Sanotaan, että paljon pitää vettä virrata sillan ali, ennen kuin jotkut muistot huuhtoutuvat.
Paljon tosiaan.
Jätin avioeropaperit allekirjoitettuina miehelleni.Olen muutaman päivän poissa, joten hänellä on nyt aikaa ajatella asioita omista lähtökohdistaan. Toivottavasti hänkin vetää nimensä alle. Muutoin haen eroa yksin. En tiedä onko sillä merkitystä minkään kannalta. Emme oikein saaneet keskusteluyhteyttä. Jotain keskustelua kävimme, mutta tuloksetonta. Minulla ei ole motivaatiota yrittää mitään muuta, kuin erota niin järkevästi kuin mahdollista. Koetan puhua ääneen siitä, että monenlaisia tunteita varmasti tulee, riitojakin ja katkeruutta. Mutta ei annettaisi niiden tunteiden tulla väliin, kun yritetään tulevaisuutta rakentaa. Käsitellään ne, mutta eletään eteenpäin.
Miksi en sitten osaa ajatella samoin ja jatkaa avioliitossa? Niin paljon ei vettä taida ollakaan, että antaisin itseni vielä kerran unohtaa väkivallan? Tai vaietun uskottomuuteni?
Säälin puolisoani. Hänen mallinsa käytökseen tulevat kotoa. Sain selville, että hänen vanhemmillaan on myös menneisyydesssään pahoinpitelyepisodeja. En tosin kovin tarkalla tasolla. Taitaa olla niin, että tämä meidän eromme repii sielläkin vanhat haavat auki.
Onko tällä kaikella jokin tarkoitus, jonka ymmärtää myöhemmin? Vai onko tämä vain osa elämän ikuista virtaa, jonka suuntaa kuitenkin omilla valinnoillamme vaikutamme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti