Kummallista. Olo on syyllinen ja sitten kuitenkaan oikeastaan ei. Olenhan ihan selvästi ilmaissut kotioloissa puolisolleni, että meille tulee ero. Ero on vain ajan kysymys. Emme me nyt kuitenkaan ole sopineet sellaista, että voisimme elää kuin sinkut. Minä olen tunnepuolella ottanut eron jo aikoja sitten. Sydämessäni olen eronnut ja elän kuin olisin vapaa. Mutta juridisesti ja käytännössähän olen kuitenkin edelleen naimisissa. Puoliso kaiketi jotain toivoisi vielä olevan pelastettavissa. Mutta entäs kun ei ole? Auttaisiko se sitten, että sanoisin olevani täysin kelvoton? Ettei minun kanssani edes kannata haluta mitään enää? Vai loukkaisiko se vain lisää? Itsestäni tuntuu, että se olisi vain paha loukkaus. Olenko sittenkin väärässä?
Ehkä tällaisesta petturuudesta se paras (pahin) rangaistus on se, että taakan joutuu yksin kantamaan. Pahinta on se, että kuitenkin sydämessä onkin sitten jotain tunteita, ihastumista kai, siihen lämpimän sylin tarjoajaan. Tunteita, joille ei tule vastakaikua. Tunteita, jotka on piilotettava, vaikka saisikin vastakaikua. Enemmän kysymyksiä, kuin voi ääneen esittää.
Ja sekin vielä, että koen pettäneeni itseni, puolisoni ja vielä senkin, jonka kanssa ensimmäiseksi olin uskoton. Kuinka vaikea sitä ihmisenä voikaan olla? Opinkohan minä tästä kaikesta jotain?
1 kommentti:
Ah, niin tuttuja tunteita menneisyydestä. Nyt tiedän, että tavitsin lämpöä ja läheisyyttä mutta ennen kaikkea kaipasin toisesta huokuvaa hyväksyntää ja arvostusta (tuntea olevani ihailtu nainen). Sulhoja oli yhtenä kesänä kolme samaan aikaan, joten jälkimorkkikset oli hirveät.
ritu.se
Lähetä kommentti