Kohtaamisia

Lapset ovat isällään viikonlopun. Harmittaa, kun lumet sulivat vähemmäksi. Leikit ovat varmaan olleet erilaisia, kun ei olekaan ollut kaunista, vaikkakin ohutta, lumivaippaa maassa. Varmasti he mukavaa puuhaa silti ovat keksineet, en sitä epäile.

Itse lähdin tuttavan houkuttelemana yhtenä iltana kaupungille. Kierrettiin muutama baari ja päädyttiin tanssipaikkaan. En ollut kuvitellutkaan sellaiseen joutuvani, olin ajatellut enemmän sellaista pubissa istuskelua ja rupattelua. Mutta tanssimaan päädyin ja sainkin kyllä tanssia jalkani kipeiksi. Kovin monta tanssisettiä ei tarvinnut lattialta olla poissa ja ne jotka olin sieltä pois, olin ihan mielelläni tauolla. Illan viimeinen tanssittaja tarjoili jo kovastikin kyytiapua, mutta en minä alkuunkaan innostunut ehdotuksesta.

Suuntasin matkani kohti pitkää pikkujouluajan taksijonoa. Siellä sitten kohtasin. Edelläni jonotteli yksinäinen nuori mies. Aika päihtynyt, mutta varsin fiksusti käyttäytyvä kuitenkin. Juteltiin aluksi muutaman sanan verran. Sitten hieman enemmän. Hän ihmetteli rauhallisuuttani ja huomasin hymyileväni hänelle usein. Taksijonossa kännissä huutelevien tai kännipuheluita soittelevien ihmisten joukossa hän oli itsekin hyvin rauhallinen. Hän oli selvästi lukenut ja sivistynyt mies. Kiinnostuin hänestä, mutta en antanut itselleni lupaa ryhtyä kovin avoimesti sen suuntaiseen keskusteluun, joka olisi voinut johonkin johtaa.

Jossain vaiheessa pitkän jonotuksen aikana hän teki varovaisen ehdotuksen paikan vaihtamisesta. Ja toisti sen pariin otteeseen. Ajatus houkutti minua, olisimme saaneet jonkin aikaa jutella kahden. Mutta jokin pidätteli minua. Eikä vähiten se, että muutamista lausahduksista päättelin hänen olevan varattu. Ihan varma en ole, mutta jos todennäköisyys on lähempänä yhtä kuin nollaa, niin ajattelin säästää meitä molempia. Jotain siinä kohtaamisessa oli, jotain tavanomaisesta rupattelusta poikkeavaa. Hänen pienet, mutta merkitsevät kosketuksensa, hänen tapansa katsoa silmiin ja hänen uteliaisuutensa minua kohtaan. Hän jäi mieleeni. Halutessani hänet löytäisin, sen verran hänestä tiedän. Mutta vaikka hän mieltäni jäi vaivaamaan, minun pitänee osata olla tällä kertaa fiksumpi. Miten muuten voisin todeta mitään oppineeni? Ja sitä paitsi, jos ensimmäistä kertaa kodin seinien ulkopuolella tulee noin mukava kohtaaminen, niin mitä voikaan joskus muulloin tapahtua? Ei minulla ole kiire. Mutta huomaan silti jollain tasolla olevani valmis näihin kohtaamisiin. Olen sikäli jo pitkään ollut "eronnut" mieleltäni.

Alku

Ensimmäiset viikot lasten kanssa alkavat olla takana. Monenlaista mutkaa on sopinut tähänkin matkaan, mutta lyhykäisyydessään kuitenkin voi todeta, että olen onnellinen. Talous on kuralla ja välillä on hetkiä, jolloin tunnen orastavaa yksinäisyyttä. Mutta pääsääntöisesti voin todeta olevani todella tyytyväinen ja olo on suorastaan euforinen hetkittäin.

Käytännön asioiden hoitaminen vie aikaa. Vakuutukset uusiksi, osoitteenmuutokset tutuille, kelan kanssa vääntämiset lapsilisien yksinhuoltajakorotuksista, huoltoyhtiön kanssa soittelu vuokra-asunnon puutteiden korjaamisesta, työpaikalla käytännön asioiden järjesteleminen jnejne. On sitä vaikka ja mitä. Ja arki pitää saada rullaamaan näiden kaikkien lisäksi.

Ihanaa.

Isänpäivä

Istun kotona yksin. Mietin mitä oli olla vaimo isänpäivänä. Herätys aikaisin lasten kanssa. Isä nukkui pitkään, niin kuin aina. Lapset intoa täynnä, mutta heitä piti vähän jarrutella: "annetaan isän nyt levätä". Kakun laittoa, hyvän ruoan tekemistä. Työtä, niin kuin tavallisesti.

Minulla on ollut viikonlopun ajan seuraa. Olen kyllä ollut ilmeisen väsynyt taapertaja, nukuin melkein istuallani eilen ystävien ollessa vierailulla.

Tänään he lähtivät. Jäin yksin melkein ensimmäistä kertaa. Ajattelin laittaa seinille tavaraa, mutta se loppui alkuunsa toteamukseen, että kiviseiniin ei saa mitään ilman poraa ja proppuja. Jotenkin meni sitten into kokonaan. Tuntui oikeastaan siltä, että ei minun tarvitse. Minun ei tarvitse yhtään mitään.

Itku tuli hetken päästä. Istuin paikoillani, miettimässä laskuja ja maksamisia ja sitä miten kaikki ovat minua auttaneet. Ja luin yhden blogin, minulle tärkeän ihmisen. Kuinka hän kirjoitti siinä siitä, miten ei ole tuhlannut itselleen tärkeitä asioita, miten on osannut tieltä lipsahdeltuaankin silti palata oikeille raiteille. Ja se toi minuun niin suuren tyhjyyden, että itku tuli. Aloin miettiä tehneeni elämää suuremman virheen erotessani. Onneksi se ajatus kuitenkin katosi mielestä nopeasti. Vaikka meillä on hyvät hetkemme ollut, niin paljon on ollut niitä huonojakin. Ja ehkä se yleinen arvostuksen puute on vaan ollut niin ylitsepääsemätön, että paluuta ei ole. Vaikka toinen muuttuisikin. Ja muutummeko me koskaan lopulta pohjimmiltamme?

Opinkohan itse tästä mitään?

Muutto

Muutto omaan kotiin. Vuokra-asunto löytyi. Lapset mukana.

Päätös

Päätös

Tänään se tuli, odotettu väliaikainen päätös.
Lapset määrätään asumaan äidin kanssa. Mikä helpotus.