Oon tunnoton

Jokunen viikko on mennyt. Tunteet ovat tasaantuneet. Olen varmasti ollut aidompi ja läsnäolevampi puoliso kuin aikoihin. Keskittynyt kodin laittamiseen ja remontin suunnitteluun. 

Känninen harharetki hoiti yhden asian pois päiväjärjestyksestä: kollegakiinnostus laantui jossain määrin. Säikähdys riitti tappamaan enimmät laineet. Täysin ilmeistä, ettei työihastus kokonaan kuollut ole. Mutta luvattomalla tiellä poikkeaminen sai minut tajuamaan, mitä mulla on vaakakupissa. Nyt sitten oma panos on suunnattu siihen, että se säilyy, ettei se järky enempää. 

Olen ollut sikäli oman mieleni kanssa tasapainossa, etten juuri muistele tuon synkän illan tapahtumia. Tai edes muista. Muuta kuin sen, ettei touhu lopulta ollut kovin kaksista humalatilan takia. Parempaan suoritukseen pystyn koska vaan kotona arkena. Seksi kotona on ollut ihanaa.

Olenko tunnoton, kun ei ole edes juurikaan huono omatunto. Tältäkö se tuntuu niistä, jotka pettävät usein? Ei juuri miltään?

Ei sitä koskaan tapahtunutkaan

Olen alkanut unohtaa. Haluan unohtaa. On kuin sitä yötä ei olisi ollut koskaan. Toisinaan, pieniksi hetkiksi, se nousee mieleen, mutta valtaosan ajasta en muista koko juttua. As if it never happened. Kertoo siitä, ettei se minulle mitään merkinnyt ja varmaan siitäkin, etten oikeasti kunnolla muista. 

Olen muutenkin sielultani rauhoittunut. Tuo yö säikäytti minut ajattelemaan, mitä on tapahtumassa. Jos en pidä varaani - jos emme pidä varaamme - minut/meidät hukka perii. Jään yksin arkeen, hän yksin elämäänsä. Irrallisina, sitoutumattomina, uuden edessä. Ja se ajatus ei tunnu hyvältä. Kollegaihastus tuntuu asettuneen mittasuhteisiinsa. Ei se kadonnut ole ja arvostan häntä edelleen valtavasti, mutta myös heräsin paremmin siihen, mitä minulla on. Mitä en sitten kuitenkaan halua heittää menemään. 

Juttelimme avopuolison kanssa jonkin verran tulevaisuudesta. Kerroin avoimesti miettineeni eroa, tulevaisuuden ja tavoitteiden puutetta. Suuntaa. Jotain orastavaa toivoa heräsi. Ajatus siitä, että hän rakastaa minua enemmän kuin ansaitsen koskaan. Miten sille voisi sanoa ei? Hylätä sen ja hypätä tyhjään. Ehkäpä on hyvä hetki vain odottaa.

Ei mitään

Muutama yö meni worst case scenarioita päässä pyörittäessä. En nukkunut kunnolla ja keskittymiskyky oli nollissa muutenkin. Torstaina olin jo ihan lopussa. Illalla päädyin juttelemaan kaverin- toivottavasti ystävän- kanssa. Tuntui ripittäytymiseltä. Avauduin ihan suoraan miten päin vittua maanantai meni. Juttelin myöhemmin vielä vanhemman ja viisaamman ystävän kanssa myös. Kaikilta sama neuvo. Älä tee mitään kun ei ole pakko. Älä murehdi sitä, mitä ei ole tapahtunut. 

Äläkä ainakaan tunnusta mitään. Omilta harteilta painon siirtäminen toiselle, tuskan aiheuttaminen, itsetunnon heikentäminen ja vertailtavaksi asettaminen - miksi minä haluaisin tehdä sellaista henkilölle josta välitän jonkin sellaisen takia, jolla ei ollut mitään merkitystä?