Voiko sitä vaan repäistä ja katsoa miten käy

Niinkö ne erot tehdään? Pistetään vain paperit vetämään ja katsotaan sitten miten käy? Kuinka kauan sitä voi vetkutella ja yrittää minimoida riskit ja saada yhteisymmärryksen eroon? Ehkä sitä yhteisymmärrystä ei koskaan tulekaan tässä asiassa miehen kanssa? Hän vaan haluaisi edelleen "pitää" minut. Mutta minua ei voi omistaa.

Minun on saatava mennä. Mutta menetänkö minä lapset? En voi ajatella edes sitä vaihtoehtoa, kun alkaa jo ahdistaa niin paljon ja joudun turvautumaan terapiaan.

Lapset, minun silmäteräni ja elämäni ilot. Sain lohtua siitä, että väsymyksen, kyvyttömyyden ja uupumuksen tunteet johtuvat (osittain) henkisestä väkivallasta ja siihen uupumisesta, eikä siitä, että olisin oikeasti uupunut lapsiin.

Onneksi työt alkoivat. Olen ollut kyllä aika kyvytön tekemään mitään järkevää, mutta mukana hengaillaan ja töissä sentään on ihania ihmisiä.

Ehkäpä tämä tästä. Ilmeisesti minun on lakattava ajattelemasta mitään helppoja tapoja ratkaista avioliiton päättyminen. On vain runtattava prosessi liikkeelle ja koetettava selvitä niistä henkisistä ja taloudellisista haasteista, joita siitä seuraa.

Helppoa avioeroa ei taida olla olemassakaan. Pelkään miehen reaktioita ja sitä miten hankalaksi hän yhteisen elämän vielä tekee. Keljuttaa, kun taloremontti on kesken ja pienillä ponnistuksilla siitä saisi kuitenkin ihan siistiä jälkeä ja paremman hinnan. Tietysti miehellä voi olla taka-ajatus, että taloa ei rempatakaan kovin paljon ja saadaan alhainen hinta-arvio ja hän voi edullisesti lunastaa talon itselleen ja minä joudun lähtemään pienemmällä pääomalla erilleen. Mutta jollain aikavälillä tästä asiasta tulee minulle myös aivan samantekevä, koska muutoin en vaan enää kestä.

Ja tämä vielä

KIINNI JÄIT!!

Koska luet tätä tekstiä,niin se tarkoittaa,että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat , kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.

Tosiaan, en usko täällä hirmuista trafiikkia olevan, koska en ole blogiani minnekään listoille ilmoitellut. Mutta aina silloin tällöin tänne joku eksyy. Kommentit ovat tervetulleita =)

Olenko hullu vai hänkö se on

Taidan alkaa olla loppuunpalanut. Ihastumisen tunne siivitti minua kevään ja antoi voimia pitää kiinni erounelmasta. Nyt kun ero pitäisi saada toteutettua ilman ylimääräistä ihastuspiristystä, taidan alkaa olla masentunut.

Minun pitäisi jaksaa ponnistaa se eroprosessi liikkeelle ja se tuntuu raskaalta, kun mies ei tee asiaa helpoksi. Sain pientä helpotusta tästä.


Aloin uskoa, että perheessämme on kaksi päästään sekaisin olevaa henkilöä, joista toinen on ehkä vielä vähän enemmän sekaisin. Ja niin se on. Mutta se eniten sekaisin oleva en ole minä. Kaikki tekoni ja tuntemukseni saavat tukea oppaasta. Olen erityisesti henkisen väkivallan uhri ja sen vaikutukset tuntuvat koko ajan.

Resurgam!

Suru

Jos suruun voisi kuolla, niin olisinko nyt niin surullinen, että kuolisin.

Vaikka muuta tahtoisin, niin on aika mennä.
Miksi elämän piti tulla näin raskaaksi ja vaikeaksi. Kuka minua voi auttaa?

Ehdotus

Mies ehdotti, että hän jäisi asumaan omistamaamme taloon lasten kanssa. Saisin tavata lapsia viikonloppuisin. Voisin muuttaa pois kokonaan mahdollisimman pian ja sitä kaipaamaani omaa aikaa. Lapset saisivat pitää kaikki kaverinsa, tutun päivähoidon ja hän saisi jäädä asumaan taloon, josta ei halua luopua.

EI VAAN KÄY. Pelkään, että tuo ratkaisu vieroittaisi minut pysyvästi lasten elämästä viimeistään siinä vaiheessa, kun mies löytää uuden kumppanin. Lisäksi se antaisi miehelle mahdollisuuden päättää esim. muuttaa kotiseudulleen lasten kanssa ja minä jäisin jälkeen tai olisin pakotettu lasten vuoksi seuraamaan. Tuntuu ihan sietämättömältä ajatukselta muutoinkin, että alle kouluikäisten lasten pitäisi erota äidistään ja mieheni saisi jäädä asumaan lasten kanssa "leikkimään kotia" entiseen malliin. Minusta tulisi se pahis, joka jätti perheen ja lähti menemään, vaikka oikeasti eron syy on miehen väkivaltaisuus.

Voi miksi en hakeutunut viimeisimmän pahoinpitelyn jälkeen lääkärin hoitoon ja hankkinut todistusta? Saatanan tyhmä ämmä olen.

Pelästyin miehen ehdotusta (jonka pelkään muuttuvan vaatimukseksi) niin paljon, että ajattelin jo peruuttaa koko saamarin avioeroprosessin ja alkaa leikkiä kotia koko porukalla. Mutta eihän se onnistuisi. Minä en vaan enää voi pakottaa itseäni rakastamaan häntä. Enhän?

Vettä virrannut

Sanotaan, että paljon pitää vettä virrata sillan ali, ennen kuin jotkut muistot huuhtoutuvat.

Paljon tosiaan.

Jätin avioeropaperit allekirjoitettuina miehelleni.Olen muutaman päivän poissa, joten hänellä on nyt aikaa ajatella asioita omista lähtökohdistaan. Toivottavasti hänkin vetää nimensä alle. Muutoin haen eroa yksin. En tiedä onko sillä merkitystä minkään kannalta. Emme oikein saaneet keskusteluyhteyttä. Jotain keskustelua kävimme, mutta tuloksetonta. Minulla ei ole motivaatiota yrittää mitään muuta, kuin erota niin järkevästi kuin mahdollista. Koetan puhua ääneen siitä, että monenlaisia tunteita varmasti tulee, riitojakin ja katkeruutta. Mutta ei annettaisi niiden tunteiden tulla väliin, kun yritetään tulevaisuutta rakentaa. Käsitellään ne, mutta eletään eteenpäin.

Miksi en sitten osaa ajatella samoin ja jatkaa avioliitossa? Niin paljon ei vettä taida ollakaan, että antaisin itseni vielä kerran unohtaa väkivallan? Tai vaietun uskottomuuteni?

Säälin puolisoani. Hänen mallinsa käytökseen tulevat kotoa. Sain selville, että hänen vanhemmillaan on myös menneisyydesssään pahoinpitelyepisodeja. En tosin kovin tarkalla tasolla. Taitaa olla niin, että tämä meidän eromme repii sielläkin vanhat haavat auki.

Onko tällä kaikella jokin tarkoitus, jonka ymmärtää myöhemmin? Vai onko tämä vain osa elämän ikuista virtaa, jonka suuntaa kuitenkin omilla valinnoillamme vaikutamme?

Surullinen tieto

Eräs ihminen nukkui tänä aamuna pois. En häntä tuntenut, mutta kuitenkin hänen kohtalonsa tuli tietooni. Tunnen suurta surua. En ehkä hänen vuokseen, joka nukkui pois, mutta niiden vuoksi, jotka jäivät jälkeen suremaan. Yhdelle, jonka elämään olen vaikuttanut hänen tietämättään, menetys on erityisen suuri. Otan osaa.

Ihmissuhteen menettäminen sattuu. Myös silloin kun menetys on lähinnä sitä, että suhde muuttaa muotoaan.

Uusi tuttavuus

Hassua. Yöllä tulin kirjoittaneeksi pitkien keskustelujen päätteeksi siitä, miten jotkut ovat niin läsnä. Se on niin totta. Tuo uusi tuttavuus oli kiinnostunut minusta. Se on hämmentävää huomata. Johtuuko se tosiaan minusta? Lähetänkö jotain värinöitä ihan todella? En minä hänestä erityisemmin kiinnostunut, ihan mukavalta vaikuttava tyyppi kuitenkin. Ja tosiaan taito olla läsnä.

Ihmettelin vähän, kun hän tuli äijien saunasessiosta ikään kuin kesken pois. Oli kertonut tulevansa pitämään minulle seuraa ja juttelemaan. Kyseli kaikkea ja vaikutti olevan hyvin kiinnostunut suhteemme tilasta (tiesivät jo tullessaan, ettei meillä mikään idylli ole). Jossain vaiheessa halusi välttämättä sähköpostiosoitteeni ja laittoi viestinkin. Mainitsi sivulauseessa, että onhan tässä kiinnostuksessa myös se yksi puoli: "niin kuin kaikilla miehillä". En ottautunut tuohon replaan mitenkään, vaikka jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pikkuflirtillä vastata.

En usko, että hänen kanssaan erityisemmin alan kirjoitella. Mutta aina tuollainen ihminen, joka on läsnä ja kiinnostunut, on mielenkiintoa herättävä. Miten minun polulleni nyt osuukin noita ihmisiä, jotka ovat niin auttavaisia ja hyviä kuuntelemaan? Osaankohan minä olla jollekulle sellainen jos joku sitä tarvitsee vai olenko juuri nyt itsekkään itseparantamisen tarpeessa?

Läsnä

Jotkut ne vaan ovat läsnä.
Taas minä huomaan sen.

Vierailu

Tänään emme varmastikaan saa asioita keskusteltua. Miehelle tulee pari kaveria tänne viikonlopun viettoon. Toisen heistä olen tavannut ennenkin, mukava tyyppi. Toinen on uusi tuttavuus. Huomasin ajattelevani uudesta tuttavuudesta vähän sekavia ajatuksia ennakkoon. Lähinnä mietin siis "sinkkusilmälasejani" ja sitä, että millaisiahan värinöitä sitä tulee tahattomastikin lähettäneeksi. No, tapaaminen voi kyllä liennyttää ennakkojännityksen. Muutoinkin luulen, että äijät saavat touhuta mitä haluavat ja itse keskityn lähinnä remonttihommaan. Ehkä innostun osallistumaan ruoanvalmistukseen. Aiemmin se olisi ihan sopimattakin kuulunut minun hommiini, eikä edes vastentahtoisiin sellaisiin. Nyt tuntuu, että en ainakaan erikseen sopimatta ala siihen hommaan. Ehkä haen tarkoituksella jotain muutosta siinäkin asiassa.

Tänään olin terveydenhoidon ammattilaisen kanssa tekemisissä ja asia johti kolmanteen ja päädyimme keskustelemaan väkivaltaisesta miehestäni. Kumma kyllä, en edelleenkään osaa ajatella, että hän olisi mitenkään erityisen väkivaltainen ihminen. Kuitenkin, kun kerron tapahtumista ja juttelen tilanteesta ihmisten kanssa, kaikki ovat sitä mieltä, että hän on väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Miksi sitä on niin vaikea itse ajatella niin? Totta se varmasti on, mutta jotenkin kun tässä on ja elää (varsinkin nyt kun olo on ainakin osittain irtautunut) niin ei se nyt siltä tunnu. Jotenkin sitä ajattelee, että väkivaltaisia ovat ne, jotka hakkaavat joka viikko tai kerran kuussa tai jotenkin kuitenkin useammin kuin mitä minua. Mutta niinhän se on, että yksikin kerta on liikaa. Silti, minulla on sellainen olo, etten tahtoisi mieheni leimautuvat vaimonhakkaajaksi. Miksiköhän minä häntä suojelen? Onhan hän vastuussa omista teoistaan, eikö olekin?

saatan tulla löydetyksi

Tänään liikuin netissä varomattomasti. Luulen, että saatan tulla löydetyksi erään ystäväni (Mr M) toimesta. No, ei se minua haittaakaan, vaikken kyllä blogista kertonut olekaan. Ehkä hän kommentoi löytöään, jos kokee sen tarpeelliseksi. Joka tapauksessa hän on erityinen, vaikkei tätä minusta tiennytkään.

Tänäänkään en saanut keskustelua eteenpäin. Kirje tosin oli kadonnut. En pysty muistamaan, mihin laitoin sen eilen. Ehkä mies vei sen aamulla? En kysynyt. Hänen kotona läsnäolonsa rajoittui puolen tunnin visiittiin ennen harrastuksia. Sen jälkeen puhuimme niitä näitä ja lasten asioihin liittyviä juttuja. Lähdin nukkumaan. Tosin päädyin naputtelemaan vielä blogia.

Minun päiväni oli hyvä. Olin lapsille läsnä. Se tuntui olevan nyt tärkeintä. Meillä oli hauskaa yhdessä. Teimme arjen askareita yhdessä ajan kanssa. Kuinka pienistä asioista voikaan olla onnellinen?

Miten puhua kun toinen kieltäytyy kuuntelemasta

Yritin viedä asiaa eteenpäin. Keskustelu ei onnistu. Yritin kirjoittaa kirjeen luettavaksi. Ei lue. Kuulemma väsyttää liikaa, että jaksaisi nyt "niitä asioita" jauhaa. Miten tämä ikinä onnistuu? Pakko varmaan hankkia asianajaja.

Yritän nukkua yön yli, ehkä huomenna juttelusta jotain tulee...

Lapset kotona

Sain lapseni kotiin. En ollut tajunnutkaan, kuinka ikävä minulla heitä oli ollut. Kyllähän he melkoinen kädentäysi ovat, hulinaa ja vauhtia riittää ja sisarustenvälinen rakkaus on välillä melkoista riitelyä.

Mutta ihania sylimukeloita he enimäkseen ovat olleet tämän aamun. Askarreltiin, ulkoiltiin ja ehdittiin leipoa pullaakin.

Nuorimmainen on päiväunilla ja toinen on ihan into piukassa Hamahelmien kimpussa.
Joutaa äiti naputtelemaan vaikka blogia.

Tähän se on sitten tottuminen, jos yhteishuoltajuuteen vuoroviikkoläsnäololla päädymme.

Mies "pakeni" aamulla jo ennen heräämistäni paikalta, lomasta huolimatta oli suunnistanut töihin. Juurikaan emme keskustelleet eilen hänen saavuttuaan. Olin itkenyt aika paljon ennen heidän saapumistaan, sen ehkä näki naamasta. Ei tehnyt mieli häneen koskea. Nukumme edelleen samassa sängyssä, mutta mitään läheisyyttä ei ole ollut aikoihin. Eikä tule olemaankaan niin kauan kuin asia minun vapaassa tahdossani on. Olen se oikeastaan päättänyt jo, että jos mies koettaa lähennellä, niin ehdotan eri huoneissa nukkumista. Kyllä minä sen ymmärrän, että hän kaipaa läheisyyttä, niin minäkin teen. Mutta eroprosessin ja tunteiden työstämisen kannalta minusta on erittäin huono idea, että olisimme lähekkäin saati harrastaisimme seksiä.

Se helpottaisi kyllä tutkitusti stressiä, jos läheisyyttä olisi, mutta toisaalta mehän sen stressin toisille teemme ja ehkäpä irtautuminen on vaan vaikeampaa, jos yhteiselämää siltä osin jatkaisimme. Pitäisiköhän ehdottaa puolisolle maksullista naista? Tai jotain kaveria, jota voisi halailla?

Naiselle se on ehkä helpompaa, kun tyttökavereiden kanssa voi halailla ja itkeä avoimesti heidän olkaansa vasten ja saada silityksiä ja sylissä keinuttelua ihan normisti. Miehille tuo tuntuu olevan paljon vaikeampaa. Miehelläni ei juuri taida olla naispuolisia ystäviä, joille hän voisi murheitaan vuodattaa. Viikonloppuna hänellä on tulossa ystäviensä kanssa bileet, joiden jälkimainingeissa hän varmaan menee baareihin. Ehkäpä hän sieltä löytää jonkun lohduttajan. Niin idiootilta kuin se kuulostaneekin, minusta se voisi tehdä hänelle oikein hyvää. No, syyllisyyttä siitä tulisi ehkä ja ongelmia muutoin... Eipä ne niin yksinkertaisia taida nuokaan asiat sittenkään olla.

Tunteista

Mikä siinä on, että vihan tunteita, ärtymystä ja pahaa oloa kasaa sisälleen? Miksi sen vihan ilmaiseminen on niin vaikeaa? Olen oppinut välttämään tilanteita, joissa antaisin vihan purkautua. Ehkä väkivaltaisuuden pelossa, mutta varmasti ihan yleisesti vaan välttääkseni hankalia tilanteita. En halua riidellä, en halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, mitä ikinä (teko)syitä sitä nyt sitten keksikään. Tuota sisällä kiehuvaa vihaa (jota varmasti myös toisinaan ihan aiheellista onkin hillitä) purkaa sitten jotenkin. Urheillen, vitsaillen tai vaikka piilovittuilemalla (mikä taas ei ole kovin järkevää monestikaan). Vihan tunteita oppii myös hallitsemaan. Jos lapset saavat minut vihaiseksi, osaan (yleensä, en aina) keskutella vihaisuuden tunteestani, mutta osaan pitää sen kuitenkin aisoissa.

Miksi sitten ei voi tehdä samoin ihastumisen tunteille? Jos oikein huomaa olevansa ihastumassa, niin miksi sitten ei vaan voi poistua tilanteesta? Välttää sen ihastumisen sillä, että valitsee jotain muuta tekemistä. Tai hillitsee sen ihastumisen tunteen ja purkaa sitten ehkä siitä (menetetystä mahdollisuudesta?) aiheutuvaa epämieluisaa oloa vaikka urheillen tai kanavoiden sen muuten pois itsestään. Tai hillitse itseään niin kuin vihaisena ollessaan, että antaa itselleen luvan tuntea tunteita, mutta ei silti tee tekoja. Siis joskus olen niin vihainen, että silmissäni suorastaan näen miten lyön jotakuta tai tekisi mieli rikkoa joku tavara tai ihan mitä tahansa sellaista lapsellista. Mutta sitten sellaista ei kuitenkaan tee, koska tietää sen olevan typerää. Miksi sitten jos tekee mieli suudella jotakuta ei voi ajatella samoin, että varmasti se olisi ihanaa, mutta nyt valitsen toisin.

Olenhan minä siihen aiemminkin kyennyt. Olen ollut seitsemän vuotta parisuhteessa uskollisena, mikä nyt sitten yhtäkkiä on sekoittanut minut näin? No, okei, on tässä nyt varmaan puolustautumiselementtejä vaikka mitä, mutta noin pohjimmiltaan MINÄ HALUAN OLLA USKOLLINEN, enkä toimia enää ikinä sillä tavalla, että imeskelen kaikkia ihastuksia saati harrastelen jotain puskapanoja. Onko tilanne sitten toinen, jos parisuhde on sellainen, että siihen on tyytyväinen? Voinko vielä joskus olla johonkin parisuhteeseen (viisaammin) sitoutunut niin, että voin luottaa itseeni ja kykyyni hillitä itseni?

Aika avaa silmät vai sulkeeko se ne?

Taas on yksi yö takana.
Ihastuminen tuntuu vähän loivemmalta, ehkä osaan alkaa ajatella sitä ihastumisena bilettämiseen ja ihastumisena johonkin vapauden tunteeseen enemmänkin kuin ihastumisena siihen ihmiseen. No, ihan varmasti hän on ihana ihminen, mutta minulla ei nyt taida olla varaa ajatella niin.

Pitää ensin tehdä selvä avioero, opetella olemaan yksin ja siirtyä sitten leikkimään seksuaalista ja naisellista naista. Herrantähden, minä olen ÄITI ja minun pitäisi nyt alkaa vähitellen keskittyä lapsiin ja siihen miten lapset pärjäävät tässä kaikessa. Olen miettinyt enimmäkseen itseäni viime aikoina (sen huomaa) ja sitäkin, miten puoliso tästä selviytyy. HÄN on sentään aikuinen ihminen, fiksukin vielä, niin että eiköhän tuo selvinne. En minä voi hänen puolestaan asioita järjestää enkä varsinkaan sitä tunnepuolen kuohuntaa oikoa. Ne polut hänen on itsensä käveltävä ja niistä jotain opittava jos siihen kykenee.

Minun tärkeysjärjestykseni pitäisi olla omien tunteiden hyväksyminen ja käsitteleminen, toimiminen omien arvojen mukaisesti, lapsista huolehtiminen niin, etteivät he jää kaiken tämän keskellä heitteille ja sen jälkeen minä voin alkaa olemaan itsenäinen ja rakastava nainen. Ei minun tarvitse yrittää olla RAKASTETTAVA vaan etsiytyköön rinnalle sitten sellainen, joka juuri minunkaltaiseni naisen kanssa kestää elää. Ja sitä paitsi ei tässä nyt kiire pitäisi olla minkään parisuhteen kehittelyn kanssa. Ikää ei ole liikoja (jotkut vakiintuvat ensimmäistä kertaa minun iässäni) ja minun on syytä opetella tuntemaan itseni ja se millainen oikeastaan olenkaan ennen kuin voin kuvitellakaan mitään parisuhdetta rakentavani.

Välillä silti tuntuu, että kun aika kuluu, sitä unohtaa jotkut asiat ja sulkee niiltä silmänsä. Toivottavasti en sulje ulos mitään oleellista, joka minun olisi syytä muistaa.

Ailahtelevat tunteet

Lämmitin saunan. Saunoin pitkään ja hartaasti. Otin seurakseni kirjan, jonka lukemista on suositeltu useassa eri blogissa, jotka kertovat avioeroista selviytymistarinoita. Bruce Fisher: jälleenrakennus. Ensimmäiset sata sivua saivat minut uskomaan, että se on hyvä kirja.

Olen lukenut kuluneen kevään aika lukuisia teoksia, joissa evästetään miettimään miksi parisuhde ei toimi, miksi suhde epäonnistuu, miten parannat suhdetta, miten selviydyt uskottomuudesta, miten lapset suhtautuvat avioeroon, miten auttaa lapsia käsittelemään tunteita, miten erota sivistyneesti, miten olla muuten vaan parempi ihminen. Jokaisella niistä on oma suuntansa, jokaisella niistä on oma näkemyksensä. Mutta yhteistä niille kaikille on ollut se (tai ehkä juuri minulle osuvin viesti niissä) on ollut se, että JOKAINEN on ITSE vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteen karikon syy ei ole puoliso vaan jokainen itse. Muutokseen tarvitaan vain yksi ihminen. Minä olen syyllinen, isoilla kirjaimilla SYYLLINEN siihen, etten ole aiemmin osannut vaatia omaa tilaani, minä olen syyllinen siihen, etten ole antanut puolisolleni mahdollisuutta muuttua, koska olen itse vaan koettanut muuttaa itseäni hänen vaatimustensa mukaiseksi. NYT minä haluan muuttua, mutta enää en halua muuttua puolisoni rinnalla. Enkä halua muuttua sellaiseksi millaiseksi joku muu haluaa. Haluan vain oppia olemaan oma itseni.

Minä en vihaa puolisoani, enkä pohjimmiltaan kait edes syytä häntä mistään. Ehkä sekin aika tulee vielä. Eniten ruoskin henkisesti itseäni siitä, miksi olen antanut tilanteen mennä sellaiseksi, miksi olen antanut luvan kohdella itseäni huonosti, siten että minun on oikeasti tosi paha olla ja silti minä vaan nielen pahan mielen ja hymyilen. Enää en hymyile, vaikka se puolisoon sattuu. Sen verran minä häntä vieläkin rakastan, että nyt minä sanon suoraan. Mutta uskottomuudestani en henno kertoa. Pitäisikö? Edelleen tuntuu, että se olisi liian iso loukkaus, isku vyön alle ja estäisi sitä paitsi puolisoa kehittymästä ja kasvamasta. Meidän ongelmamme olivat muualla kuin siinä että olin uskoton. Uskottomuuteni on luultavasti vain sitä, että koetan paeta avioeroprosessin väistämättä nostattamaa pahaa oloa ja tuskaa. Se ei ole syy eroomme enkä halua antaa siitä puolisolleni pakotietä. Se ei ole oikein, jos avioeromme syy kuitataan sillä, että akka perkele kävi vieraissa. Se on seuraus, ei syy. Olenko väärässä? En minä tätä puolustautuakseni silti kirjoita. En minä HALUA olla uskoton. En minä HALUA, että kukaan muukaan koskaan on uskoton. Mutta rakastaa minä haluan ja tulla rakastetuksi. Ihan varmasti.

Iso kasa syyllisyyttä -vai eikö sittenkään

Kummallista. Olo on syyllinen ja sitten kuitenkaan oikeastaan ei. Olenhan ihan selvästi ilmaissut kotioloissa puolisolleni, että meille tulee ero. Ero on vain ajan kysymys. Emme me nyt kuitenkaan ole sopineet sellaista, että voisimme elää kuin sinkut. Minä olen tunnepuolella ottanut eron jo aikoja sitten. Sydämessäni olen eronnut ja elän kuin olisin vapaa. Mutta juridisesti ja käytännössähän olen kuitenkin edelleen naimisissa. Puoliso kaiketi jotain toivoisi vielä olevan pelastettavissa. Mutta entäs kun ei ole? Auttaisiko se sitten, että sanoisin olevani täysin kelvoton? Ettei minun kanssani edes kannata haluta mitään enää? Vai loukkaisiko se vain lisää? Itsestäni tuntuu, että se olisi vain paha loukkaus. Olenko sittenkin väärässä?

Ehkä tällaisesta petturuudesta se paras (pahin) rangaistus on se, että taakan joutuu yksin kantamaan. Pahinta on se, että kuitenkin sydämessä onkin sitten jotain tunteita, ihastumista kai, siihen lämpimän sylin tarjoajaan. Tunteita, joille ei tule vastakaikua. Tunteita, jotka on piilotettava, vaikka saisikin vastakaikua. Enemmän kysymyksiä, kuin voi ääneen esittää.

Ja sekin vielä, että koen pettäneeni itseni, puolisoni ja vielä senkin, jonka kanssa ensimmäiseksi olin uskoton. Kuinka vaikea sitä ihmisenä voikaan olla? Opinkohan minä tästä kaikesta jotain?

Ja sellainen olen

Monen päivän juhlat. Olen ollut yksin lomalla ja mukamas oli tarkoitus kirjoitella ylös suhteen asioita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Mutta pakeninkin yksinäisyyttä syliin, joka on minulle avoinna vain jonkin aikaa. Mutta se syli on ollut lämmin ja huomioiva. Sanoin, ettei minuun pidä kiintyä. Vaikea niitä tunteita on kuitenkaan itsekään pitää aisoissa. Kun se syli on niin lämmin. Ei se ihastumista ole, ei missään nimessä rakastumista. Mutta läheisyydenkaipaus on kova ja petollinen. Toiminee toiseenkin suuntaan.

Kunpa elämässä jatkossa osaisi mennä eteenpäin niin, että ei sorru liiaksi helppoon läheisyyteen. Ei se kuitenkaan pidemmän päälle anna muuta kuin lisää yksinäisyyttä. Kun syli on taas tyhjä, niin sitä tuntee enemmän yksinäisyyttä kuin aikoihin.

Miten ne jotkut osaavatkin

Joillain miehillä, ja varmaan naisillakin, tuntuu olevan taito olla läsnä. He osaavat tulla luo, katsoa silmiin ja koko olemuksellaan viestiä, että ihan totta olet jotain erityistä. Eivät he mitään lupaa, mutta saavat jotain. Niin, puhun seksistä ja yhdenillan suhteista tai pikaromansseista.

Onkohan se niin, että kun eroaa, alkaa jossain vaiheessa kaivata läheisyyttä kovasti. Niin ainakin joistain blogeista voi lukea. Tavallaan se on hienoa, että noita läsnä olevia on silloin tarjolla ja heitä voi "käyttää" tuomaan hyvän mielen. Ei velvotteita "no hard feelings- just fun". Mutta toisaalta sellaisen sylin jälkeen voi olla taas entistä yksinäisempää.

Hyvä käytös -sallittu käytös

Sellaisenkin ohjeen olen joskus saanut, että käyttäydy aina niin, että vaikka puolisosi astuisi yllättäen huoneeseen, sinulla ei ole mitään salattavaa tai hävettävää.

No se varmaan vaatisi sen, että puoliso sallii flirttailun. Se on minusta mukavaa. Tai en minä oikeastaan edes pidä kaikkea flirttailuna, mitä varmaan yleisen mittapuun mukaan pidetään. Minusta on mukavaa jos saan toiselle hyvän mielen. Pidän kehujen jakamisesta, minulle tulee itselleni hyvä mieli, kun huomaan toisen ilahtuvan. Olen siis itsekäs tässäkin suhteessa. Enkä minä valehtele tai imartelun vuoksi toisille niitä kehuja ja kohteliaisuuksia jaa, vaan tarkoitan sitä mitä sanon.

Töissä usein kehun toisten pukeutumistyyliä ja onnistuneita asuvalintoja. Kehun, jos joku hymyilee kauniisti ja hänen kasvonsa sädehtivät. Sanon usein, että iloisuus tarttuu ja onpa mukavaa, että tartutit sen juuri minuun. Saatan sanoa miehille heidän tuoksuvan hyvältä tai heidän silmänsä loistavan erityisen kauniisti juuri tuon paidan kanssa. Sanon samoin naisille. Sanon asioita ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jotkut eivät oikein osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan. He vaivautuvat tai alkavat vähätellä, että ei sentään kai tämä vanha vaate kaunis ole tms. Mutta yhä useammat osaavat vastatakin kauniisti kiittäen ja vilpittömästi ilahtuen. Se tuntuu aina hyvältä. Kaikkein parhaimmalta se minusta tuntuu, kun joku on silminnähden allapäin tai kiukkuinen ja hänen kiukustaan tai pahasta mielestään saa taitetuksi terän pois valitsemalla sanat sopivasti. Joskus kyllä huomaan, että miehille annettu kehu herättää heissä ajatuksia. Jotkut ilmeisesti miettivät, että tuolta varmaan saisi pesää heti, kun vinkkaisi, vaikka siitä ei olekaan kyse. En anna sen yleensä häiritä.

Olen itse kehuille heikko. Toisinaan jos minua oikein kehutaan, saatan ihan liikuttua. Joka tapauksessa siitä tulee minulle oikein hyvä mieli. Ja näytän sen myös. Haluan aina, että kehujen antaja tietää, kuinka todella hyvä mieli minulle niistä kauniista sanoista tulee. Koska se ilahduttaa kehujen antajaa. Ehkäpä niitä saa sitten toistekin =).

Tässä on sitten se toinen puoli, että saatan antaa myös negatiivista palautetta varsin suoraan. Koetan kyllä yleensä muotoilla sanomiseni niin, että en syytä tai loukkaa, mutta jotkut loukkaantuvat aika helposti. Ja asiasta en kyllä yleensä juurikaan tingi, vaan sanon huomaamistani epäkohdista tai virheistä suoraan ja asiallisesti. Kestän kyllä itsekin palautteen, olen aina ajatellut, että mieluummin saan palautteen suoraan kuin mutkan kautta. Ja jos en palautetta saa, niin toistan saman virheen uudelleen, mikä olisi mielestäni nolottavaa jälkikäteen huomata. Eihän se yleensä mukavalta tunnu negatiivista palautetta saada, mutta olen koettanut ajatella, että siitä voi oppia. Asiatonta moittimista en ryhdy kuuntelemaan, vaan palautteen on tultava asiallisesti ja täsmällisesti perusteltuna. Ja osaan kyllä oman mielipiteenikin sanoa. Joskus sorrun puolusteluun.

Näin siis työelämässä. Kotona tuntuvat olevan voimassa erilaiset lait. Kotona siedän sitten täysin asiatonta palautetta. Tai olen sietänyt. Lehmäksi haukkumista. Saatanan tyhmäksi. Laiskaksi. Siivoa itse omat sotkusi on yleinen palaute, kun esim. olen laittanut perheelle ruokaa ja kattilat ovat tiskaamatta illalla. Yleensä tavaroita vähän siirrellään kovaäänisesti ensin, että menisi viesti perille siitä, että olen ollut laiska ja saamaton. Sitten tullaan sanomaan, että olisikohan aika siivota vähän keittiössä. Ihan nätisti ja hienovaraisesti. Ja mitä minä teen? No tietysti menen siivoamaan. Mies yleensä katselee telkkaria, leikkii ehkä lasten kanssa. Sitten seuraavaksi on vuorossa lasten nukkumaan meno, jolloin vastuu tietysti siirtyy taas minulle, huolehdipas lapset nukkumaan. Tähän kaikkeen tottuu. Sitä kun jatkuu vuosikaudet, niin sitä ajattelee, että näinhän se on aina ollut ja kyllähän se mieskin niitä muita hommia sitten tekee, kuten remonttia.

Mutta eipä sitä sitten enää jaksakaan, kun pitäisi itsekin päivät jaksaa töissä ja illalla yhtä pitkä työvuoro kotihommia. Mies tietysti on raskaan työpäivän jälkeen yhtä kuitti ja "kerää voimia" sohvalla tai harrastuksissa. Miten se näin meni?

Alkuvuodesta kerroin, että nyt tuli sitten raja vastaan ja yhtään enempää sen enää jaksa ja avioeron ottaminen näyttää mielestäni ainoalta tavalta saada omaa tilaa, omaa aikaa ja vähän vapautta. Eikä enää ikinä tarvitse miehen sietää "minun sotkujani" sen enempää kuin minun hänen likaisia vaatteitaan ympäriinsä keräiltävänä pyykkikoreihin tai hänen työkalujaan lojumassa missä sattuu lasten ulottuvilla.

Sen jälkeen miehen käytös on ollut hyvin erilaista. Hän itse kuvaili tuntemuksiaan, että ymmärtää kuinka tyhmä on ollut ja kuinka paljon minä olen joutunut ahkeroimaan eikä hän ole ymmärtänyt kuinka väsynyt olenkaan. En silti edelleenkään tunne rakkautta häntä kohtaan, en luota että muutos hänessä olisi pysyvä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että vaikka haluaisin yrittää vielä, niin onko siinä mitään järkeä. Voinko koskaan luottaa siihen, että väkivalta loppui nyt? Tai antaa itselleni sitä anteeksi jos uskon niin ja se sittenkin toistuu? Välillä hän heittää ilmoille, että olen itsekin väkivaltainen. Varmaan osa tottakin. Ärtyneenä ja väsyneenä lapsia tulee nostettua vauhdikkaasti syliin napaten omaan huoneeseensa arestiin tai vaikkapa napattua lujasti käsivarresta kiinni, kun tekevät jotain tuhmuuksia. Kerran läpsäisin toista lasta otsaan sormilla, kun kiusasi toista. Kaikki tilanteet olisi varmasti ollut hoidettavissa viisaammin. Nämä taitavat olla sitä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, jonka kitkemiseksi on vaikea muuta tehdä kuin valistaa, valistaa ja valistaa. Ja jokaisen ottaa vastuu omasta käytöksestään. Tunnen todellista huonoutta tämän edessä. En ole itsekään täydellinen. Mutta silti en suostu ottamaan vastuuta siitä, että hän on käyttäytynyt väkivaltaisesti saati että sitä jotenkin lieventäisi oma käytökseni. Ja sekin ärsyttää, että hän koettaa laittaa ongelmat toistuvasti uuden vaativan työni piikkiin. Totta sekin, että työ väsyttää ja rasittaa. Ajatuksissa työt kulkevat toisinaan kotiinkin, välillä ihan konkreettisestikin. Mutta en minä silti suostu siihenkään, että minun pitäisi valita työni sen mukaan, mikä hänelle sopii. Tai että kaikkien ongelmien syy olisi vajaan vuoden kestänyt työsuhde. Ongelmat ovat kyllä kauempana suhteemme historiassa ja paha oloni alkanut jo monta vuotta sitten. Niin ja minähän tosiaan olen hankkinut itselleni henkilökohtaisen lisäongelman olemalla uskoton. Sitä syyllisyyttä on vaikea ohittaa. Siksikään suhteen jatkamisessa ei ole mitään järkeä.

Varmaa vain epävarma

Eroprosessiin kuulunee erilaisia vaiheita. On pelkoa omasta pärjäämisestä, lasten tulevaisuudesta, puolison hyvinvoinnista. On ilon ja vapauden tunnetta.

Tunnepuolella huomaan eron jo osaltani tulleen. En koe olevani mitenkään sitoutunut avioliittoon. Tunnen suorastaan olevani valmis avoimin mielin katselemaan kohdalleni osuvia miehiä. En tiedä kykenisinkö kovin pian sitoutumaan vakavaan suhteeseen, mutta varmasti voisin hiljalleen tunnustella, että josko jutusta jotain tulisi. Niin siis jos kohdalle joku osuisi. Luottavainen olen siihenkin, että joku varmasti osuu.

Olen koettanut miettiä, miltä minusta tuntuisi huomata, että puolisolla on uusi. Joskus nuorena seurustellessani muistan kokeneeni hyvin voimakasta menettämisen pelkoa ja jopa mustasukkaisuutta. Avioliitossani en ole kokenut kumpaakaan. Välillä toki muistan olleeni puolisosta huolissani, jos hän ei joltain matkaltaan palaakaan kotiin. Mutta en silloinkaan kokenut turvattomuutta tai pelkoa pärjäämisestäni. Huomaan muutenkin ajattelevani usein, että jos miehelleni jotain sattuisi, se olisi menetys lapsille. Eikö minulle sitten? Lienen jotenkin tunnekuoliossa, kun en osaa sitä ajatella. Vai onko niin, että en sitten lopulta menettäisikään niin kovin paljon? Meillä ei voi kehua olleen "henkistä yhteyttä" tai mitään vastaavaa. Yhdessä on pärjätty, selvitty ja oltu vaan.

Luin jostain, että nykyisillä- erityisesti korkeasti koulutetuilla- naisilla on vaikeuksia löytää itseään tyydyttävä puoliso. Rima liian korkealla. Toimiva yhdessäolo ja sujuva arki eivät nykynaiselle riitä, vaan halutaan voimakasta tunneyhteyttä, älyllisesti haasteellinen kumppani, johon kuitenkin voidaan luottaa ja romantiikkaa. Tunnistan tuosta kyllä itseni.

Mieheni on monenkin mittapuun mukaan ihan hyvä mies. Tunnollinen, ahkerakin joissain asioissa. Käyttää rahansa järkevästi, ei liiemmin ryyppää eikä juokse baareissa. Mutta sitten on ne minua ahdistavat asiat. Romanttiset osoitukset tuntuvat olevan jotain "velvollisuudesta" ostettuja kukkakimppuja. Äitienpäivät ja sen sellaiset on mallikkaasti muistanut ja toisinaan muutenkin olen jotain saanut. Mutta se ei ole tuntunut minusta aidolta. Mitä minä sitten oikein olisin vailla? Enkö minä vain rakasta häntä tarpeeksi, että ne oikeasti minua ilahduttaisivat?

Niin ja nuo kolme kertaa (siis tosiaan vaikea muistaa, että niitä kertoja on ollut se kolme), jolloin olen tullut kohdelluksi kaltoin, varmaan ovat syöneet sitä rakkautta enemmän kuin olin uskonutkaan. Olisiko jopa niin, että olen alkanut välttää riitelyä ja omien halujeni esiintuomista lyömisen pelossa vaikka en ole sitä tiedostanut. Ehkä niin.

Lähipiiri on jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, että onkohan tämä suhde sittenkään kovin toimiva. Mutta vaikea sellaista asiaa on puhua ääneen. Jotain hienovaraista vihjailua kyllä on ollut, mutta kuitenkin kaikki haluavat tavallaan pitää itsensä erossa tilanteesta ja toisaalta kannustaa myös suhteen parantamiseen.

Mikähän siinä on, että avioeron ottaminen tuntuu epäonnistumiselta? Pitääkö parisuhdettakin "suorittaa" ja "menestyä" siinä? Ihailen (salaa) toisaalta niitä, jotka heittäytyvät rakkauksiin, ihastuksiin ja elävät täysillä. En itse varmaan koskaan kykenisi olemaan niin (tyhmän)rohkea.

Tai niin, tyhmä olen kyllä ollut. Mutta silti välillä mietin, että onko suurin typeryys se, että olemme toisen kanssa kuitenkin jotenkin velvollisuudentuntoisia (pelkureita?) ja emme ryhdy koettamaan, mitä meistä voisi tulla. Tai ehkä se kuitenkin on niin, että se kaikki merkitsi minulle enemmän kuin hänelle. Niin, sitä avioliittoa ja avioeroahan tässä piti pohtia...

Outoa vähän

Olen viettämässä aikaa yksin. Perhe on poissa ja pitkästä aikaa tuntuu, että on mahdollisuus tehdä tilinpäätöstä eletystä elämästä. Valitettavan kauan olen vain mennyt ja touhottanut pysähtymättä miettimään millaista elämää oikeastaan haluankaan elää. En väitä, että tämän viikonkaan jälkeen sen osaisin kristallinkirkkaasti ilmaista, mutta ehkä jotain sentään kirkastuu.

Tunnen vahvasti, että ainakaan sivusuhteet eivät ole minua varten. Ihastuin kyllä syvästi toiseen, kokonaan ei tunnu kummallakaan olevan halua päästää irti. Mutta selvää on kuitenkin, että pelkkä yhteydenpitomme on pettämistä, vaikka seksistä pidättäydymmekin. Pettämistäkin on monentasoista. Joillekin pettämistä on vain seksi, tai oikeammin vain yhdyntä. Joillekin pettämiseksi riittää se, että on tanssinut jonkun kanssa. Kaiketi pettämistä on minkä tahansa keskinäisesti sovitun lupauksen rikkominen. Tosin paljon taitaa olla sanattomia sopimuksia. Ja parisuhteessa asioiden keskusteleminen juurta jaksaen heti alkumetreiltä alkaen taitaa olla mahdotonta. Ihastumisen huumassa tuntuu voivan luvata vaikka mitä ja haluaa olla "ikuisesti sinun". Mutta vuosien mittaan sitä lopulta huomaa, että oikeasti on ikuisesti vain itsensä kanssa. Jos ei itsensä kanssa ole sinut, niin onko sitä sitten kaikille valheellinen tavalla tai toisella. Johtaako sitä sitten ihmisiä harhaan yrittämällä olla jotain mitä haluaa heidän uskovan? Tai luulee heidän haluavan sinun olevan?

Avajaiset

Päätin sitten kirjoittaa. Aluksi olin ajatellut, että en kuitenkaan ryhtyisi kirjoittajaksi. Mutta ilmeisen terapeuttista se on. Niin monet: kohtalotoverit, toisella puolella pöytää olevat, täysin erilaiset, niin samanlaiset. Niin monet ovat alkaneet kirjoittaa. Niinpä minäkin päätin. Ainakin yritän.

Jaahas, vähän taustaa niille, jotka tiensä teksteihini löytävät. Olipa kerran tyttö/nainen, joka kovasti tahtoi löytää jonkun, jota rakastaa. Ja joka rakastaisi takaisin. Perhe mielessä. Jossain ajatuksena kaunis koti ja ah niin herttaista.

Ja löytyihän se joku. Rakkautta, kumppanuutta. Pitkiä vuosia yhdessä. Lapsia kaksi. Ihania, joita molemmat rakastavat.

Ennen ensimmäisen syntymää tönimistä ja riuhtomista. Omaa tyhmyyttä, ajattelin silloin. Unohdin. Puolitoista vuotta taukoa. Ensimmäisen syntymän jälkeen sitten mustelmia. Taas unohdin. Annoin anteeksi. Mitäs tuosta. Eipä tuo tiheää ole. Sattuuhan sitä. Omaakin syytä varmaan.

Luovuin paljosta perheen vuoksi. Mökötykset ja kireä ilmapiiri aina seurauksena, kun jotain omaa halusin. Ne saivat ajattelemaan, että kyllä minä voin jättää asioita väliin, olenhan vahva. Ei mikään ole niin tärkeää minulle kuin perheen hyvinvointi. En halua toisen mieltä sentään pahoittaa. Lapsethan ne kuitenkin ovat tärkeimmät. Vuosia kotona, kahden lapsen kanssa. Sitten lopulta tuli suuri halu päästä töihin. Tavata ihmisiä. Olenhan ollut aina sosiaalinen. Tuttavat onnittelivat.

Aloin haluta muita. Mietin keinoja miten kokeilla jäämättä kiinni, olisiko jonkun toisen syli lämpimämpi ja turvallisempi. Auttaisiko se jaksamaan paremmin? Vaikka tiesin, että tyhmäähän se on. Koetin vastustaa kiusauksia, joskus ne vastustivat minua.

Kunnes eräänä päivänä polkuni risteytyi sen yhden kanssa, joka muutti kaiken. Silmäni avautuivat keskustellessamme. Aloin ymmärtää, että ei minun tarvitse tuntea itseäni surkeaksi. Avuttomaksi. Vaan voin olla nainen. Minulla on oikeus olla rakastettu. Eikä minussa se vika ole. Ei minun tarvitse luopua, ihan normaalia elämää on oikeus minullakin elää. Emme kuitenkaan kohdanneet. Meni aikaa ja huomasin, että aloin rakastua. Unelmaan varmaankin. Kotona aloin löytää itseni. Kerroin ajatuksistani, haluistani elämäni suhteen, perheen suhteen, oman hyvinvointini suhteen. Enää en suostu olemaan alistettuna. Ja- viimeisen kerran, mikäli minulta kysytään- rakastava käsi kohosi ja mustelmia seurasi. Sitä on vaikea hyväksyä. Sitä on vaikea uskoa. Hyvä mies monin tavoin. Miksi siis? Hänelläkin varmaan tosi paha olla minun kanssani? Itsessäkin tuntuu olevan vikaa, vaikka kaikki vakuuttelevat ettei ole. Sen jälkeen millään ei ollut väliä. Hakeuduin, vaikka tyhmäksi sen tiesin, toisen seuraan. Annoin asioiden tapahtua, vaikka olisin voinut estää.

Olen syyllinen. Ei minun pidäkään enää avioliittoa yrittää elvyttää. Ikävää on vain, että nyt syitä on monta.