Ei sitä koskaan tapahtunutkaan

Olen alkanut unohtaa. Haluan unohtaa. On kuin sitä yötä ei olisi ollut koskaan. Toisinaan, pieniksi hetkiksi, se nousee mieleen, mutta valtaosan ajasta en muista koko juttua. As if it never happened. Kertoo siitä, ettei se minulle mitään merkinnyt ja varmaan siitäkin, etten oikeasti kunnolla muista. 

Olen muutenkin sielultani rauhoittunut. Tuo yö säikäytti minut ajattelemaan, mitä on tapahtumassa. Jos en pidä varaani - jos emme pidä varaamme - minut/meidät hukka perii. Jään yksin arkeen, hän yksin elämäänsä. Irrallisina, sitoutumattomina, uuden edessä. Ja se ajatus ei tunnu hyvältä. Kollegaihastus tuntuu asettuneen mittasuhteisiinsa. Ei se kadonnut ole ja arvostan häntä edelleen valtavasti, mutta myös heräsin paremmin siihen, mitä minulla on. Mitä en sitten kuitenkaan halua heittää menemään. 

Juttelimme avopuolison kanssa jonkin verran tulevaisuudesta. Kerroin avoimesti miettineeni eroa, tulevaisuuden ja tavoitteiden puutetta. Suuntaa. Jotain orastavaa toivoa heräsi. Ajatus siitä, että hän rakastaa minua enemmän kuin ansaitsen koskaan. Miten sille voisi sanoa ei? Hylätä sen ja hypätä tyhjään. Ehkäpä on hyvä hetki vain odottaa.