Känninen harharetki hoiti yhden asian pois päiväjärjestyksestä: kollegakiinnostus laantui jossain määrin. Säikähdys riitti tappamaan enimmät laineet. Täysin ilmeistä, ettei työihastus kokonaan kuollut ole. Mutta luvattomalla tiellä poikkeaminen sai minut tajuamaan, mitä mulla on vaakakupissa. Nyt sitten oma panos on suunnattu siihen, että se säilyy, ettei se järky enempää.
Olen ollut sikäli oman mieleni kanssa tasapainossa, etten juuri muistele tuon synkän illan tapahtumia. Tai edes muista. Muuta kuin sen, ettei touhu lopulta ollut kovin kaksista humalatilan takia. Parempaan suoritukseen pystyn koska vaan kotona arkena. Seksi kotona on ollut ihanaa.
Olenko tunnoton, kun ei ole edes juurikaan huono omatunto. Tältäkö se tuntuu niistä, jotka pettävät usein? Ei juuri miltään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti