassa, elää ilman pelkoa, olla onnellinen. Onko se mahdollista liitossa nyt? Ei se taida olla. Voi tätä surun ja pelon ja epävarmuuden määrää.

Tuntuu, että sisälläni asuu kaksi ihmistä, joista toinen huutaa: "lähde, irtoa, mene, vie itsesi ja lapsesi turvaan, pakene, juokse, ala elää!" Toinen huutaa: "jää, olet hullu, älä mene, mitä olet tekemässä, pitää vielä yrittää, lasten vuoksi et voi mennä"

Mutta mieleen nousee muistoja. Ja ne muistot eivät ole hyviä. Pitänee koettaa muistella vaan niitä, että muistaa miksi haluaakaan erota.

Ohjeita

Ihan ensimmäiseksi on pakko sanoa, että tämä ei tunnu todelliselta. Tuntuu, niin kuin olisin siirtynyt tietyllä tavalla sivustakatsojan rooliin omassa elämässäni. Oletan, että tämä on jokin psykologinen suojamekanismi, joka auttaa minua viemään tämän prosessin läpi.

Siis asianajajan ohjeet ovat nämä: vie maanantaina avioerohakemus. Älä tee sitä viikonloppua vasten, koska miehesi käytös voi olla arvaamatonta.

Anna samana päivänä luettavaksi luonnos huoltajuusehdotuksesta ja anna aikaa lukea/hyväksyä se maksimissaan kaksi vuorokautta. Mikäli hän ei ota kantaa/suostu ehdotukseen, sen jälkeen asianajaja hakee puolestani väliaikaisen huoltajuuspäätöksen käräjäoikeudelta. Mieheni tuntien hän luultavasti kieltäytyy lukemasta paperia ja/tai allekirjoittamasta sitä. Vaikka tahtoisin hänen ymmärtävän lasten parhaan, epäilen sitä. Suru, katkeruus ja kostonhimo voivat nousta tunteissa päällimmäiseksi.

Pahimmillaan huoltajuusriita (jos menee oikeudessa riitelemiseksi) voi kestää lähes vuoden. Ihan kamala ajatuskin. Toinen jokseenkin kamala asia on se, että pahimmassa tapauksessa oikeudelta voi tulla päätös, että puolison on muutettava pois nykyisestä talostamme ja jään siihen yksin lasten kanssa. Ei mitään sitä vastaan, mutta miehelle se on ihan järkyttävän kova isku. En haluaisi lyödä lyötyä, koska tämä on meille molemmille äärimmäisen raskasta aikaa. En osaa häntä vihatakaan sen vertaa, että haluaisin hänelle tämmöistä järjestää. Tosin yhdessä asuminenkin voi olla melkoisen haasteellista päätöksen jälkeen.

Kamalin asia olisi se, että homma kääntyisi toisinpäin. Mies saisi jäädä lasten kanssa taloon ja minä joutuisin muuttamaan sieltä pois.

Voi kuinka rukoilen, että saan puolisoni ymmärtämään järkipuhetta ja sen, ettei lasten kannalta voi olla hyvä asia, että alamme riidellä huoltajuudesta. Kuitenkin todennäköisyys sille, että väkivaltaisesti käyttäytyvä puoliso saisi lasten huoltajuuden itselleen on pieni.

Valitettavasti vaan tämä ei hälvennä kovinkaan paljon pelkojani.

Pelkään myös miehen reaktiota, kun asioita hänelle esittelen. Asianajaja tuntui olevan myös terveyteni puolesta huolissaan.

Toivon sydämestäni, ettei kenenkään, kenenkään koskaan tarvitsisi käydä tällaisia asioita läpi. Mutta valitettavasti tilastot puhuvat karua kieltä. Minustakin on tulossa pikaiseen taas uusi tilastomerkintä. Toivottavasti kuitenkin vain avioerotilastoon. Pahin pelko taitaa olla (toivottavasti epärealistinen), että päädyn "perhetragediaksi" iltalehtien sivuille.

Tunnen itseni maailman suurimmaksi paskapääksi ja järkyttäksi näyttelijäksi, kun pitäisi jaksaa maanantaihin asti olla kotona vaan normisti, vaikka tiedän pudottavani ydinpommin maanantaina. Miten minusta voi olla tähän? Mitäpä ei äiti lastensa vuoksi tekisi? Vai olenko sittenkin vain itsekäs paska, jolla menojalka vipattaa liikaa? Itku tulee taas.

Asioiden on pakko selkeytyä

Olen ryhtynyt hommiin. Varasin ajan asianajajalle. Varasin ajat kahteen pankkiin lainaneuvotteluihin. Varasin ajan psykologille. Selvitin töissä miten voin joustaa työajoissa. Jos jatkossa lastenhoitoa varten on pakko tehdä hieman lyhempää päivää ja tasoittaa niitä sitten jollain aikavälillä.

Faktat vaan sitten pöytään ja hommiin. Ei tämä mene mitenkään muuten eteenpäin. Ja niin se taitaa olla, että päätös on tehty. Ero tulee ja en usko minkään enää estävän sitä. Hidasteita voi olla. Syyllisyyttä tunnen, pelkoa ja epävarmuutta. Otan nyt selvää asioista ehkä osittain siksi, että saan epävarmuuksia vähennettyä ja turhat huolet pois mielestä.

Kunpa vaan en tarvitsisi pelätä lasten puolesta. Kunpa vaan puoliso suostuisi siihen, että muutan lasten kanssa pois nykyisestä kodistamme ja saan alkaa rakentaa elämää. Ilman turhaa riitelyä tai lakipykälien vääntelyä.

Pelottaa tosi paljon

Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että joudun lapsista luopumaan. Että mies saa jotenkin puhuttua tilanteen sellaiseksi, että se saa pidettyä lapset itsellään ja minä joudun lähtemään siitä elämästä pois.

Mutta en osaa muutakaan ajatella, kuin että tämän on loputtava. En voi jatkaa elämää näin eteenpäin, kun mistään ei puhuta. Eiliset keskusteluyritykset päätyivät siihen, että mies katsoi telkkaria puhumatta mitään ja minä jouduin yrittämisten jälkeen lähtemään toiseen huoneeseen itkemään. Päädyin nukkumaan eri sänkyyn ensimmäistä kertaa. Loppu tähän on tultava. Jotain on tapahduttava! Tulemme molemmat vaan hulluiksi tuossa. Ei tämä näin voi jatkua. Ei voi, ei voi, ei voi!

Mitä häilyntää

Ilta koitti. Puuhastelin pihahommissa lasten kanssa ja mietin kaikkea mitä meillä tässä on. Materiaa se kait on ja siitä luopumisen tuskaa. Silti tunnen itsessäni kasvavan epävarmuudenkin. Toisaalta olisi niin ihanaa, kun voisin tämän kaiken säilyttää. Ilmeisesti kuitenkin haluaisin säilyttää sen ilman miestä.

Voinko minä uskoa siihen, että puoliso muuttuisi? Osaisinko itse muuttua niin paljon, että olisin luja enkä antaisi tilanteen koskaan liukua sellaiseksi mitä se on ennen ollut? Onko se koskaan mahdollista? Ansaitsisinko edes enää yrittämisen mahdollisuutta, kun olen ollut uskoton tässä välillä? Voinko taata sitäkään enää, että olisin uskollisin jos alkaisin yrittää puolison kanssa vielä?

Kunpa osaisin päättää ja elää sitten seurausten kanssa.

Tunnelma maassa

Jään lasten kanssa viikonlopuksi. Oikeastaan ihanaa, mutta toisaalta ahdistavaa. Haluaisin saada asioita eteenpäin, ratkaisuja, päätöksiä jne. Mikään ei etene, hermot menevät ja masennun. Niin kai puolisokin. Keskustelut ovat olleet olemattomia, vieraita on ollut.

Soitin tänään ajan lainaneuvotteluihin, en vain saanut kuin ensi viikolle.
Olisi ollut mukavampaa päästä siinä asiassa eteenpäin nopeasti. Saisi edes siihen asiaan selvyyttä.

Kaikki aikanaan. Aikansa kutakin. Antaa ajan kulua. Perkele. Alkaa jo kyllästyttää tuokin. Kaipaan toimintaa tämän kellunnan tilalle!

En ole jaksanut jutella sen kanssa, joka avasi silmäni. Tai ei avannut, mutta sai minut avaamaan ne. Tuntuu jotenkin pahalta, kun hän omaa puolisoaan niin rakastaa. Tiesin sen tietysti koko ajan, ettei meistä tule onnellista paria, mutta kait sitä jotain unelmaa palvoo ja toiveita elättelee silti. No, enää ei. Pakko vaan ottaa omasta elämästä vastuu, valinnoista myös.

Kaipaisin syliä, lohtua, onnellisuuden tunnetta. Haluan seksiäkin, koska siitä tulee hyvää mieli. Leikittelin vaarallisella ajatuksella, että soittaisin eräälle, joka voisi suostua minua lohduttamaan niin, että saisin tuntea itseni naiseksi. Mutta tyhmää, riskialtista ja vaarallistakin se olisi. Ja pelkään sitä paitsi sitäkin, että saisin pakit. Se ei ainakaan nostaisi fiiliksiä.

Tyydyn olemaan itsekseni ja koetan kuumeisesti keksiä, mitä tehdä, jotta olo tuntuisi iloisemmalta. Lapsista haluaisin osata nauttia, olla heille läsnä ja aidosti iloinen heidän olemassaolostaan. Taidan olla siihen valitettavasti liian masentunut. Pelottavaa.

Voiko sitä vaan repäistä ja katsoa miten käy

Niinkö ne erot tehdään? Pistetään vain paperit vetämään ja katsotaan sitten miten käy? Kuinka kauan sitä voi vetkutella ja yrittää minimoida riskit ja saada yhteisymmärryksen eroon? Ehkä sitä yhteisymmärrystä ei koskaan tulekaan tässä asiassa miehen kanssa? Hän vaan haluaisi edelleen "pitää" minut. Mutta minua ei voi omistaa.

Minun on saatava mennä. Mutta menetänkö minä lapset? En voi ajatella edes sitä vaihtoehtoa, kun alkaa jo ahdistaa niin paljon ja joudun turvautumaan terapiaan.

Lapset, minun silmäteräni ja elämäni ilot. Sain lohtua siitä, että väsymyksen, kyvyttömyyden ja uupumuksen tunteet johtuvat (osittain) henkisestä väkivallasta ja siihen uupumisesta, eikä siitä, että olisin oikeasti uupunut lapsiin.

Onneksi työt alkoivat. Olen ollut kyllä aika kyvytön tekemään mitään järkevää, mutta mukana hengaillaan ja töissä sentään on ihania ihmisiä.

Ehkäpä tämä tästä. Ilmeisesti minun on lakattava ajattelemasta mitään helppoja tapoja ratkaista avioliiton päättyminen. On vain runtattava prosessi liikkeelle ja koetettava selvitä niistä henkisistä ja taloudellisista haasteista, joita siitä seuraa.

Helppoa avioeroa ei taida olla olemassakaan. Pelkään miehen reaktioita ja sitä miten hankalaksi hän yhteisen elämän vielä tekee. Keljuttaa, kun taloremontti on kesken ja pienillä ponnistuksilla siitä saisi kuitenkin ihan siistiä jälkeä ja paremman hinnan. Tietysti miehellä voi olla taka-ajatus, että taloa ei rempatakaan kovin paljon ja saadaan alhainen hinta-arvio ja hän voi edullisesti lunastaa talon itselleen ja minä joudun lähtemään pienemmällä pääomalla erilleen. Mutta jollain aikavälillä tästä asiasta tulee minulle myös aivan samantekevä, koska muutoin en vaan enää kestä.

Ja tämä vielä

KIINNI JÄIT!!

Koska luet tätä tekstiä,niin se tarkoittaa,että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat , kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.

Tosiaan, en usko täällä hirmuista trafiikkia olevan, koska en ole blogiani minnekään listoille ilmoitellut. Mutta aina silloin tällöin tänne joku eksyy. Kommentit ovat tervetulleita =)

Olenko hullu vai hänkö se on

Taidan alkaa olla loppuunpalanut. Ihastumisen tunne siivitti minua kevään ja antoi voimia pitää kiinni erounelmasta. Nyt kun ero pitäisi saada toteutettua ilman ylimääräistä ihastuspiristystä, taidan alkaa olla masentunut.

Minun pitäisi jaksaa ponnistaa se eroprosessi liikkeelle ja se tuntuu raskaalta, kun mies ei tee asiaa helpoksi. Sain pientä helpotusta tästä.


Aloin uskoa, että perheessämme on kaksi päästään sekaisin olevaa henkilöä, joista toinen on ehkä vielä vähän enemmän sekaisin. Ja niin se on. Mutta se eniten sekaisin oleva en ole minä. Kaikki tekoni ja tuntemukseni saavat tukea oppaasta. Olen erityisesti henkisen väkivallan uhri ja sen vaikutukset tuntuvat koko ajan.

Resurgam!

Suru

Jos suruun voisi kuolla, niin olisinko nyt niin surullinen, että kuolisin.

Vaikka muuta tahtoisin, niin on aika mennä.
Miksi elämän piti tulla näin raskaaksi ja vaikeaksi. Kuka minua voi auttaa?

Ehdotus

Mies ehdotti, että hän jäisi asumaan omistamaamme taloon lasten kanssa. Saisin tavata lapsia viikonloppuisin. Voisin muuttaa pois kokonaan mahdollisimman pian ja sitä kaipaamaani omaa aikaa. Lapset saisivat pitää kaikki kaverinsa, tutun päivähoidon ja hän saisi jäädä asumaan taloon, josta ei halua luopua.

EI VAAN KÄY. Pelkään, että tuo ratkaisu vieroittaisi minut pysyvästi lasten elämästä viimeistään siinä vaiheessa, kun mies löytää uuden kumppanin. Lisäksi se antaisi miehelle mahdollisuuden päättää esim. muuttaa kotiseudulleen lasten kanssa ja minä jäisin jälkeen tai olisin pakotettu lasten vuoksi seuraamaan. Tuntuu ihan sietämättömältä ajatukselta muutoinkin, että alle kouluikäisten lasten pitäisi erota äidistään ja mieheni saisi jäädä asumaan lasten kanssa "leikkimään kotia" entiseen malliin. Minusta tulisi se pahis, joka jätti perheen ja lähti menemään, vaikka oikeasti eron syy on miehen väkivaltaisuus.

Voi miksi en hakeutunut viimeisimmän pahoinpitelyn jälkeen lääkärin hoitoon ja hankkinut todistusta? Saatanan tyhmä ämmä olen.

Pelästyin miehen ehdotusta (jonka pelkään muuttuvan vaatimukseksi) niin paljon, että ajattelin jo peruuttaa koko saamarin avioeroprosessin ja alkaa leikkiä kotia koko porukalla. Mutta eihän se onnistuisi. Minä en vaan enää voi pakottaa itseäni rakastamaan häntä. Enhän?

Vettä virrannut

Sanotaan, että paljon pitää vettä virrata sillan ali, ennen kuin jotkut muistot huuhtoutuvat.

Paljon tosiaan.

Jätin avioeropaperit allekirjoitettuina miehelleni.Olen muutaman päivän poissa, joten hänellä on nyt aikaa ajatella asioita omista lähtökohdistaan. Toivottavasti hänkin vetää nimensä alle. Muutoin haen eroa yksin. En tiedä onko sillä merkitystä minkään kannalta. Emme oikein saaneet keskusteluyhteyttä. Jotain keskustelua kävimme, mutta tuloksetonta. Minulla ei ole motivaatiota yrittää mitään muuta, kuin erota niin järkevästi kuin mahdollista. Koetan puhua ääneen siitä, että monenlaisia tunteita varmasti tulee, riitojakin ja katkeruutta. Mutta ei annettaisi niiden tunteiden tulla väliin, kun yritetään tulevaisuutta rakentaa. Käsitellään ne, mutta eletään eteenpäin.

Miksi en sitten osaa ajatella samoin ja jatkaa avioliitossa? Niin paljon ei vettä taida ollakaan, että antaisin itseni vielä kerran unohtaa väkivallan? Tai vaietun uskottomuuteni?

Säälin puolisoani. Hänen mallinsa käytökseen tulevat kotoa. Sain selville, että hänen vanhemmillaan on myös menneisyydesssään pahoinpitelyepisodeja. En tosin kovin tarkalla tasolla. Taitaa olla niin, että tämä meidän eromme repii sielläkin vanhat haavat auki.

Onko tällä kaikella jokin tarkoitus, jonka ymmärtää myöhemmin? Vai onko tämä vain osa elämän ikuista virtaa, jonka suuntaa kuitenkin omilla valinnoillamme vaikutamme?

Surullinen tieto

Eräs ihminen nukkui tänä aamuna pois. En häntä tuntenut, mutta kuitenkin hänen kohtalonsa tuli tietooni. Tunnen suurta surua. En ehkä hänen vuokseen, joka nukkui pois, mutta niiden vuoksi, jotka jäivät jälkeen suremaan. Yhdelle, jonka elämään olen vaikuttanut hänen tietämättään, menetys on erityisen suuri. Otan osaa.

Ihmissuhteen menettäminen sattuu. Myös silloin kun menetys on lähinnä sitä, että suhde muuttaa muotoaan.

Uusi tuttavuus

Hassua. Yöllä tulin kirjoittaneeksi pitkien keskustelujen päätteeksi siitä, miten jotkut ovat niin läsnä. Se on niin totta. Tuo uusi tuttavuus oli kiinnostunut minusta. Se on hämmentävää huomata. Johtuuko se tosiaan minusta? Lähetänkö jotain värinöitä ihan todella? En minä hänestä erityisemmin kiinnostunut, ihan mukavalta vaikuttava tyyppi kuitenkin. Ja tosiaan taito olla läsnä.

Ihmettelin vähän, kun hän tuli äijien saunasessiosta ikään kuin kesken pois. Oli kertonut tulevansa pitämään minulle seuraa ja juttelemaan. Kyseli kaikkea ja vaikutti olevan hyvin kiinnostunut suhteemme tilasta (tiesivät jo tullessaan, ettei meillä mikään idylli ole). Jossain vaiheessa halusi välttämättä sähköpostiosoitteeni ja laittoi viestinkin. Mainitsi sivulauseessa, että onhan tässä kiinnostuksessa myös se yksi puoli: "niin kuin kaikilla miehillä". En ottautunut tuohon replaan mitenkään, vaikka jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pikkuflirtillä vastata.

En usko, että hänen kanssaan erityisemmin alan kirjoitella. Mutta aina tuollainen ihminen, joka on läsnä ja kiinnostunut, on mielenkiintoa herättävä. Miten minun polulleni nyt osuukin noita ihmisiä, jotka ovat niin auttavaisia ja hyviä kuuntelemaan? Osaankohan minä olla jollekulle sellainen jos joku sitä tarvitsee vai olenko juuri nyt itsekkään itseparantamisen tarpeessa?

Läsnä

Jotkut ne vaan ovat läsnä.
Taas minä huomaan sen.

Vierailu

Tänään emme varmastikaan saa asioita keskusteltua. Miehelle tulee pari kaveria tänne viikonlopun viettoon. Toisen heistä olen tavannut ennenkin, mukava tyyppi. Toinen on uusi tuttavuus. Huomasin ajattelevani uudesta tuttavuudesta vähän sekavia ajatuksia ennakkoon. Lähinnä mietin siis "sinkkusilmälasejani" ja sitä, että millaisiahan värinöitä sitä tulee tahattomastikin lähettäneeksi. No, tapaaminen voi kyllä liennyttää ennakkojännityksen. Muutoinkin luulen, että äijät saavat touhuta mitä haluavat ja itse keskityn lähinnä remonttihommaan. Ehkä innostun osallistumaan ruoanvalmistukseen. Aiemmin se olisi ihan sopimattakin kuulunut minun hommiini, eikä edes vastentahtoisiin sellaisiin. Nyt tuntuu, että en ainakaan erikseen sopimatta ala siihen hommaan. Ehkä haen tarkoituksella jotain muutosta siinäkin asiassa.

Tänään olin terveydenhoidon ammattilaisen kanssa tekemisissä ja asia johti kolmanteen ja päädyimme keskustelemaan väkivaltaisesta miehestäni. Kumma kyllä, en edelleenkään osaa ajatella, että hän olisi mitenkään erityisen väkivaltainen ihminen. Kuitenkin, kun kerron tapahtumista ja juttelen tilanteesta ihmisten kanssa, kaikki ovat sitä mieltä, että hän on väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Miksi sitä on niin vaikea itse ajatella niin? Totta se varmasti on, mutta jotenkin kun tässä on ja elää (varsinkin nyt kun olo on ainakin osittain irtautunut) niin ei se nyt siltä tunnu. Jotenkin sitä ajattelee, että väkivaltaisia ovat ne, jotka hakkaavat joka viikko tai kerran kuussa tai jotenkin kuitenkin useammin kuin mitä minua. Mutta niinhän se on, että yksikin kerta on liikaa. Silti, minulla on sellainen olo, etten tahtoisi mieheni leimautuvat vaimonhakkaajaksi. Miksiköhän minä häntä suojelen? Onhan hän vastuussa omista teoistaan, eikö olekin?

saatan tulla löydetyksi

Tänään liikuin netissä varomattomasti. Luulen, että saatan tulla löydetyksi erään ystäväni (Mr M) toimesta. No, ei se minua haittaakaan, vaikken kyllä blogista kertonut olekaan. Ehkä hän kommentoi löytöään, jos kokee sen tarpeelliseksi. Joka tapauksessa hän on erityinen, vaikkei tätä minusta tiennytkään.

Tänäänkään en saanut keskustelua eteenpäin. Kirje tosin oli kadonnut. En pysty muistamaan, mihin laitoin sen eilen. Ehkä mies vei sen aamulla? En kysynyt. Hänen kotona läsnäolonsa rajoittui puolen tunnin visiittiin ennen harrastuksia. Sen jälkeen puhuimme niitä näitä ja lasten asioihin liittyviä juttuja. Lähdin nukkumaan. Tosin päädyin naputtelemaan vielä blogia.

Minun päiväni oli hyvä. Olin lapsille läsnä. Se tuntui olevan nyt tärkeintä. Meillä oli hauskaa yhdessä. Teimme arjen askareita yhdessä ajan kanssa. Kuinka pienistä asioista voikaan olla onnellinen?

Miten puhua kun toinen kieltäytyy kuuntelemasta

Yritin viedä asiaa eteenpäin. Keskustelu ei onnistu. Yritin kirjoittaa kirjeen luettavaksi. Ei lue. Kuulemma väsyttää liikaa, että jaksaisi nyt "niitä asioita" jauhaa. Miten tämä ikinä onnistuu? Pakko varmaan hankkia asianajaja.

Yritän nukkua yön yli, ehkä huomenna juttelusta jotain tulee...

Lapset kotona

Sain lapseni kotiin. En ollut tajunnutkaan, kuinka ikävä minulla heitä oli ollut. Kyllähän he melkoinen kädentäysi ovat, hulinaa ja vauhtia riittää ja sisarustenvälinen rakkaus on välillä melkoista riitelyä.

Mutta ihania sylimukeloita he enimäkseen ovat olleet tämän aamun. Askarreltiin, ulkoiltiin ja ehdittiin leipoa pullaakin.

Nuorimmainen on päiväunilla ja toinen on ihan into piukassa Hamahelmien kimpussa.
Joutaa äiti naputtelemaan vaikka blogia.

Tähän se on sitten tottuminen, jos yhteishuoltajuuteen vuoroviikkoläsnäololla päädymme.

Mies "pakeni" aamulla jo ennen heräämistäni paikalta, lomasta huolimatta oli suunnistanut töihin. Juurikaan emme keskustelleet eilen hänen saavuttuaan. Olin itkenyt aika paljon ennen heidän saapumistaan, sen ehkä näki naamasta. Ei tehnyt mieli häneen koskea. Nukumme edelleen samassa sängyssä, mutta mitään läheisyyttä ei ole ollut aikoihin. Eikä tule olemaankaan niin kauan kuin asia minun vapaassa tahdossani on. Olen se oikeastaan päättänyt jo, että jos mies koettaa lähennellä, niin ehdotan eri huoneissa nukkumista. Kyllä minä sen ymmärrän, että hän kaipaa läheisyyttä, niin minäkin teen. Mutta eroprosessin ja tunteiden työstämisen kannalta minusta on erittäin huono idea, että olisimme lähekkäin saati harrastaisimme seksiä.

Se helpottaisi kyllä tutkitusti stressiä, jos läheisyyttä olisi, mutta toisaalta mehän sen stressin toisille teemme ja ehkäpä irtautuminen on vaan vaikeampaa, jos yhteiselämää siltä osin jatkaisimme. Pitäisiköhän ehdottaa puolisolle maksullista naista? Tai jotain kaveria, jota voisi halailla?

Naiselle se on ehkä helpompaa, kun tyttökavereiden kanssa voi halailla ja itkeä avoimesti heidän olkaansa vasten ja saada silityksiä ja sylissä keinuttelua ihan normisti. Miehille tuo tuntuu olevan paljon vaikeampaa. Miehelläni ei juuri taida olla naispuolisia ystäviä, joille hän voisi murheitaan vuodattaa. Viikonloppuna hänellä on tulossa ystäviensä kanssa bileet, joiden jälkimainingeissa hän varmaan menee baareihin. Ehkäpä hän sieltä löytää jonkun lohduttajan. Niin idiootilta kuin se kuulostaneekin, minusta se voisi tehdä hänelle oikein hyvää. No, syyllisyyttä siitä tulisi ehkä ja ongelmia muutoin... Eipä ne niin yksinkertaisia taida nuokaan asiat sittenkään olla.

Tunteista

Mikä siinä on, että vihan tunteita, ärtymystä ja pahaa oloa kasaa sisälleen? Miksi sen vihan ilmaiseminen on niin vaikeaa? Olen oppinut välttämään tilanteita, joissa antaisin vihan purkautua. Ehkä väkivaltaisuuden pelossa, mutta varmasti ihan yleisesti vaan välttääkseni hankalia tilanteita. En halua riidellä, en halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, mitä ikinä (teko)syitä sitä nyt sitten keksikään. Tuota sisällä kiehuvaa vihaa (jota varmasti myös toisinaan ihan aiheellista onkin hillitä) purkaa sitten jotenkin. Urheillen, vitsaillen tai vaikka piilovittuilemalla (mikä taas ei ole kovin järkevää monestikaan). Vihan tunteita oppii myös hallitsemaan. Jos lapset saavat minut vihaiseksi, osaan (yleensä, en aina) keskutella vihaisuuden tunteestani, mutta osaan pitää sen kuitenkin aisoissa.

Miksi sitten ei voi tehdä samoin ihastumisen tunteille? Jos oikein huomaa olevansa ihastumassa, niin miksi sitten ei vaan voi poistua tilanteesta? Välttää sen ihastumisen sillä, että valitsee jotain muuta tekemistä. Tai hillitsee sen ihastumisen tunteen ja purkaa sitten ehkä siitä (menetetystä mahdollisuudesta?) aiheutuvaa epämieluisaa oloa vaikka urheillen tai kanavoiden sen muuten pois itsestään. Tai hillitse itseään niin kuin vihaisena ollessaan, että antaa itselleen luvan tuntea tunteita, mutta ei silti tee tekoja. Siis joskus olen niin vihainen, että silmissäni suorastaan näen miten lyön jotakuta tai tekisi mieli rikkoa joku tavara tai ihan mitä tahansa sellaista lapsellista. Mutta sitten sellaista ei kuitenkaan tee, koska tietää sen olevan typerää. Miksi sitten jos tekee mieli suudella jotakuta ei voi ajatella samoin, että varmasti se olisi ihanaa, mutta nyt valitsen toisin.

Olenhan minä siihen aiemminkin kyennyt. Olen ollut seitsemän vuotta parisuhteessa uskollisena, mikä nyt sitten yhtäkkiä on sekoittanut minut näin? No, okei, on tässä nyt varmaan puolustautumiselementtejä vaikka mitä, mutta noin pohjimmiltaan MINÄ HALUAN OLLA USKOLLINEN, enkä toimia enää ikinä sillä tavalla, että imeskelen kaikkia ihastuksia saati harrastelen jotain puskapanoja. Onko tilanne sitten toinen, jos parisuhde on sellainen, että siihen on tyytyväinen? Voinko vielä joskus olla johonkin parisuhteeseen (viisaammin) sitoutunut niin, että voin luottaa itseeni ja kykyyni hillitä itseni?

Aika avaa silmät vai sulkeeko se ne?

Taas on yksi yö takana.
Ihastuminen tuntuu vähän loivemmalta, ehkä osaan alkaa ajatella sitä ihastumisena bilettämiseen ja ihastumisena johonkin vapauden tunteeseen enemmänkin kuin ihastumisena siihen ihmiseen. No, ihan varmasti hän on ihana ihminen, mutta minulla ei nyt taida olla varaa ajatella niin.

Pitää ensin tehdä selvä avioero, opetella olemaan yksin ja siirtyä sitten leikkimään seksuaalista ja naisellista naista. Herrantähden, minä olen ÄITI ja minun pitäisi nyt alkaa vähitellen keskittyä lapsiin ja siihen miten lapset pärjäävät tässä kaikessa. Olen miettinyt enimmäkseen itseäni viime aikoina (sen huomaa) ja sitäkin, miten puoliso tästä selviytyy. HÄN on sentään aikuinen ihminen, fiksukin vielä, niin että eiköhän tuo selvinne. En minä voi hänen puolestaan asioita järjestää enkä varsinkaan sitä tunnepuolen kuohuntaa oikoa. Ne polut hänen on itsensä käveltävä ja niistä jotain opittava jos siihen kykenee.

Minun tärkeysjärjestykseni pitäisi olla omien tunteiden hyväksyminen ja käsitteleminen, toimiminen omien arvojen mukaisesti, lapsista huolehtiminen niin, etteivät he jää kaiken tämän keskellä heitteille ja sen jälkeen minä voin alkaa olemaan itsenäinen ja rakastava nainen. Ei minun tarvitse yrittää olla RAKASTETTAVA vaan etsiytyköön rinnalle sitten sellainen, joka juuri minunkaltaiseni naisen kanssa kestää elää. Ja sitä paitsi ei tässä nyt kiire pitäisi olla minkään parisuhteen kehittelyn kanssa. Ikää ei ole liikoja (jotkut vakiintuvat ensimmäistä kertaa minun iässäni) ja minun on syytä opetella tuntemaan itseni ja se millainen oikeastaan olenkaan ennen kuin voin kuvitellakaan mitään parisuhdetta rakentavani.

Välillä silti tuntuu, että kun aika kuluu, sitä unohtaa jotkut asiat ja sulkee niiltä silmänsä. Toivottavasti en sulje ulos mitään oleellista, joka minun olisi syytä muistaa.

Ailahtelevat tunteet

Lämmitin saunan. Saunoin pitkään ja hartaasti. Otin seurakseni kirjan, jonka lukemista on suositeltu useassa eri blogissa, jotka kertovat avioeroista selviytymistarinoita. Bruce Fisher: jälleenrakennus. Ensimmäiset sata sivua saivat minut uskomaan, että se on hyvä kirja.

Olen lukenut kuluneen kevään aika lukuisia teoksia, joissa evästetään miettimään miksi parisuhde ei toimi, miksi suhde epäonnistuu, miten parannat suhdetta, miten selviydyt uskottomuudesta, miten lapset suhtautuvat avioeroon, miten auttaa lapsia käsittelemään tunteita, miten erota sivistyneesti, miten olla muuten vaan parempi ihminen. Jokaisella niistä on oma suuntansa, jokaisella niistä on oma näkemyksensä. Mutta yhteistä niille kaikille on ollut se (tai ehkä juuri minulle osuvin viesti niissä) on ollut se, että JOKAINEN on ITSE vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteen karikon syy ei ole puoliso vaan jokainen itse. Muutokseen tarvitaan vain yksi ihminen. Minä olen syyllinen, isoilla kirjaimilla SYYLLINEN siihen, etten ole aiemmin osannut vaatia omaa tilaani, minä olen syyllinen siihen, etten ole antanut puolisolleni mahdollisuutta muuttua, koska olen itse vaan koettanut muuttaa itseäni hänen vaatimustensa mukaiseksi. NYT minä haluan muuttua, mutta enää en halua muuttua puolisoni rinnalla. Enkä halua muuttua sellaiseksi millaiseksi joku muu haluaa. Haluan vain oppia olemaan oma itseni.

Minä en vihaa puolisoani, enkä pohjimmiltaan kait edes syytä häntä mistään. Ehkä sekin aika tulee vielä. Eniten ruoskin henkisesti itseäni siitä, miksi olen antanut tilanteen mennä sellaiseksi, miksi olen antanut luvan kohdella itseäni huonosti, siten että minun on oikeasti tosi paha olla ja silti minä vaan nielen pahan mielen ja hymyilen. Enää en hymyile, vaikka se puolisoon sattuu. Sen verran minä häntä vieläkin rakastan, että nyt minä sanon suoraan. Mutta uskottomuudestani en henno kertoa. Pitäisikö? Edelleen tuntuu, että se olisi liian iso loukkaus, isku vyön alle ja estäisi sitä paitsi puolisoa kehittymästä ja kasvamasta. Meidän ongelmamme olivat muualla kuin siinä että olin uskoton. Uskottomuuteni on luultavasti vain sitä, että koetan paeta avioeroprosessin väistämättä nostattamaa pahaa oloa ja tuskaa. Se ei ole syy eroomme enkä halua antaa siitä puolisolleni pakotietä. Se ei ole oikein, jos avioeromme syy kuitataan sillä, että akka perkele kävi vieraissa. Se on seuraus, ei syy. Olenko väärässä? En minä tätä puolustautuakseni silti kirjoita. En minä HALUA olla uskoton. En minä HALUA, että kukaan muukaan koskaan on uskoton. Mutta rakastaa minä haluan ja tulla rakastetuksi. Ihan varmasti.

Iso kasa syyllisyyttä -vai eikö sittenkään

Kummallista. Olo on syyllinen ja sitten kuitenkaan oikeastaan ei. Olenhan ihan selvästi ilmaissut kotioloissa puolisolleni, että meille tulee ero. Ero on vain ajan kysymys. Emme me nyt kuitenkaan ole sopineet sellaista, että voisimme elää kuin sinkut. Minä olen tunnepuolella ottanut eron jo aikoja sitten. Sydämessäni olen eronnut ja elän kuin olisin vapaa. Mutta juridisesti ja käytännössähän olen kuitenkin edelleen naimisissa. Puoliso kaiketi jotain toivoisi vielä olevan pelastettavissa. Mutta entäs kun ei ole? Auttaisiko se sitten, että sanoisin olevani täysin kelvoton? Ettei minun kanssani edes kannata haluta mitään enää? Vai loukkaisiko se vain lisää? Itsestäni tuntuu, että se olisi vain paha loukkaus. Olenko sittenkin väärässä?

Ehkä tällaisesta petturuudesta se paras (pahin) rangaistus on se, että taakan joutuu yksin kantamaan. Pahinta on se, että kuitenkin sydämessä onkin sitten jotain tunteita, ihastumista kai, siihen lämpimän sylin tarjoajaan. Tunteita, joille ei tule vastakaikua. Tunteita, jotka on piilotettava, vaikka saisikin vastakaikua. Enemmän kysymyksiä, kuin voi ääneen esittää.

Ja sekin vielä, että koen pettäneeni itseni, puolisoni ja vielä senkin, jonka kanssa ensimmäiseksi olin uskoton. Kuinka vaikea sitä ihmisenä voikaan olla? Opinkohan minä tästä kaikesta jotain?

Ja sellainen olen

Monen päivän juhlat. Olen ollut yksin lomalla ja mukamas oli tarkoitus kirjoitella ylös suhteen asioita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Mutta pakeninkin yksinäisyyttä syliin, joka on minulle avoinna vain jonkin aikaa. Mutta se syli on ollut lämmin ja huomioiva. Sanoin, ettei minuun pidä kiintyä. Vaikea niitä tunteita on kuitenkaan itsekään pitää aisoissa. Kun se syli on niin lämmin. Ei se ihastumista ole, ei missään nimessä rakastumista. Mutta läheisyydenkaipaus on kova ja petollinen. Toiminee toiseenkin suuntaan.

Kunpa elämässä jatkossa osaisi mennä eteenpäin niin, että ei sorru liiaksi helppoon läheisyyteen. Ei se kuitenkaan pidemmän päälle anna muuta kuin lisää yksinäisyyttä. Kun syli on taas tyhjä, niin sitä tuntee enemmän yksinäisyyttä kuin aikoihin.

Miten ne jotkut osaavatkin

Joillain miehillä, ja varmaan naisillakin, tuntuu olevan taito olla läsnä. He osaavat tulla luo, katsoa silmiin ja koko olemuksellaan viestiä, että ihan totta olet jotain erityistä. Eivät he mitään lupaa, mutta saavat jotain. Niin, puhun seksistä ja yhdenillan suhteista tai pikaromansseista.

Onkohan se niin, että kun eroaa, alkaa jossain vaiheessa kaivata läheisyyttä kovasti. Niin ainakin joistain blogeista voi lukea. Tavallaan se on hienoa, että noita läsnä olevia on silloin tarjolla ja heitä voi "käyttää" tuomaan hyvän mielen. Ei velvotteita "no hard feelings- just fun". Mutta toisaalta sellaisen sylin jälkeen voi olla taas entistä yksinäisempää.

Hyvä käytös -sallittu käytös

Sellaisenkin ohjeen olen joskus saanut, että käyttäydy aina niin, että vaikka puolisosi astuisi yllättäen huoneeseen, sinulla ei ole mitään salattavaa tai hävettävää.

No se varmaan vaatisi sen, että puoliso sallii flirttailun. Se on minusta mukavaa. Tai en minä oikeastaan edes pidä kaikkea flirttailuna, mitä varmaan yleisen mittapuun mukaan pidetään. Minusta on mukavaa jos saan toiselle hyvän mielen. Pidän kehujen jakamisesta, minulle tulee itselleni hyvä mieli, kun huomaan toisen ilahtuvan. Olen siis itsekäs tässäkin suhteessa. Enkä minä valehtele tai imartelun vuoksi toisille niitä kehuja ja kohteliaisuuksia jaa, vaan tarkoitan sitä mitä sanon.

Töissä usein kehun toisten pukeutumistyyliä ja onnistuneita asuvalintoja. Kehun, jos joku hymyilee kauniisti ja hänen kasvonsa sädehtivät. Sanon usein, että iloisuus tarttuu ja onpa mukavaa, että tartutit sen juuri minuun. Saatan sanoa miehille heidän tuoksuvan hyvältä tai heidän silmänsä loistavan erityisen kauniisti juuri tuon paidan kanssa. Sanon samoin naisille. Sanon asioita ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jotkut eivät oikein osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan. He vaivautuvat tai alkavat vähätellä, että ei sentään kai tämä vanha vaate kaunis ole tms. Mutta yhä useammat osaavat vastatakin kauniisti kiittäen ja vilpittömästi ilahtuen. Se tuntuu aina hyvältä. Kaikkein parhaimmalta se minusta tuntuu, kun joku on silminnähden allapäin tai kiukkuinen ja hänen kiukustaan tai pahasta mielestään saa taitetuksi terän pois valitsemalla sanat sopivasti. Joskus kyllä huomaan, että miehille annettu kehu herättää heissä ajatuksia. Jotkut ilmeisesti miettivät, että tuolta varmaan saisi pesää heti, kun vinkkaisi, vaikka siitä ei olekaan kyse. En anna sen yleensä häiritä.

Olen itse kehuille heikko. Toisinaan jos minua oikein kehutaan, saatan ihan liikuttua. Joka tapauksessa siitä tulee minulle oikein hyvä mieli. Ja näytän sen myös. Haluan aina, että kehujen antaja tietää, kuinka todella hyvä mieli minulle niistä kauniista sanoista tulee. Koska se ilahduttaa kehujen antajaa. Ehkäpä niitä saa sitten toistekin =).

Tässä on sitten se toinen puoli, että saatan antaa myös negatiivista palautetta varsin suoraan. Koetan kyllä yleensä muotoilla sanomiseni niin, että en syytä tai loukkaa, mutta jotkut loukkaantuvat aika helposti. Ja asiasta en kyllä yleensä juurikaan tingi, vaan sanon huomaamistani epäkohdista tai virheistä suoraan ja asiallisesti. Kestän kyllä itsekin palautteen, olen aina ajatellut, että mieluummin saan palautteen suoraan kuin mutkan kautta. Ja jos en palautetta saa, niin toistan saman virheen uudelleen, mikä olisi mielestäni nolottavaa jälkikäteen huomata. Eihän se yleensä mukavalta tunnu negatiivista palautetta saada, mutta olen koettanut ajatella, että siitä voi oppia. Asiatonta moittimista en ryhdy kuuntelemaan, vaan palautteen on tultava asiallisesti ja täsmällisesti perusteltuna. Ja osaan kyllä oman mielipiteenikin sanoa. Joskus sorrun puolusteluun.

Näin siis työelämässä. Kotona tuntuvat olevan voimassa erilaiset lait. Kotona siedän sitten täysin asiatonta palautetta. Tai olen sietänyt. Lehmäksi haukkumista. Saatanan tyhmäksi. Laiskaksi. Siivoa itse omat sotkusi on yleinen palaute, kun esim. olen laittanut perheelle ruokaa ja kattilat ovat tiskaamatta illalla. Yleensä tavaroita vähän siirrellään kovaäänisesti ensin, että menisi viesti perille siitä, että olen ollut laiska ja saamaton. Sitten tullaan sanomaan, että olisikohan aika siivota vähän keittiössä. Ihan nätisti ja hienovaraisesti. Ja mitä minä teen? No tietysti menen siivoamaan. Mies yleensä katselee telkkaria, leikkii ehkä lasten kanssa. Sitten seuraavaksi on vuorossa lasten nukkumaan meno, jolloin vastuu tietysti siirtyy taas minulle, huolehdipas lapset nukkumaan. Tähän kaikkeen tottuu. Sitä kun jatkuu vuosikaudet, niin sitä ajattelee, että näinhän se on aina ollut ja kyllähän se mieskin niitä muita hommia sitten tekee, kuten remonttia.

Mutta eipä sitä sitten enää jaksakaan, kun pitäisi itsekin päivät jaksaa töissä ja illalla yhtä pitkä työvuoro kotihommia. Mies tietysti on raskaan työpäivän jälkeen yhtä kuitti ja "kerää voimia" sohvalla tai harrastuksissa. Miten se näin meni?

Alkuvuodesta kerroin, että nyt tuli sitten raja vastaan ja yhtään enempää sen enää jaksa ja avioeron ottaminen näyttää mielestäni ainoalta tavalta saada omaa tilaa, omaa aikaa ja vähän vapautta. Eikä enää ikinä tarvitse miehen sietää "minun sotkujani" sen enempää kuin minun hänen likaisia vaatteitaan ympäriinsä keräiltävänä pyykkikoreihin tai hänen työkalujaan lojumassa missä sattuu lasten ulottuvilla.

Sen jälkeen miehen käytös on ollut hyvin erilaista. Hän itse kuvaili tuntemuksiaan, että ymmärtää kuinka tyhmä on ollut ja kuinka paljon minä olen joutunut ahkeroimaan eikä hän ole ymmärtänyt kuinka väsynyt olenkaan. En silti edelleenkään tunne rakkautta häntä kohtaan, en luota että muutos hänessä olisi pysyvä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että vaikka haluaisin yrittää vielä, niin onko siinä mitään järkeä. Voinko koskaan luottaa siihen, että väkivalta loppui nyt? Tai antaa itselleni sitä anteeksi jos uskon niin ja se sittenkin toistuu? Välillä hän heittää ilmoille, että olen itsekin väkivaltainen. Varmaan osa tottakin. Ärtyneenä ja väsyneenä lapsia tulee nostettua vauhdikkaasti syliin napaten omaan huoneeseensa arestiin tai vaikkapa napattua lujasti käsivarresta kiinni, kun tekevät jotain tuhmuuksia. Kerran läpsäisin toista lasta otsaan sormilla, kun kiusasi toista. Kaikki tilanteet olisi varmasti ollut hoidettavissa viisaammin. Nämä taitavat olla sitä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, jonka kitkemiseksi on vaikea muuta tehdä kuin valistaa, valistaa ja valistaa. Ja jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. Tunnen todellista huonoutta tämän edessä. En ole itsekään täydellinen. Mutta silti en suostu ottamaan vastuuta siitä, että hän on käyttäytynyt väkivaltaisesti saati että sitä jotenkin lieventäisi oma käytökseni. Ja sekin ärsyttää, että hän koettaa laittaa ongelmat toistuvasti uuden vaativan työni piikkiin. Totta sekin, että työ väsyttää ja rasittaa. Ajatuksissa työt kulkevat toisinaan kotiinkin, välillä ihan konkreettisestikin. Mutta en minä silti suostu siihenkään, että minun pitäisi valita työni sen mukaan, mikä hänelle sopii. Tai että kaikkien ongelmien syy olisi vajaan vuoden kestänyt työsuhde. Ongelmat ovat kyllä kauempana suhteemme historiassa ja paha oloni alkanut jo monta vuotta sitten. Niin ja minähän tosiaan olen hankkinut itselleni henkilökohtaisen lisäongelman olemalla uskoton. Sitä syyllisyyttä on vaikea ohittaa. Siksikään suhteen jatkamisessa ei ole mitään järkeä.

Varmaa vain epävarma

Eroprosessiin kuulunee erilaisia vaiheita. On pelkoa omasta pärjäämisestä, lasten tulevaisuudesta, puolison hyvinvoinnista. On ilon ja vapauden tunnetta.

Tunnepuolella huomaan eron jo osaltani tulleen. En koe olevani mitenkään sitoutunut avioliittoon. Tunnen suorastaan olevani valmis avoimin mielin katselemaan kohdalleni osuvia miehiä. En tiedä kykenisinkö kovin pian sitoutumaan vakavaan suhteeseen, mutta varmasti voisin hiljalleen tunnustella, että josko jutusta jotain tulisi. Niin siis jos kohdalle joku osuisi. Luottavainen olen siihenkin, että joku varmasti osuu.

Olen koettanut miettiä, miltä minusta tuntuisi huomata, että puolisolla on uusi. Joskus nuorena seurustellessani muistan kokeneeni hyvin voimakasta menettämisen pelkoa ja jopa mustasukkaisuutta. Avioliitossani en ole kokenut kumpaakaan. Välillä toki muistan olleeni puolisosta huolissani, jos hän ei joltain matkaltaan palaakaan kotiin. Mutta en silloinkaan kokenut turvattomuutta tai pelkoa pärjäämisestäni. Huomaan muutenkin ajattelevani usein, että jos miehelleni jotain sattuisi, se olisi menetys lapsille. Eikö minulle sitten? Lienen jotenkin tunnekuoliossa, kun en osaa sitä ajatella. Vai onko niin, että en sitten lopulta menettäisikään niin kovin paljon? Meillä ei voi kehua olleen "henkistä yhteyttä" tai mitään vastaavaa. Yhdessä on pärjätty, selvitty ja oltu vaan.

Luin jostain, että nykyisillä- erityisesti korkeasti koulutetuilla- naisilla on vaikeuksia löytää itseään tyydyttävä puoliso. Rima liian korkealla. Toimiva yhdessäolo ja sujuva arki eivät nykynaiselle riitä, vaan halutaan voimakasta tunneyhteyttä, älyllisesti haasteellinen kumppani, johon kuitenkin voidaan luottaa ja romantiikkaa. Tunnistan tuosta kyllä itseni.

Mieheni on monenkin mittapuun mukaan ihan hyvä mies. Tunnollinen, ahkerakin joissain asioissa. Käyttää rahansa järkevästi, ei liiemmin ryyppää eikä juokse baareissa. Mutta sitten on ne minua ahdistavat asiat. Romanttiset osoitukset tuntuvat olevan jotain "velvollisuudesta" ostettuja kukkakimppuja. Äitienpäivät ja sen sellaiset on mallikkaasti muistanut ja toisinaan muutenkin olen jotain saanut. Mutta se ei ole tuntunut minusta aidolta. Mitä minä sitten oikein olisin vailla? Enkö minä vain rakasta häntä tarpeeksi, että ne oikeasti minua ilahduttaisivat?

Niin ja nuo kolme kertaa (siis tosiaan vaikea muistaa, että niitä kertoja on ollut se kolme), jolloin olen tullut kohdelluksi kaltoin, varmaan ovat syöneet sitä rakkautta enemmän kuin olin uskonutkaan. Olisiko jopa niin, että olen alkanut välttää riitelyä ja omien halujeni esiintuomista lyömisen pelossa vaikka en ole sitä tiedostanut. Ehkä niin.

Lähipiiri on jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, että onkohan tämä suhde sittenkään kovin toimiva. Mutta vaikea sellaista asiaa on puhua ääneen. Jotain hienovaraista vihjailua kyllä on ollut, mutta kuitenkin kaikki haluavat tavallaan pitää itsensä erossa tilanteesta ja toisaalta kannustaa myös suhteen parantamiseen.

Mikähän siinä on, että avioeron ottaminen tuntuu epäonnistumiselta? Pitääkö parisuhdettakin "suorittaa" ja "menestyä" siinä? Ihailen (salaa) toisaalta niitä, jotka heittäytyvät rakkauksiin, ihastuksiin ja elävät täysillä. En itse varmaan koskaan kykenisi olemaan niin (tyhmän)rohkea.

Tai niin, tyhmä olen kyllä ollut. Mutta silti välillä mietin, että onko suurin typeryys se, että olemme toisen kanssa kuitenkin jotenkin velvollisuudentuntoisia (pelkureita?) ja emme ryhdy koettamaan, mitä meistä voisi tulla. Tai ehkä se kuitenkin on niin, että se kaikki merkitsi minulle enemmän kuin hänelle. Niin, sitä avioliittoa ja avioeroahan tässä piti pohtia...

Outoa vähän

Olen viettämässä aikaa yksin. Perhe on poissa ja pitkästä aikaa tuntuu, että on mahdollisuus tehdä tilinpäätöstä eletystä elämästä. Valitettavan kauan olen vain mennyt ja touhottanut pysähtymättä miettimään millaista elämää oikeastaan haluankaan elää. En väitä, että tämän viikonkaan jälkeen sen osaisin kristallinkirkkaasti ilmaista, mutta ehkä jotain sentään kirkastuu.

Tunnen vahvasti, että ainakaan sivusuhteet eivät ole minua varten. Ihastuin kyllä syvästi toiseen, kokonaan ei tunnu kummallakaan olevan halua päästää irti. Mutta selvää on kuitenkin, että pelkkä yhteydenpitomme on pettämistä, vaikka seksistä pidättäydymmekin. Pettämistäkin on monentasoista. Joillekin pettämistä on vain seksi, tai oikeammin vain yhdyntä. Joillekin pettämiseksi riittää se, että on tanssinut jonkun kanssa. Kaiketi pettämistä on minkä tahansa keskinäisesti sovitun lupauksen rikkominen. Tosin paljon taitaa olla sanattomia sopimuksia. Ja parisuhteessa asioiden keskusteleminen juurta jaksaen heti alkumetreiltä alkaen taitaa olla mahdotonta. Ihastumisen huumassa tuntuu voivan luvata vaikka mitä ja haluaa olla "ikuisesti sinun". Mutta vuosien mittaan sitä lopulta huomaa, että oikeasti on ikuisesti vain itsensä kanssa. Jos ei itsensä kanssa ole sinut, niin onko sitä sitten kaikille valheellinen tavalla tai toisella. Johtaako sitä sitten ihmisiä harhaan yrittämällä olla jotain mitä haluaa heidän uskovan? Tai luulee heidän haluavan sinun olevan?

Avajaiset

Päätin sitten kirjoittaa. Aluksi olin ajatellut, että en kuitenkaan ryhtyisi kirjoittajaksi. Mutta ilmeisen terapeuttista se on. Niin monet: kohtalotoverit, toisella puolella pöytää olevat, täysin erilaiset, niin samanlaiset. Niin monet ovat alkaneet kirjoittaa. Niinpä minäkin päätin. Ainakin yritän.

Jaahas, vähän taustaa niille, jotka tiensä teksteihini löytävät. Olipa kerran tyttö/nainen, joka kovasti tahtoi löytää jonkun, jota rakastaa. Ja joka rakastaisi takaisin. Perhe mielessä. Jossain ajatuksena kaunis koti ja ah niin herttaista.

Ja löytyihän se joku. Rakkautta, kumppanuutta. Pitkiä vuosia yhdessä. Lapsia kaksi. Ihania, joita molemmat rakastavat.

Ennen ensimmäisen syntymää tönimistä ja riuhtomista. Omaa tyhmyyttä, ajattelin silloin. Unohdin. Puolitoista vuotta taukoa. Ensimmäisen syntymän jälkeen sitten mustelmia. Taas unohdin. Annoin anteeksi. Mitäs tuosta. Eipä tuo tiheää ole. Sattuuhan sitä. Omaakin syytä varmaan.

Luovuin paljosta perheen vuoksi. Mökötykset ja kireä ilmapiiri aina seurauksena, kun jotain omaa halusin. Ne saivat ajattelemaan, että kyllä minä voin jättää asioita väliin, olenhan vahva. Ei mikään ole niin tärkeää minulle kuin perheen hyvinvointi. En halua toisen mieltä sentään pahoittaa. Lapsethan ne kuitenkin ovat tärkeimmät. Vuosia kotona, kahden lapsen kanssa. Sitten lopulta tuli suuri halu päästä töihin. Tavata ihmisiä. Olenhan ollut aina sosiaalinen. Tuttavat onnittelivat.

Aloin haluta muita. Mietin keinoja miten kokeilla jäämättä kiinni, olisiko jonkun toisen syli lämpimämpi ja turvallisempi. Auttaisiko se jaksamaan paremmin? Vaikka tiesin, että tyhmäähän se on. Koetin vastustaa kiusauksia, joskus ne vastustivat minua.

Kunnes eräänä päivänä polkuni risteytyi sen yhden kanssa, joka muutti kaiken. Silmäni avautuivat keskustellessamme. Aloin ymmärtää, että ei minun tarvitse tuntea itseäni surkeaksi. Avuttomaksi. Vaan voin olla nainen. Minulla on oikeus olla rakastettu. Eikä minussa se vika ole. Ei minun tarvitse luopua, ihan normaalia elämää on oikeus minullakin elää. Emme kuitenkaan kohdanneet. Meni aikaa ja huomasin, että aloin rakastua. Unelmaan varmaankin. Kotona aloin löytää itseni. Kerroin ajatuksistani, haluistani elämäni suhteen, perheen suhteen, oman hyvinvointini suhteen. Enää en suostu olemaan alistettuna. Ja- viimeisen kerran, mikäli minulta kysytään- rakastava käsi kohosi ja mustelmia seurasi. Sitä on vaikea hyväksyä. Sitä on vaikea uskoa. Hyvä mies monin tavoin. Miksi siis? Hänelläkin varmaan tosi paha olla minun kanssani? Itsessäkin tuntuu olevan vikaa, vaikka kaikki vakuuttelevat ettei ole. Sen jälkeen millään ei ollut väliä. Hakeuduin, vaikka tyhmäksi sen tiesin, toisen seuraan. Annoin asioiden tapahtua, vaikka olisin voinut estää.

Olen syyllinen. Ei minun pidäkään enää avioliittoa yrittää elvyttää. Ikävää on vain, että nyt syitä on monta.