Istun kotona yksin. Mietin mitä oli olla vaimo isänpäivänä. Herätys aikaisin lasten kanssa. Isä nukkui pitkään, niin kuin aina. Lapset intoa täynnä, mutta heitä piti vähän jarrutella: "annetaan isän nyt levätä". Kakun laittoa, hyvän ruoan tekemistä. Työtä, niin kuin tavallisesti.
Minulla on ollut viikonlopun ajan seuraa. Olen kyllä ollut ilmeisen väsynyt taapertaja, nukuin melkein istuallani eilen ystävien ollessa vierailulla.
Tänään he lähtivät. Jäin yksin melkein ensimmäistä kertaa. Ajattelin laittaa seinille tavaraa, mutta se loppui alkuunsa toteamukseen, että kiviseiniin ei saa mitään ilman poraa ja proppuja. Jotenkin meni sitten into kokonaan. Tuntui oikeastaan siltä, että ei minun tarvitse. Minun ei tarvitse yhtään mitään.
Itku tuli hetken päästä. Istuin paikoillani, miettimässä laskuja ja maksamisia ja sitä miten kaikki ovat minua auttaneet. Ja luin yhden blogin, minulle tärkeän ihmisen. Kuinka hän kirjoitti siinä siitä, miten ei ole tuhlannut itselleen tärkeitä asioita, miten on osannut tieltä lipsahdeltuaankin silti palata oikeille raiteille. Ja se toi minuun niin suuren tyhjyyden, että itku tuli. Aloin miettiä tehneeni elämää suuremman virheen erotessani. Onneksi se ajatus kuitenkin katosi mielestä nopeasti. Vaikka meillä on hyvät hetkemme ollut, niin paljon on ollut niitä huonojakin. Ja ehkä se yleinen arvostuksen puute on vaan ollut niin ylitsepääsemätön, että paluuta ei ole. Vaikka toinen muuttuisikin. Ja muutummeko me koskaan lopulta pohjimmiltamme?
Opinkohan itse tästä mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti