Hyvä käytös -sallittu käytös

Sellaisenkin ohjeen olen joskus saanut, että käyttäydy aina niin, että vaikka puolisosi astuisi yllättäen huoneeseen, sinulla ei ole mitään salattavaa tai hävettävää.

No se varmaan vaatisi sen, että puoliso sallii flirttailun. Se on minusta mukavaa. Tai en minä oikeastaan edes pidä kaikkea flirttailuna, mitä varmaan yleisen mittapuun mukaan pidetään. Minusta on mukavaa jos saan toiselle hyvän mielen. Pidän kehujen jakamisesta, minulle tulee itselleni hyvä mieli, kun huomaan toisen ilahtuvan. Olen siis itsekäs tässäkin suhteessa. Enkä minä valehtele tai imartelun vuoksi toisille niitä kehuja ja kohteliaisuuksia jaa, vaan tarkoitan sitä mitä sanon.

Töissä usein kehun toisten pukeutumistyyliä ja onnistuneita asuvalintoja. Kehun, jos joku hymyilee kauniisti ja hänen kasvonsa sädehtivät. Sanon usein, että iloisuus tarttuu ja onpa mukavaa, että tartutit sen juuri minuun. Saatan sanoa miehille heidän tuoksuvan hyvältä tai heidän silmänsä loistavan erityisen kauniisti juuri tuon paidan kanssa. Sanon samoin naisille. Sanon asioita ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jotkut eivät oikein osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan. He vaivautuvat tai alkavat vähätellä, että ei sentään kai tämä vanha vaate kaunis ole tms. Mutta yhä useammat osaavat vastatakin kauniisti kiittäen ja vilpittömästi ilahtuen. Se tuntuu aina hyvältä. Kaikkein parhaimmalta se minusta tuntuu, kun joku on silminnähden allapäin tai kiukkuinen ja hänen kiukustaan tai pahasta mielestään saa taitetuksi terän pois valitsemalla sanat sopivasti. Joskus kyllä huomaan, että miehille annettu kehu herättää heissä ajatuksia. Jotkut ilmeisesti miettivät, että tuolta varmaan saisi pesää heti, kun vinkkaisi, vaikka siitä ei olekaan kyse. En anna sen yleensä häiritä.

Olen itse kehuille heikko. Toisinaan jos minua oikein kehutaan, saatan ihan liikuttua. Joka tapauksessa siitä tulee minulle oikein hyvä mieli. Ja näytän sen myös. Haluan aina, että kehujen antaja tietää, kuinka todella hyvä mieli minulle niistä kauniista sanoista tulee. Koska se ilahduttaa kehujen antajaa. Ehkäpä niitä saa sitten toistekin =).

Tässä on sitten se toinen puoli, että saatan antaa myös negatiivista palautetta varsin suoraan. Koetan kyllä yleensä muotoilla sanomiseni niin, että en syytä tai loukkaa, mutta jotkut loukkaantuvat aika helposti. Ja asiasta en kyllä yleensä juurikaan tingi, vaan sanon huomaamistani epäkohdista tai virheistä suoraan ja asiallisesti. Kestän kyllä itsekin palautteen, olen aina ajatellut, että mieluummin saan palautteen suoraan kuin mutkan kautta. Ja jos en palautetta saa, niin toistan saman virheen uudelleen, mikä olisi mielestäni nolottavaa jälkikäteen huomata. Eihän se yleensä mukavalta tunnu negatiivista palautetta saada, mutta olen koettanut ajatella, että siitä voi oppia. Asiatonta moittimista en ryhdy kuuntelemaan, vaan palautteen on tultava asiallisesti ja täsmällisesti perusteltuna. Ja osaan kyllä oman mielipiteenikin sanoa. Joskus sorrun puolusteluun.

Näin siis työelämässä. Kotona tuntuvat olevan voimassa erilaiset lait. Kotona siedän sitten täysin asiatonta palautetta. Tai olen sietänyt. Lehmäksi haukkumista. Saatanan tyhmäksi. Laiskaksi. Siivoa itse omat sotkusi on yleinen palaute, kun esim. olen laittanut perheelle ruokaa ja kattilat ovat tiskaamatta illalla. Yleensä tavaroita vähän siirrellään kovaäänisesti ensin, että menisi viesti perille siitä, että olen ollut laiska ja saamaton. Sitten tullaan sanomaan, että olisikohan aika siivota vähän keittiössä. Ihan nätisti ja hienovaraisesti. Ja mitä minä teen? No tietysti menen siivoamaan. Mies yleensä katselee telkkaria, leikkii ehkä lasten kanssa. Sitten seuraavaksi on vuorossa lasten nukkumaan meno, jolloin vastuu tietysti siirtyy taas minulle, huolehdipas lapset nukkumaan. Tähän kaikkeen tottuu. Sitä kun jatkuu vuosikaudet, niin sitä ajattelee, että näinhän se on aina ollut ja kyllähän se mieskin niitä muita hommia sitten tekee, kuten remonttia.

Mutta eipä sitä sitten enää jaksakaan, kun pitäisi itsekin päivät jaksaa töissä ja illalla yhtä pitkä työvuoro kotihommia. Mies tietysti on raskaan työpäivän jälkeen yhtä kuitti ja "kerää voimia" sohvalla tai harrastuksissa. Miten se näin meni?

Alkuvuodesta kerroin, että nyt tuli sitten raja vastaan ja yhtään enempää sen enää jaksa ja avioeron ottaminen näyttää mielestäni ainoalta tavalta saada omaa tilaa, omaa aikaa ja vähän vapautta. Eikä enää ikinä tarvitse miehen sietää "minun sotkujani" sen enempää kuin minun hänen likaisia vaatteitaan ympäriinsä keräiltävänä pyykkikoreihin tai hänen työkalujaan lojumassa missä sattuu lasten ulottuvilla.

Sen jälkeen miehen käytös on ollut hyvin erilaista. Hän itse kuvaili tuntemuksiaan, että ymmärtää kuinka tyhmä on ollut ja kuinka paljon minä olen joutunut ahkeroimaan eikä hän ole ymmärtänyt kuinka väsynyt olenkaan. En silti edelleenkään tunne rakkautta häntä kohtaan, en luota että muutos hänessä olisi pysyvä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että vaikka haluaisin yrittää vielä, niin onko siinä mitään järkeä. Voinko koskaan luottaa siihen, että väkivalta loppui nyt? Tai antaa itselleni sitä anteeksi jos uskon niin ja se sittenkin toistuu? Välillä hän heittää ilmoille, että olen itsekin väkivaltainen. Varmaan osa tottakin. Ärtyneenä ja väsyneenä lapsia tulee nostettua vauhdikkaasti syliin napaten omaan huoneeseensa arestiin tai vaikkapa napattua lujasti käsivarresta kiinni, kun tekevät jotain tuhmuuksia. Kerran läpsäisin toista lasta otsaan sormilla, kun kiusasi toista. Kaikki tilanteet olisi varmasti ollut hoidettavissa viisaammin. Nämä taitavat olla sitä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, jonka kitkemiseksi on vaikea muuta tehdä kuin valistaa, valistaa ja valistaa. Ja jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. Tunnen todellista huonoutta tämän edessä. En ole itsekään täydellinen. Mutta silti en suostu ottamaan vastuuta siitä, että hän on käyttäytynyt väkivaltaisesti saati että sitä jotenkin lieventäisi oma käytökseni. Ja sekin ärsyttää, että hän koettaa laittaa ongelmat toistuvasti uuden vaativan työni piikkiin. Totta sekin, että työ väsyttää ja rasittaa. Ajatuksissa työt kulkevat toisinaan kotiinkin, välillä ihan konkreettisestikin. Mutta en minä silti suostu siihenkään, että minun pitäisi valita työni sen mukaan, mikä hänelle sopii. Tai että kaikkien ongelmien syy olisi vajaan vuoden kestänyt työsuhde. Ongelmat ovat kyllä kauempana suhteemme historiassa ja paha oloni alkanut jo monta vuotta sitten. Niin ja minähän tosiaan olen hankkinut itselleni henkilökohtaisen lisäongelman olemalla uskoton. Sitä syyllisyyttä on vaikea ohittaa. Siksikään suhteen jatkamisessa ei ole mitään järkeä.