Niin paljon niin lyhyessä ajassa

Huh. Miten äkkiä suhde vakiintua seurusteluksi? Olemme tavanneet toki jo useita kertoja ja selvää on, että molemminpuolista tunnetta löytyy. Tahdomme tavata uudelleen ja puheeseen on jo hiipinyt ilmaus "me". Silti minulle tuntuu tulevan rimakauhu siitä, että joutuisin sanomaan jossain seurustelevani. Ok, tapailen jotakuta. Ok, en tapaile ketään muuta samalla tavalla suhdemielessä. Mutta olenko siltikään valmis sitoutumaan yhteisen tulevaisuuden suunnitteluun? En taida olla. Ehkäpä minun ei pidäkään ajatella asioita niin pitkälle, vaan koettaa nauttia tästä ajasta, jolloin tapailemme ja koetamme saada tuntumaa toisiimme. Eihän tässä nyt yhteen olla muuttamassa sentään.

Hän pohti ääneen, miten voimakkaita sanoja voi käyttää tuntemuksistaan tässä suhteen vaiheessa. Hän päätyi sanomaan, että pitää minusta ja seurastani todella, todella, TODELLA paljon. Kuvaavaa. Itse sanoisin, että pidän paljon ja missään nimessä en luopuisi seuraavasta sovitusta tapaamisesta. Hmmm. Mikä on tarpeeksi? Ikävä kuitenkin hiipii pintaan ja tarve nähdä on ilmeinen. Viestit saavat jotain sisällä liikahtamaan ja niiden saapumista odottaa.

Sisarellenikin hänet tuli esiteltyä puolivahingossa tai melkein tarkoituksella, kun sattuivat samaan aikaan kahville luokseni. Sisaren ytimekäs tekstarikommentti oli: "AAAUUUUU mikä mies! Todellinen löytö!". Häntäkö minä olen etsinyt?

Joulurauha

Pääsin lasten kanssa viettämään muutaman sattuman ja hyvän tuurin seurauksena mökkijoulua. Todella nautinnollista, vaikka tavaroiden rahtaamisessa vaivansa onkin.

On ollut huvittavaa huomata, miten tunteet vievät. Treffailemani mies kävi seuranamme yhden päivän, hänellä oli toinen lapsi mukanaan. Oli mukavaa. Jokin kuitenkin kaihertaa tässä kaikessa mieltä. Haluan viettää hänen kanssaan aikaa ja hänen kosketuksensa sytyttää minut. Mutta silti, jokin vaivaa. En aio lyödä jarruja päälle tai "mennä puihin", mutta yritän miettiä mistä tämä olo johtuu. En usko, että miehessä on mitään "väärin", olo on minussa ja en pysty yksilöimään sitä. Osa olosta on kaipausta johonkin, mitä minulle ei ole ollutkaan. Vieläkö minulla on oltava lisää toipumisaikaa yksin? Vai voinko edetä nauttien, tutustuen erilaisuuteen. Katsoa sitten, kasvaako tunne syvemmäksi vai hiipuuko ihastus.

Erään tapahtuman suhteen mulla on dilemma. Haluan mennä sinne deitin kanssa ihan ehdottomasti. Nyt en vaan tiedä, olenko valmis viemään sinne "oikean" deitin vai pyytäisinkö erästä miespuolista frendiä. En tosin tiedä suostuisiko frendi... Hmmm. ehkä tässä käy vielä niin, että päädyn menemään sinne yksin... Voi tuskat!

Ristiriitaiset tunteet

Olen ollut hyvin kahtiajakoisessa tunnelmassa. Tunnistan itsestäni kaikki ihastumisen merkit. On ikävä, ajatukset karkailevat häneen jatkuvasti ja viestit saavat hyvän olon tunteen nousemaan pintaan. Jossain pinnan alla kuitenkin minulla soi pieni varoittava ääni, joka koettaa sanoa, että olen ihastunut ihastumisen tunteeseen ja siihen, että saan olla huomion ja -hmmmm- palvonnan kohteena. Että onko sittenkään niin, että olisin ihastunut aidosti häneen? En tiedä, onko tuo pieni ääni kyynisyys minussa vai pitäisikö minun ajatella, että se on sisimpäni totuus.

Aika tuo varmasti vastauksen tähän seikkaan ja yritän sallia itselleni nauttimisen kaikesta siihen saakka (ja toivottavasti sen jälkeenkin).

Seuraavan tapaamisemme piti olla joskus tulevaisuudessa, mutta sovimme tänään tapaavamme jo loppuviikosta. Pikaisesti ehkä, mutta varmasti mukavasti.

Treffit -toinen otto

Huoh. En voi muuta sanoa, koska sanat eivät riitä kuvailemaan juuri mitään. Yritän kuitenkin kömpelöin sanankääntein kertoa jotain. Tapasimme uudelleen sunnuntaina. Olimme sopineet menevämme syömään yhdessä. (Tähän väliin mainitsen, että ne treffit sen toisen kanssa peruuntuivat, eivätkä siis olisikaan olleet "oikeat" treffit.)

Saavuin paikalle muutaman minsan myöhässä bussiaikataulun vuoksi. Hän odotti minua kukkasen kanssa. Ihan oikeasti, sellainenkin mies vielä on olemassa, joka tuo deitille kukkia. Hieman anteeksipyytäen hän ojensi kukan ja kertoi, että olisi tuonut kukkasen mielellään jo eilen, mutta koska olin kertonut meneväni jouluostoksille, hän ei halunnut lisätä kantamusten määrää. Annoin hänelle suukon palkaksi kukasta ja se oli ihan mukava suukko.

Suunnistimme ravintolaan, jossa olin sellaisen kohteliaisuuden ja kauniiden eleiden kohde, että tunsin oloni ihan prinsessaksi. Istuimme siellä kauan. Tulin kysyneeksi, millainen hänen iltansa aikataulu on ja hänellä ei ollut kuulemma minnekään kiire. Kun saman tien totesimme, etteivät minunkaan lapseni tule tänään kotiin, taisivat ajatuksemme karata samoille raiteille katseista päätellen.

Loput on sensuroitu, koska tämä ei ole K-18 blogi.

Aamulla minun oli herättävä töihin väsynein silmin ja lähetettävä kohtelias mies matkaan. Varmaa on vain se, ettei tämä tapaaminen ollut viimeinen ja aion nauttia jokaisesta tapaamisesta niin kuin se olisi viimeinen. Hän on sen ansainnut ja ehkäpä minäkin.

Toteutunut toive

Voi veljet. Olipas kerrassaan onnistuneet treffit lauantaina. Ihana herrasmiesmäinen tapaus. Komeat raamit, ei mikään kiiltokuvapoika, mutta hyvännäköinen kuitenkin. Kohtelias, vähän ujonkin oloinen. Sai ainakin mun mielenkiinnon muutamaksi tunniksi täysin. En tiedä onko ahneella likainen loppu, mutta sunnuntaille sovin uudet treffit hänen kanssaan. Siitä seuraavaan kertaan voi mennä hetki. Mutta sunnuntaina nyt sentään voidaan nähdä. Juteltiin taas illalla ja vaikuttaa siltä, että kiinnostus on molemminpuolista edelleen eikä suinkaan lopahtanut tapaamiseen vaan sai siitä lisävirikettä. Taidan olla ihastunut.

Uneton yö

En saa unta. Stressaan huomista työpäivää ja mietin jännittyneenä lauantain treffejä. Jos aion valvoa sinne asti, taitaa olla parempi perua ne. Nukku-Matti, missä olet?

Treffit x 2

Lauantaina tapaan miehen, joka on kirjoitellut minulle ahkerasti ja josta olen alkanut tietyllä tavalla pitää. Toivon todella, että tapaaminen on onnistunut ja ei jää ainoaksi.

Sunnuntaina tapaan miehen, jonka kanssa olen viime päivinä muutaman sanan vaihtanut. Hänet tapaan siksi, koska hän ei juurikaan tapaa ketään, sairas kun on. Tuo tapaaminen vähän jännittää, koska tiedän hänestä kovin vähän. En oikein tiedä, miksi sovin tapaamisen. Siksi, että mulla on hyvä sydän? Siksi, että tunsin sääliä ja kuvittelen voivani hänen eloonsa jotain piristystä tuoda? Vai jostain syystä, jota en itse ymmärrä? Ehkä se on erityistä, että kohtaa hänenkaltaisensa.

Ulkonäöstä ja kiinnostavuudesta

Poikani katsoi tänään erästä valokuvaani n vuoden takaa. Kuvassa minulla on sievä kampaus ja onnistunut ehostus. Hymyilen ja katson ohi kamerasta. Poikani totesi, että tässä kuvassa sinä, äiti olet kaunis. Ja jatkoi: "Haluaisin, että näyttäisit aina yhtä kauniilta." Hän katsoi minua tarkasti ja totesi: "Nyt sinä äiti olet ihan ruma:" Viikkojen sairastaminen ja monta päivää jatkunut punkan pohjalla makaaminen on tehnyt tehtävänsä... ja ehkäpä sitä ei kotioloissa muutoinkaan aina ole hehkeimmillään.

Profiilini nettipalvelussa vanheni, enkä aio jatkaa sitä enää. Paria päivää ennen kauden loppua sain kontaktin suunnilleen saman ikäiseen mieheen, jolla oli varsin vaiheikas tarina. Ja kiinnostava tapa kertoa itsestään. Odotan mielenkiinnolla, miten keskustelut jatkuvat.

Tautista chattia

Oon kipeä. Vieläkin. Epäilen hetkittäin, että tää on kuolemaksi. Ainakin yskimisen määrä on sitä luokkaa, että ihmettelen, jos ei keuhkoputkesta tai keuhkoista jotain tuhoudu pysyvästi. Väsyttää, mutten saa unta.

Oon tappanut aikaa pyörimällä keskustelupalstoilla. Menee se aika niinkin.

Sairastamisesta ja voimattomuudesta

Eilen se alkoi, tai pitäisikö sanoa paheni taas. Osalistuin kulttuuririentoon toisen lapseni kanssa. Yleisössä istuskellessani nenän niistäminen alkoi taas. Iltaan mennessä olin jo ihan kipeä ja uneen taisin päästä joskus kolmen aikaan aamuyöllä.

Olen ihan riekaleina. Kaksi antibioottikuuria jo takana. Heti kun kuurin vaikutus lakkaa, oireet palaavat. Olen ihan kyllästynyt tähän niistämiseen, sairastamiseen, päänsärkyyn, töistä poissaolemiseen, myöhästelyyn, väsymykseen, lääkärikäynteihin ja lääkekuureihin.

Mitähän supervitamiineja pitäisi alkaa syödä, että tämä loppuisi?

Taonta ei onnistu

Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, että nauran aivan liian vähän. Paljon vähemmän kuin ennen. En edes ilahdu samalla tapaa muistamisista tai huomaavaisuuksista kuin aiemmin. Tuntuu, kuin minusta olisi tullut kylmä ja kova. Paha ihminen, ei sellainen hassuttelija kuin ennen. Olenkohan minä väsynyt elämään ja se näkyy ilon puuttumisena? Vai olenko minä vain väsynyt?

Itsehän sitä jokainen on oman onnensa seppä. Mulla taitaa olla alasin hukassa.

H1N1 iski

Tytär on taudin kourissa. Koskahan tavoittaa meidät muut?

Miehen korvike- mihin sitä "oikeaa" tarvitaan?

Miehen korvike

Nyt se on sitten todistettu, mies on ihan turha kapistus! Tästä löytyy
jokanaiselle sopiva miehen korvike.

ROPELOOTTORI
On vuoteeseen asetettava laite, joka aina saatuasi unen päästä kiinni alkaa väkisin tunkeutua saman peiton alle takapuolesi kohdalta.

AUTOMAATTINEN KANAVANVAIHTAJA
Televisioon kytkettävä musta laatikko, joka katkaisee välittömästi katsomasi ohjelman, jos toiselta kanavalta tulee toimintaleffa, formulaa, jalkapalloa tai muuta urheilua. Ellei tule, se räpsäyttää säännöttömin väliajoin auki teksti-tv:n ja selaa joka kerta läpi kaikki urheilutulokset.

PYYKINVÄRJÄÄJÄ
Haaveiletko miehestä, joka auttaa kotitöissä? Tämä on sinun laitteesi. Kyseessä on väripatruuna, joka pesuainelokeroon asennettuna laukeaa ja värjää koko pyykin joko sinertäväksi tai vaaleanpunaiseksi. Patruuna ei laukea aivan joka kerta, mutta todennäköisimmin juuri silloin kun koneessa on lempipuserosi. Mainio naiselle, joka kaipaa jännitystä elämäänsä.

KARVAPÖLÄHDYS
Lavuaariin asennettava laite, joka 15 minuutin sisällä siitä kun olet pessyt pesualtaan, pöläyttää puhtaalle posliinille partakarvan pätkiä. Luxusmallissa on lisävarusteena hammastahnaläiskitin, joka ruiskii hammastahnaa oikein asennettuna jopa parin metrin päähän.

KAUPPAKESKUSVALITIN
Kännykkään kytkettävä toiminto, joka ryhtyy päästelemään epämiellyttäviä marisevia ääniä, jos viivyt liikkeessä yli 5 minuuttia. Lisälaitteena saatavissa myös rähisevä saldorajoitin.

OSTOSHÄLYTIN
Luotto- tai pankkikorttiin ohjelmoitava toiminto, joka saa kortin lukulaitteen ulvomaan, mikäli kortilla yritetään maksaa lasten- tai naistenvaatteita, meikkejä, kenkiä tai muuta ruokaa kuin makkaraa. Hälytin pysyy hiljaa, kun sillä maksetaan porakonetta, työkaluja, autotarvikkeita tai tietokoneen lisäherkkuja.

ESIKÄSITELTY SANOMALEHTI
Aamun lehden voi nyt tilata esikäsiteltynä siten, että etusivun tilalle on taitettu urheilusivut ja yksi sisäsivu on ylösalaisin ja väärässä paikassa. Lehti on myös esirutattu mahdollisimman paksuksi möykyksi.

VISKIBASSO-VIESTIPALVELU
Palvelu, joka toimittaa kännykkääsi päivän mittaan viestejä, kuten: "En ehdi syömään", "Piipahdan poikien kanssa kaljalla", "Hae auto korjaamosta", "Sori en ehtinyt kauppaan", "Hae sinä lapset tarhasta", "Miksi kaikki sukkani ovat pyykissä", "Olet unohtanut silittää paitani".

MURUSTIN
Laite, joka aamulla lähdettyäsi töihin levittää leivänmuruja pöydälle ja lattialle. Tämä huokea laite on jokaisen sinkkunaisen minimivaruste.

AJANSYÖJÄ
Luxus-paketti, joka sisältää kaikki yllämainitut toiminnot ja vielä paljon muuta yllättävää. Saat anoppipalvelun, joka käy vähintään kerran viikossa silmäilemässä kotiasi halveksivasti ja joka tekee ylivoimaisesti parempia lihapullia kuin sinä. Eikä tässäkään vielä kaikki: Juuri kun alat tottua Ajansyöjääsi, se rullaa ulos ovesta ja liimautuu magneetin lailla nuorempaan sinkkunaiseen. (Anoppipalvelu jatkaa siitä huolimatta käyntejään sinun kotonasi ja kertoo pyytämättä yhä uudestaan, miksi et alun perinkään ollut sopiva omistaja Ajansyöjälle).

Julkkis look alike

Luin Iltalehdestä tänään jutun julkkisten "näköispainoksista" eli siis niistä henkilöistä, jotka näyttävät lähes samoilta kuin joku julkisuuden henkilö. Jostain syystä ajatukseni johtivat miettimään "sitä oikeaa". Voiko yhdelle ihmiselle olla olemassa vain yksi oikea? Mistä sen sitten tietää, voiko sitä yhtä tavata koskaan? Entäs jos satunnaisesti jossain kadulla tapaan sen oikean, mutta en ymmärrä kohtaamisen merkitystä, vaan ohitamme toisemme täysin huomaamatta?

Entä jos oma oikeani ei koskaan satu kohdalle? Tai entä jos olen jo ollut oikean kanssa, mutta väärällä hetkellä, jolloin oikeakin on tuntunut väärältä?

Vai onko niin, että oikeita on useita ja jokainen heistä on vain joltain osin oikea? Että se onkin niin, että etsitään sitä, jonka kanssa elämä sujuisi ilman, että tuntuu koko ajan väärältä? Riittäisikö se? Olisiko se niin, että satunnainen ahdistus, epäilys ja "tämä ei voi olla oikein"-tunne pitäisikin vain tukahduttaa ja nauttia siitä ajasta, joka tuntuu edes osittain oikealta.

Entä jos joku tuntuu aluksi väärältä, mutta olisikin se oikea? Tai jos olet täysillä tunteilla mukana suhteessa, joka tuntuu unelman omaisesti oikealta, mutta osoittautuu pian vääräksi.

Hetken mietin, että minusta on tulossa rakkauden suhteen kyyninen. Mutta toisaalta rakkaus lapsiin ei selityksiä kaipaa eikä siinä suhteessa rakkauteen voi suhtautua kyynisesti. Miten voisin kieltää sen tunteen arvon? Tai kieltää faktan, että ihastun suhteellisen helposti? Eivät ne ihastuksen kohteet kyllä "oikeita" ole. Mutta eivät ehkä täysin vääriäkään. Voiko olla, että joku on niinkuin julkkis look alike, näyttää ja ehkä tuntuu oikealta, mutta on sittenkin fake.

Pulmia

Miten ottaa jonkun kanssa puheeksi arveluttava ja epämiellyttävältäkin tuntuva asia? Niin, yleensä neuvotaan puhumaan asiat halki ja olemaan rehellinen. Mutta entä jos epäilee loukkaavansa toista? Tai uskoo, että toinen ei arvosta asiasta puhumista lainkaan niin paljon kuin itse?

Joka tapauksessa joudun ottamaan itseäni askarruttavia asioita puheeksi. Ehkä ymmärrystä löytyy. Asiat on kuitenkin hoidettava ja sovituista pelisäännöistä pidettävä kiinni. Kaikesta huolimatta. Joskus sitä vaan toivoo, ettei oma asema olisi se mikä se on. Jos asemani olisi heikompi, ei oikeastaan olisi mitään aihetta (ainakaan minun) ottaa asiaan kantaa. Jos taas olisin vahvemmassa asemassa, olisi aivan selviö, että asia on ruodittava perinjuurin. Nyt kuitenkin asemani on sellainen, että emmin vaietako vai puhuako kuitenkin? Äh, paskat, pakko ne ikävätkin asiat on hoitaa.

Ei mitään mukavia päiviä tulossa siis.

Ylihuomenna olisi ne vuoden räkäjuhlat, joissa pomot haukutaan ja työkavereiden kanssa pannaan menemään tai mennään panemaan. Minua väsyttää ja ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Velvollisuudesta menen käymään syömässä.

Kuinka hassua mä nähdä sain

Harrastan googlettamista. Milloin milläkin hakusanalla katson, mitä tuloksia tulee. Jaksan joskus selata kymmeniä sivuja hakutuloksia ihan vaan löytääkseni joukosta sen poikkeuksen. Löysin muutamia mielenkiintoisia videoita ja favoritteja. Pistää miettimään, kuinka tylsää jollain voikaan olla.

Talent

Lapset palasivat kotiin ja suoraan katsomaan Talentia. Katseltiin sitä sitten yhdessä. Tosin tuntui, etteivät oikastaan olisi malttaneet sittenkään katsoa, enemmän kiinnosti riehuminen ja touhuilu.

Voittajaa riemuittiin sitten yhdessä. Mielestäni voittaja oli oikeastaan tosi hyvä. Ilmeikäs, myytävissä oleva, selkeästi esiintyjälle itselleen rakas juttu. Hänen itse kehittelemänsä juttu, joka on varmasti hiottavissa vielä iskevämmäksi showksi ja siten sitten myös muutettavissa rahaksi. Siitähän tässä kuitenkin lopulta on kyse. Kakkoseksi tullut kaunisääninen tyttö on kuitenkin lopulta vaan yksi laulava tyttö lisää, samoin kuin komeasti biisinsä kuitannut vanhempi mies. Hetki kuuluisuutta ja paikallisesti varmasti myös kysyntää, jos ei laajemminkin. Osaavaa markkinointia toki kaipaavat kaikki, tarjolla sitä ei taida olla kuitenkaan laajemmin kuin voittajalle.

Minun oloni oli kuin voittajalla, kun lapset tulivat kotiin ja menivät lopulta nukkumaan. Minun omani. Sängyissään. Vielä hetken pieniä. Äitiys on talenttia. Toivottavasti selviän tästä voittajana.

Ystävättären vierailu

Hyvä ystävättäreni vuosien ajalta tuli vierailulle. Puhuttavaa riitti puolin ja toisin. Istuimme eilen iltaa kaupungilla ja päädyimme jutustelemaan parin kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Tutustumisen arvoisia kavereita ihan varmasti, mutta kyllähän me toki ikäkomplekseistamme kärsimme heidän seurassaan. Ilta oli kuitenkin tosi mukava ja venyikin aamuyön tunneiksi erilaisten debattien ja yleisesti vaan jutustelun merkeissä. Toinen nuorista pyysi puhelinnumeroni loppuillasta ja hämmästyin itseäni kun sen annoin. Tosin en odota soittoa mitenkään henkeäni pidättäen kahdestakaan syystä. Ensinnäkin, soitaja ei lopulta minulle ollut mitenkään erityinen. Mielenkiintoinen kaveri kyllä, mutta ei herättänyt sen kummempia tuntemuksia. Toisekseen, en usko, että sitä soittoa tulee koskaan.

Tauti vaivaa edelleen ja liekö väsymyksen vai minkä syyn aiheuttamaa, että minulla on nyt sitten myös silmätulehdus. Ja antibioottikuurin loppuminen näyttää tuoneen oireet takaisin.

Viikon päähän pitäisi kehitellä naamiaisasu. Ei mitään kovin hyviä ideoita ja ne, joita on, ovat hyvin haastavia toteuttaa. Huoh.

Naapurisopua

Jouduin tänään lähestymään naapureitani. Heidän ovelleen päädyin hieman ennen kymmentä illalla esittämään hienovaraisen pyynnön musiikin vääntämisestä pienemmälle. Heidän tapansa soittaa jotain äärimmäisen rasittavaa etnistä jumputusta joka ilta yhdeksän jälkeen sai tänään mittani tulemaan täyteen. Tänään he väänsivät ilmeisesti voluumit kaakkoon ehkä rohkaistuneena siitä, etten ole aiemmin mitään kommentoinut. Mutta sikäli kyllä ihan sopuisia kavereita, että sulkivat stereonsa ensimmäisestä kehotuksesta. Heidän tapansa keskustella tosin tuntuu olevan sellainen, että sekin kuuluu asuntooni, mutta enpä jaksa siitä niin hirvittävästi stressata enää, kun en sentään tarvitse kuunnella heidän musiikkivalintojaan.

Yksin

Voi luoja kuinka minulla on ikävä sitä aikaa, jolloin voin sanoa toiselle, että harjaa hampaat nuorimmalta sillä aikaa kun käytän vanhemman iltapesulla. Sitä aikaa, jolloin voin sanoa, laita lapset nukkumaan niin pesen nämä kuravaatteet. Odota hetki, niin tulen seuraasi, kunhan saan lapset nukkumaan. Voitko keittää meille teetä? Sitä aikaa, jolloin sanoin: "menen hetkeksi ulos, viemään roskat, kuuntele heräävätkö lapset."

Ei se aina ihan kamalaa ollut.

Toisaalta vihaan vieläkin niitä hetkiä, jolloin vastaus oli: "urheiluruutu on menossa, en minä nyt ehdi." Sitä tunnetta, joka valtasi mielen, kun tokaistiin: "hoida sinä ne lapset nukkumaan, mulla on tässä nyt muuta". Tai niitä monia, monia iltoja, jolloin ei ollut ketään kenelle sanoa, kun olin yksin. Kaverit tai harrastukset. Nehän ne olivat ne tärkeät. Niitä hetkiä, jolloin sain kuulla ohimennen matkallasi tv:n ääreen: "käy pesemässä ne kuravaatteet, johan ne ovat siellä koko illan olleet". Tai lausetta: "laita sitten iltapalaa, kun saat ensin ne lapset nukkumaan". Vihasin sitä onnetonta tunnetta siitä, että vastaan yksin kaikesta. Sitä tunnetta minä en ole päässyt karkuun.

Koska se parempi huominen on tänään?

Antibioottia ja leffoja

Tämä perhe on kantanut kortensa kekoon lääketeollisuuden menestymisen eteen. Jokainen meistä on antibioottikuurilla, muitakin lääkkeitä on pussissa vino pino.

Ehkä tämä ilta ei ole ihan katastrofi lasten kanssa. Haettiin vuokraamosta pari lastenleffaa, joita voidaan tässä tuijotella illan mittaan.

Väsymys ei hellitä. Yritän suoriutua ajoissa unille tänään.

Arkiset askareet

Molemmat lapset ovat sairaita. Tänään on siis ohjelmassa lääkärikäynti. Sain varattua peräkkäiset ajat lastenlääkäriasemalta iltapäiväksi. Olimme aikoneet mennä erääseen lastentapahtumaan, mutta se jää nyt väliin.

Ulkona on upea sää, mutta ulkoilukin on vähän arveluttavaa. Ei oikein ole mukavaa mennä kahden yskivän ja räkäisen lapsen kanssa minnekään tuuliseen keliin, saavat pian keuhkokuumeen.

Tähän päälle oma väsymys ja puolikuntoisuus lääkekuurin takia, niin onpas varsin mahtava päivä odotettavissa. Lisäksi lapset väsyneinä ja kipeinä itkevät isänsä perään ja se entisestään lisää omaa kurjaa oloani.

Mitähän tässä tekisi, että lähtisi päivä edes jotenkin positiivisessa mielessä käyntiin? Juuri nyt vaan vituttaa.

Tauluja ja tunnustuksia

Mummollani oli eläessään pikkuinen, vanha mökki, jossa hän kesäisin vietti aikaa. Viime yönä olin asumassa vähän tuota mökkiä muistuttavassa asumuksessa. Sama se ei ollut, mutta selvästi muistikuvieni perusteella rakennettu asumus. Kaapistot olivat samanlaiset, mutta isommat.

Mökki sijaitsi lapsuuden kotitaloni vieressä, päätalon peseytymistilat ja kaivo olivat mökin asukkaan käytössä. Viime yönä päätalon tilalla oli hieno uudehko omakotitalo, jota asutti yksi sisaruksistani perheineen.

En tiedä miksi asutin mökkiä, mutta onneton minä olin.

Sinä maalasit tauluja minun unessani. Olit perheesi luona, vuodet olivat vierineet. Lapsilukunne ei ollut kasvanut, eivät ehkä ongelmannekaan. Kaikki oli ihan hyvin, mutta ei edelleenkään tarpeeksi. Olit alkanut tylsyyttä tappaakseni maalata. Aluksi maalasit merta, kallioita, rosoisia rantoja, tuulen pieksämiä mökkejä ja elämää ja merta nähneitä laivoja. Vähitellen aloit maalata kaaria, niitä naisen vartalon kaaria, joita niin mielelläsi tutkit. Tutkimusmatka kankaalla jatkui ajatuksissasi. Aloit maalata rantamaisemia, järvimaisemia. Eräänä päivänä maalasit erään rannan muutaman yksityiskohdan.

Sinusta tuli erinomainen maalari. Maalaamisesta tuli sinun "tarpeeksi" vähäksi aikaa. Pidit näyttelyitä. Eräänä päivänä tulin katsomaan näyttelyäsi. Rannan yksityiskohtia kuvaavan taulun esittelytekstissä luki: tälle rannalle palaan vain kanssasi. Uskoisin, että tässä kohtaa unessani itkin.

Olin taas mökilläni, yhä surullinen. Avasin kaapin oven ja taulu oli kaapissa. Tauluun oli liitettynä lappu, jonka sisältö ei enää aamulla ollut tarkasti mielessäni, mutta selvää oli, että rakkaus oli vahvasti läsnä. Lopulta minä olin onnellinen. Kun juoksin hämmentyneenä ja iloisena päätalolle kertomaan löydöstä sisarukselleni, jollekin, kenelle vaan, jolle voisin uutisen kertoa, juoksin suoraan syliisi. Olit siinä, otit minut syliisi ja sanoit, että ei koskaan on pitkä aika.

Tästä unesta en olisi tahtonut herätä. Ehkä siksi nettiprofiiliin tullut ulkonäköä kehuva viesti tai flirtit eivät tunnu miltään. Mikään ei tunnu. En ole valmis.

“If you limit your choices only to what seems possible or reasonable, you disconnect yourself from what you truly want, and all that is left is compromise.”

Nothing left but pain

Tunnistan itsessäni äärimmäisen väsymyksen. Henkisen sellaisen. Koko työpäivä on mennyt kokovartalojäykistyksen kaltaisessa vitutuksessa. Päivän päättyessä on jo ihan takki tyhjä.

Epävarmuus tulevasta ja iso, huonosti toimiva kokonaisuus käsissä töissä. Joka suunnasta tulee valitusta ja ihmiset käyttäytyvät kuin kiukuttelevat kakarat. Ei hyvänen aika millaista toimintaa. Järki tämän porukan kanssa menee.

Ehkä se ei olekaan niin kamalaa, jos jääkin työtä vaille...

Nettiprofiili oli vähän aikaa jäissä. Kuvan lisääminen profiilin yli kymmenkertaisti profiilin latauskerrat ja yhteydenotot. Mutta en lämpene mistään enkä kenestäkään. Minussa on jotain pilalla. Toivottavasti se ei lopullista. Lohdutan itseäni, että siitä on alle vuosi, kun tunsin jotain vielä. Isompaakin kuin "perus"ihastuminen. Ehkä vielä joskus. Annan nettiprofiilin varmaan olla olemassa viikonlopun yli, ehkä pidempään. Tiedän, millaista yhteydenottoa odotan: älykästä, leikkisää, arvaamatonta ja sytyttävää. Valitettavasti en tiedä löytyykö leikkisyyttä ja kipinää minusta. Tähän astiset yhteydenotot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta olleet mitäänsanomattomia, masentavia tai ylipäätään jotenkin epätoivoisia.

Voi, kuinka kaipaan sytyttävää keskustelua.

Tuuliviiri mainonnan uhrina

No voi ja ei. Pistän kaiken sairauden ja tekemisen puutteen piikkiin. Minähän sitten otin ja aktivoin sen nettiprofiilin uudelleen. I know! Ja tällä kertaa kuvan kera. Ja voi jessus. Jos sitä profiilia luettiin ahkerasti ilman kuvaakin, niin kuvan kanssa kävijälaskuri on takonut armotonta tahtia ja sähköpostiin on tulvinut yhteydenottoja. Vietin pari tuntia siivoten postilootasta pois viestejä, jotka eivät kiinnostaneet ja blokkaillen profiileja, joista en syttynyt. In real life en ole kovinkaan herkkä sanomaan kellekään mitään negatiivista ja kieltämättä profiilien blokkaaminen deittipalvelussa tuntuu julmalta kannanotolta. Mutta toisaalta yritän perustella asiaa niin, että mitäpä sitä kenenkään aikaa tuhlaamaan ja toisaalta tuntemattomille mitään selittelemään.

Kun olin kyllästynyt siivoamaan lootaa, nappasin kuvan pois profiilista. Ja ilmeisesti siis on ihan totta, mitä deittipalvelun ohjeissa sanotaan kävijämäärän kasvattamisesta kasvokuvan avulla. Mulla ainakin profiilikuvan poisottaminen romahdutti laskurin lukemat. Huojennus sekin. Hmm. mitenkähän tätä ihmiskoetta voisi jatkaa? Ja ketä minä oikeastaan testaan? Itseäni?

Tuntuipa kamalalta

Vein lapset aamulla hoitoon. Olen sairaslomalla, mutta hoidan silti tänään yhden työasioihin liittyvän nettipalaverin kotoa käsin. Siitähän ei tulisi mitään, jos lapset olisivat paikalla. Hoitoaikaa on heille tänään luvassa vain muutaman tunnin ajan, joten mistään ihan hirvittävän suuresta ponnistuksesta ei pitäisi olla kyse.

Mutta eipä tuolla tuntunut olevan väliä. Toinen lapsista takertui minuun parkuen ja huutaen, ettei halua mennä päiväkotiin ja kun lopulta lohdutteluistani huolimatta jouduin jättämään parkuvan ja kädet ojossa äidin perään huutavan lapsen hoitajien syliin, tuntui, että tapoin pienen osan itsestäni ja jotain peruuttamatonta lapsesta.

Ehkä se ei ihan näin dramaattista todellisuudessa ole, mutta oloni on kuin suurella roistolla. Mistä tätä syyllisyyttä oikein tulee?

Mikä sinusta on seksiä?

Häädetty BB-Saranna: En harrastanut seksiä Samin kanssa
"BB-talosta sunnuntaina häädetty Saranna vakuuttaa, ettei harrastanut seksiä Samin kanssa, vaikka peitto pariskunnan yllä liikkuikin.
- En halunnut harrastaa seksiä, se oli periaatteeni taloon tullessa. Sellaista ei vain tehdä. Seksi on kahden ihmisen välinen asia, jota harrastetaan kahden kesken.

Huomaa, että kipeänä ollessa on mahdollisuus lukea iltapäivälehtien viihdepalstoja ajan tappamiseksi. Mutta tähän täytyy kyllä sanoa HÄH? Siis onko hänen mielestään se, että "housut pysyivät jalassa" jokin merkki siitä ettei seksiä ole harrastettu? Ilmeisen yhdyntäkeskeinen käsitys seksistä. Jos penetraatiota ei tapahdu, ei ole kyseessä seksi? Siis mitä tahansa muuta voi suunnilleen tehdä. Eikös petting ole ihan yleinen käsite seksistä puhuttaessa? En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä, että seksiksi pitäisi määritellä yksiselitteisesti yhdyntä. No, okei, ehkä suuseksi menisi tuollakin naisella seksikategoriaan, edellyttäen, että housut olisi riisuttu ;)

Vaikka yhdyntä onkin varsin ihanaa ja voi olla todellinen täyttymys, on seksi minulle ainakin paljon muutakin. Pelkkä ajatuksilla leikittely voi joskus olla varsin paljon enemmän antavaa ja kiihottavaa. Etenkin silloin, kun sitä käytetään tunnelmaan virittäytymiseen. Mikäs sen mukavampaa kuin "viritellä" kumppani ja itsensä päivän mittaan ja käyttää illalla erinomaisen pitkä aika esileikkeihin.

Kun on suudellut kiihkeästi, puhunut seksistä puolen päivää ja lopulta vaikka pelaillut petissä pitkät pätkät ja nauttinut toisen seurasta, voiko lopuksi todeta, että eihän tämä mitään seksiä ollut?

Sairas

Ja sitten sairastuin. Tuntuu, että edellisestä sairastamisesta ei niin kovin kauan ole, mutta on siitä nyt sentään nelisen kuukautta. Kuitenkin mietin, että taitaa olla jo kolmas poskiontelotulehdus tänä vuonna. Onkohan tämä asunto homevauriokämppä?

Nyt siis popsitaan antibioottia taasen viikon päivät ja sairaslomaakin on tyrkyllä muutamiksi päiviksi. Huoh.

Aikataulu

Kun yrittää sopia tapaamista entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa, kehotetaan noudattamaan varovaisuutta. Ja siitä seuraa, että tapaaminen sovitaan julkiselle paikalle, inhimilliseen aikaan ja mielellään niin, että "takalauta" on sovittuna. Siis tyyliin: "illallinen keskustan ravintolassa klo 18 ja minun on lähdettävä viimeistään 20." Näin on järjestänyt itselleen mahdollisuuden ottaa hatkat ilman epämiellyttävää selittelyä ja varmistaa sen, ettei tarvitse saattaa itseään tilanteeseen, jossa pitäisi pelätä turvallisuutensa puolesta.

Huvittavaa on se, että vaikka aina kuvittelen elämäni olevan jokseenkin tappavan arkista ja tapahtumaköyhää, huomasinkin tapaamisaikaa katsellessani, että minullahan ei olekaan vapaata iltaa tiedossa ennen kuin kolmen viikon päähän. Tietenkään en mihinkään ekaan tapaamiseen lähtisi niin, että minulla on lapset mukana, joten kaikki ne päivät, jolloin lapset ovat minulla, pitää ensin raakata yli. Enkä siis aio alkaa järjestää lapsenvahtia jonkun tuntemattoman tapaamisen treffien takia.

Sitten ohjelmassa on pitkäaikaisen ystävättäreni harvinainen vierailu, joka nielaisee seuraavan "isiviikonlopun" ja muutaman päivän päälle. Sitten onkin jo sovittuna työmatka, jonka ajaksi jo joudun ottamaan lapsenvahdin, joten en raski enää sille viikolle ottaa yhtään iltaa ilman lapsia. Huoh... helpomminkin varmaan miehet seuraa saavat, kuin minua odottamalla. Toisaalta taas, pitäisi varmaan olla itsestään sen verran "arvokas", että voisi todeta hyvää kannattavan odottaa. Tällä itsetunnolla...

It's just me

Poistin profiilini nettisaitilta. Se ehti olla siellä vajaat kaksi vuorokautta ja totesin, että en ole tähän valmis. Eräs keskustelu eteni sen verran, että vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja nyt jo pari viestiäkin. Ehkä nuo viestit johtavat tapaamiseen, mutta mitään suuria odotuksia sen suhteen ei ole. Lisäksi minulla ei ole olleenkaan sellainen olo, että olisin tekemässä "treffejä" tms. Enemmänkin olo on kuin olisin sopinut esim. myyntitapaamisen jonkun entuudestaan tuntemattoman asiakkaan kanssa. Sillä erotuksella, että nyt minulla ei ole mitään myynnissä. Olen vain minä.

Kuinka paljon yksinäisyyttä on?

Loin profiilin sinkkujen nettipalveluun. Mietin kuinka paljon yksinäisyyttä onkaan. Profiili ei ehtinyt olla palvelussa kuin muutaman tunnin, kun jo kymmeniä yhteydenottoja oli tullut postilaatikkoon. Valtaosa niistä oli aika mitäänsanomattomia. Yksi erottui joukosta. Lähes samanikäinen mies, joka oli kirjoittanut pitkän kuvauksen itsestään. Se herätti heti kiinnostukseni.

Kirjoitin takaisin. Vaihdoimme kuvia. Kun näin hänen kuvansa, haaveeni haihtuivat. Hän oli sporttinen ja nuorekas, hyvännäköinen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän on liian hyvännäköinen kiinnostuakseen minusta. En pidä itseäni mitenkään susirumana, mutta uskoisin hänen kaltaisensa komean miehen saavan runsaasti yhteydenottoja minua paljon viehättävämmiltä ja elämäntilanteensa puolesta vetovoimaisemmilta naisilta.

Ehkä en tosiaankaan ole valmis mihinkään seurusteluun, kun itsetunto on tällä tasolla. Toisaalta taas huomasin olevani syrjivä. Jotenkin kuitenkin oletan, että jos pääasiassa haen älyllisesti haastavaa keskusteluseuraa, parhain sellainen ei välttämättä ole kuljetusalalla työskentelevä peruskoulun käynyt nelivitonen. Jossain syvällä häpeän vähän asennettani.

Lisäksi vastasin moneen kiinnostuksen osoitukseen blockaamalla jatkoyhteydenotot, koska ei vaan kiinnostanut. Lisäksi suorat "tavattaisiinko pian" -kyselyt ohitin vähän turhan suorasukaisena. Haluan edetä hitaasti. Ehkä jopa niin hitaasti, että minun ei pitäisi laitella profiilia nettipalveluun. Tulipahan sekin testattua.

Avautuminen

Järkytyin, kun tyttäreltä kuulin entisen mieheni uudesta tyttöystävästä. Eikä minua se tyttöystävä järkyttänyt vaan se miten tytär kertoi heillä olleen tosi kivaa ja että he kaikki kohta asuvat yhdessä isin kanssa.

Minuun iski täysi paniikki. Kurkkua kuristi, henkeä ahdisti ja aloin itkeä. Taasko kaikki alkaa alusta? Olemmeko kohta taas käräjillä riitelemässä lasten asuinpaikasta? Minulla ei enää yksinkertaisesti ole rahaa käytettävissä asianajajien palkkioihin, entistäkin velkaa maksan vielä monta vuotta. Ja entisellä miehellä taasen, on rahaa, on varakkaat vanhemmat tukemassa, on kahden aikuisen tulot talouden pyörittämiseen ja mitä vielä. En kestä. En jumaliste enää jaksa. Menetänkö lapset lopulta kuitenkin?

Ensi paniikin jälkeen ja muutaman yön nukuttuani tajusin, että tunnereaktio oli ehkä heijastus kokemastani stressistä n. vuosi sitten ja luultavasti epärealistisen suuri. Rauhoituin yleisesti ottaen, mutta kuitenkin osaltaan sydämeen jäi ahdistus. En tiedä lakkaanko koko elämäni aikana enää pelkäämästä.

Tunnistin itsestäni myös kaipauksen tunteita. Jotain luopumisen tuskaa. Kuitenkin se, että entisellä miehelläni on uusi suhde, on jotenkin lopullista. Eihän se varsinaisesti ole minulta mitään pois, mutta kuitenkin tunteita nousi pintaan. Miksi me emme voineet onnistua? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että ei olisi koskaan tarvinnut erota? Minkä tähden juuri meille piti käydä niin, että emme kuitenkaan löytäneet sellaista yhteistoimintakyvykkyyttä, että olisimme päässeet ongelmista yli? oliko vika hänessä? Minussa? Meissä molemmissa? Vai yksinkertaisesti vain yhteensopimattomuudessa?

Olen jotenkin koko ajan tiennyt, että hän ensin alkaa seurustella ja löytää uuden elämänkumppanin, kun taas minulla voi mennä vuosia ennen kuin voin kenenkään kanssa elää. Silti sen konkretisoituminen rasittaa jotain minussa. Ehkä tämäkin on yksi normaali jakso eronneilla, että näitä tuntemuksia pitää käsitellä.

Toistaiseksi kaikki, joille olen kertonut tilanteesta, ovat onnitelleet minua. "Hyvä, nythän lopultakin pääset rauhassa elämään omaa elämääsi." "Hienoa, upea juttu. Eipähän tartte itsekään pelätä enää suhteen aloittamista." "Nythän sunkaan ei enää tartte piilotella kotona vaan voit alkaa bongata miehen".

Tulipa mieleen, että niinkö muut asian näkevät? Että jotenkin olen piilotellut neljän seinän tai oman kuoreni sisällä, enkä ole uskaltanut edistää suhteeseen "pääsemistä", koska olen pelänyt entisen miehen reaktioita? Eikö kenellekään ole tullut mieleen, että minä en vain ole valmis? En pysty rakastumaan? Ihastumaan kyllä, mutta suurempaan tunteeseen? Voinko enää koskaan?

Poikani oireilee. En tiedä johtuuko se yleisesti eroahdistuksesta, isän uudesta suhteesta vai mistä. Mutta joka tapauksessa hänen käytöshäiriöistään päiväkodin tädit valittavat minulle toistuvasti. Ja erityislastentarhan opettaja on keskustellut päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa. Ja minun pitää mennä sinne kuulemaan mitä voisimme tehdä. Tunnen heti alkavan syyllisyyden. Vaikka kukaan ei minua ole (ainakaan vielä suoranaisesti) mistään syyttänytkään, niin silti tuntuu, että minussahan se vika sitten on, jos poika ei osaa käyttäytyä.

Onneksi sentään aurinko paistaa, että ei ihan niin musta elämä ole.

Email

"Niin ja sit sellainen asia viel, et mää olen seurustellut nyt jonkin aikaa erään xxx kans, et jos lapset puhuu niin tiedät sit kenestä on kyse. Hänel on myös lapsia yyy ja zzz."

Näin meillä kommunikaatio pelaa.

Miettimistauko

Lapset palasivat kotiin. Oli kivaa ollut leikkiä uusien kavereiden kanssa. Olivat olleet ihan yökylässäkin. Isin kaveri ja sen kouluikäiset tyttö ja poika. Isin uusi kaveri on nainen ja sen poika oli miettinyt paljonko rahaa se talo maksaa, jos muuttaa sinne. Ja minun lapset sitten kanssa asuis siellä niiden kanssa ja ois tosi kivaa.

Sen ohella, että en pystynyt ajattelemaan mitään paniikinomaisen pelkotilan iskiessä päälle, jouduin toteamaan, että nyt tuli jaksamisen raja vastaan. Kirjaan tuntoja ylös, kunhan saan sen verran ajatuksia järjestykseen, että edes tietäisin miltä minusta tuntuu.

No life, no honey

Noin vuosi sitten muutin erilleen silloisesta puolisostani. Aluksi kysyttiin, erosinko toisen miehen tai toisen naisen vuoksi (siis epäiltiin entiselläni olleen rakastajatar, ei minulla). Sitten alettiin varovasti kysellä joko on joku löytynyt. Nyt kysytään jo suoraan, että etkö sinä vielä(kään) ole löytänyt ketään.

Tiedän, että elämäni sisältö on tiivistettävissä sanoihin: "lapset ja työ". Mitään erityistä ei joukkoon sovi. Mutta miksi minun pitäisi "löytää" joku? Entä jos haluankin tulla löydetyksi? Olla kerrankin se vähemmän aloitteellinen. Yletön vitsailu aiheella tosin on ihan hauskaa. Töissä heitettiin läppää aiheesta ruokalassa. Ja minä se tosiaan tykkään yhdestä työkaverista ja sen suorasanaisuudesta. Sai taas nauraa itselleen ihan satasella ja tuli taas sellainen olo, että vaikka usein totean: "I have no life", niin itse asiassa mun elämä on ihan jees.

Glögiä ja vanhaa tavaraa

Aloin lääkitä flunssaa -"muista juoda lämmintä"- kuumentamalla tetraglögiä. Hörpittyäni sitä pari kupillista imelyys alkoi ällöttää. Päätin lisätä maltillisesti imelyyttä tasaamaan terästystä, joka toivottavasti myös auttaa flunssan selättämisessä.

Tänään olen pariin otteeseen käväissyt järjestämässä läheisellä kirpparilla pöytää, jonne tyhjensin kaapeista tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Lasten vaatteita, omia vaatteita, astioita, koriste-esineitä jne. Jaan paikan parin ystävättäreni kanssa, lupasin pitää siisteydestä huolen, koska asun lähinnä. Jotain siellä näyttää käyneen kaupaksikin, mutta etenkin aikuisten vaatteet näyttävät jäävän myymättä. Paikka on meillä vielä vajaan viikon, päivittäin käyn tilannetta tarkastamassa. Huvittavaa muuten tuo ihmisten tapa hinnoitella. Meillä kaikilla on melko yhtenevä käsitys siitä, mitä kirpparitavara voi maksaa. Siis ystävättärilläni ja itselläni. Tänään, kun kiertelin katsomassa muiden pöytiä sain huomata, että monien myyjien hintataso oli jopa kymmenkertainen omiin hintoihimme verrattuna. Esim. Kappahlin jakkupuku (housut ja jakku), menneen vuosikymmenen väreissä, oli saanut hinnakseen 40 euroa. Itselläni oli myös vastaava Kappahlin jakkupuku, klassinen, aina muodikas väri ja hintaa 7 €. Kumpikohan tekee kaupat ensin? Itse en kyllä tuollaisesta vaatteesta kirpparilla neljääkymppiä maksaisi milloinkaan. Hyväkuntoisista lasten älytekstiileistä valmistetusta haalarista on jotain isompia summia tullut maksettua.

Lapset ovat minilomalla isällään, joten nyt on hyvää aikaa (ja tilaisuus) tarkastaa lelukasat, vaatekaapit ja astiahyllyt vielä kertaalleen siinä toivossa, että meille tulee edes hieman tilaa lisää tavaraa pursuileviin kaappeihin.

Päätin jo ennakkoon, että kaikki vaatteet, jotka jäävät myymättä saavat pikaisen kyydin SPR:n Kontin keräyslootaan. Yhtään riekaletta en kanna takaisin kotiin.

Renkaanvaihto

Ajoin tänään entisille kotikulmille. Olimme sopineet entisen mieheni kanssa, että hän vaihtaa autooni talvirenkaat samalla, kun vien lapset hänelle pidennetyksi viikonlopuksi.

Ajoimme aamupäivällä sinne lasten kanssa. Meitä tervehti syksyn lehtien peittämä tuttu piha ja osittain paljaat pihapuut. Tuli melkein suru puseroon. Niin tuttua, niin rakasta, niin menetettyä. Nielin itkut ja menimme sisään. Onneksi sisällä sentään moni asia on muuttunut, vaikka moni on pysynyt ennallaankin. Minun ei ehkä pitäisi vierailla siellä, kun se niin haikealta tuntuu.

Vuokra-asuminen on tapauksessani sikäli epämukavaa, että naapurit ovat heti seinän takana ja meillä ei ole omaa pihaa. Onhan se siunauskin, ettei tarvitse 'mitään' tehdä itse, mutta kyllä sitä joitain asioita kaipaakin. Syksyistä haravointia ja kompostointia, puuhastelua halkojen kanssa ja puusaunan löylyjä. Mutta taas ollaan siinä perimmäisessä asiassa, joka oli yksi syy eroon: kaipaan materialistisia asioita, interiööriä, miljöötä, taloudellista vakautta ja omakotitaloasumista. En entistä puolisoani. Vaikka tänään kiitoshalaus tuntuikin erityisen mukavalta. Hetkellisesti se tuntui taas kodilta.

Taisin yksin kotiin palatessani itkeä paluumatkalla hieman. Ainakin henkisesti. Flunssainen olo saa kaiken tuntumaan vielä hieman normaalia raskaammalta.

Kipeä ja väsynyt

Flunssa iski. Ei jaksa mitään.

Ärsyttävä työpäivä

Tänään oli todella rasittava työpäivä. Jotenkin tuntui, ettei mikään ole kivaa. Ehkä oma epäitsevarmuus uuteen pestiin liittyen nousi pintaan tai jokin muu sai kaiken tuntumaan vaikealta. Tuntui, että saan vain hitaasti asioita aikaan.

Olen runsaasti jäljessä aikatauluista.

Katkeruus

Katkeruus ei kanna hedelmää. Tai ainakin sen hedelmät ovat hyvin rumia. Pystynköhän elämään katkeroitumatta?

Nämä ajatukset tulivat mieleeni tänään kun pohdiskelin työkaverin irtisanomista ja siihen liittyneitä juttuja. Jotkut asiat saisivat jäädä kokematta.

Ajatuksia erosta ja yhteishuollosta

Olen lueskellut runsaasti eronneiden blogeja, artikkeleita lehdistä, kuunnellut radion pauhaamista ja katsellut dokumentteja eronneista ja arjesta lasten kanssa.

Lopulta koen olevani vallan onnellisessa asemassa. Suunnilleen asiat ovat alkaneet entisen miehen kanssa rullata. Voimme tavata riitelemättä, lapsiin liittyvistä asioista sopiminen on sujunut kohtuudella ja mitään isompia konflikteja noin muutenkaan en ainakaan muista enää vähään aikaan olleen.

Entiseni on fiksu, monessakin suhteessa. Hänen alkoholinkäytöstään minulla ei pahemmin ole sanottavaa. Hän viettää lasten kanssa mielellään aikaa ja teettää lapsilla jonkin verran kotitöitä ja touhuja. Minusta se on varmaan ihan tervettäkin.

Harrastuksiinsa hän edelleen uppoutuu antaumuksella jopa niin, että koen sen olevan välillä liioiteltua. Toisaalta nyt, kun olen riittävän etäällä, ajattelen, että vallitsevissa olosuhteissa se on ihan ymmärrettävää. Illat ilman lapsia ovat varsin hiljaisia ja onnettomia. Jos hänen elämässään harrastaminen jotain pelastaa, niin hyvä. Yhdessä asuessa se tuntui todella epäreilulta olla aina se, jonka tuli jäädä kotiin lasten kanssa eikä silloinkaan saanut poistua, kun hän oli paikalla. Hyvästi harrastukset minulla. Nyt, vaikka edelleen harrastusmahdollisuudet ovat rajoitetut itselläni, minua ei hänen harrastamisensa ärsytä. Paitsi joskus. Kun tapaamisia rukataan edelleen HÄNEN aikataulujensa mukaan. Mutta jos tämä homma muuten toimii niin hyvin jatkossa, kuin nyt on toiminut, voin ehkä tämän asian kanssa elää.

Jokunen vuosi eteenpäin ja lapseni eivät minua joka hetki tarvitse enää ja keskenäänkin sen hetken pärjäävät, että käyn salilla tai uimassa. Siihen asti menköön miten menee, kunhan ei tarvitse tapella ja homma sujuu.

Entinen mieheni jopa tapaa lapsia enemmän kuin tapaamissopimuksessa, haluaa lapsia useammaksi päiväksi ottaen liukumia tai järjestellen muuten. Välillä tapaamme ihan ohimennen vaikka yhteisellä kauppareissulla, jossain harrasteissa tai järjestetysti vaikka kahveella lasten kanssa. Niin kuin ennen. Ja minusta tämä toimii. Eivät omat tunteeni mitenkään erityisesti heilahtele näistä tapaamisista suuntaan eikä toiseen. Joskus ehkä haikeutta on jonkin verran. Olihan meillä paljon hyvääkin.

Yhteishuoltajuus tuntuu juuri nyt toimivalta, enkä koe syytä tavoitella yksinhuoltoa. Tiedonanto puolin ja toisin lasten asioihin liittyen on pelannut ja keskinäisiä "kasvatuskeskusteluja" käymme puhelimitse toisinaan.

Kun ajattelen missä tilanteessa olimme vuosi sitten ja millaista elämä on nyt, en voi kuin todeta olevani onnellisessa asemassa. Juuri nyt olen onnellinen.

Itsekkyyden huippu

Joo, välillä tuntuu siltä, että tämä blogi on oikea itsekkyyden ylistys. Toisaalta, koska kirjoitan sitä enimmäkseen itselleni, niin eikös silloin oikeastaan raison d'être olekin itsekkyys?

Mutta kuitenkin. Uusista vastuistani tiedotettiin tänään. Itse koen sen olevan enimmäkseen sitä, että omalla esimiehelläni on jatkossa kanava, nimitetty henkilö, jonka kautta hän voi jalkauttaa omia ajatuksiaan sekä saada palautetta kentältä. Toisaalta tämä on tietynlainen statement: "ottakaa tämä henkilö vakavasti".

Täytyy kuitenkin muistaa: Respect is to be earned.

Kotirintamalla muksut pitävät huolen siitä, ettei totuus unohdu.

Kirjainten valta

Voiko enää paskemmalta tuntua? Ette usko miltä tuntuu vierestä seurata, kun enemmän kuin työkaveriksi muodostunut henkilö saa lapun kouraan, lappu sinänsä on ihan viaton, paperi ei tiedä mitä sanomaa se kantaa. Ihan viaton, valkoinen, 90g/m2. Ikävän siitä tekee teksti sillä ja sen vaikutus. Tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Ei palautetta, ei selityksiä.

Samaan aikaan omaa asemaa koskevat uutiset julkaistaan ja pitäisi olla iloinen. Tuskinpa tässä kovin kummoisia onnitteluja kaipaa. Matalaa profiilia ja ei paljon huvita mikään. Tarkennuksena vielä, ettei toisten irtisanomisella ja oman aseman muutoksella ole relaatiota. Silti tuntuu irvokkaalta.

Mun pitäisi pystyä motivoimaan porukkaa yrittämään silti jaksaa. Paska rasti.

Joskus on osattava vaieta

Hiljaa, olen hiljaa. Tiedän asioita, joita en voi ääneen sanoa. En edes, vaikka ystävyyden nimissä minun oletettaisiin niin tekevän. Niin, jossain vaiheessa on vain pakko hyväksyä se tosiasia, että kenen leipää syöt sen lauluja laulat.

Kunnioitan esimiestäni monestakin syystä erittäin paljon. Siksi olen hänen pyynnöstään (=käskystään) vaiti. Aina se ei ole helppoa. En tosiaan hänen asemaansa kadehdi. Eikä se, että itse on kipuamassa hitaasti tehtäviin, joissa samanlaista kovuutta vaaditaan, ole aina helppoa. Joskus on osattava olla sopivasti hiljaa.

Keljutusta kerrakseen

Tarjosin tänään parillekin eri henkilölle mahdollisuutta osallistua erääseen tapahtumaan, johon olin saanut lippuja. Jostain syystä kieltäytymiset harmittivat minua erinomaisen paljon. En taida vähään aikaan rohjeta ehdottaa kellekään mitään.

Työrintamalla henkilöstöpolitiikka aiheuttaa päänvaivaa. Muutama ikävästi hoidettu henkilöstöpoliittinen juttu on kantautunut omiinkin korviini. En oikein tiedä miten niiden suhteen tulisi menetellä. Tavallaan asiat eivät ole minun harteillani, mutta silti keljuttaa. Toisten puolesta ja oman asemankin vuoksi.

Nuori on kadonnut mielestä. En jaksa. Työpaikan komistuksen naama ärsyttää ja ihana pomokin tuntuu välillä jotenkin hankalalta. Taitaa ongelma olla itsessäni. Mikä minua vaivaa?

Herätys

Aamuyön tunteina heräsin. Molemmat lapset olivat illalla kinunneet viereeni nukkumaan ja lupasin. Nuoremmalle sattui aamulla vahinko ja kastuneita lakanoita pesee nyt pyykkikone. Täkin reuna oli kostunut hivenen, sen pesin käsin. Aiemmista vahingoista viisastuneena sängyssäni on lakanan alla alusmuovi, joten petauspatjan pesulareissulta sentään vältyin. Tätä rumbaa kun pyörittelin niin mieleen nousi nuori mies. Leikin ajatuksella, että hän olisi tässä lähellä. Ei kovin romanttinen parisuhde salskealle nuorukaiselle, pissapyykkejä ja yöheräilyjä. Huhhuh, osaankohan lakata haihattelemasta.

Edit: jokseenkin surullista, että jopa fantasioidessani olen inhorealisti. Live a little, woman!

Tapahtumarikasta vai -köyhää?

Päädyin viettämään baari-iltaa. Onnistuin mokaamaan illan aikana parissakin kohtaa. Ei vakavia mokia, mutta vähän hävettäviä kuitenkin. Toisaalta ne kyllä unohtuvat nopsaan eikä kukaan loukkaantunut. Ehkäpä näille toilauksille pystyy hetken päästä naureskelemaan. Totesin, että tulipahan tuokin touhu hetkeksi taas nähtyä ja taidan pitäytyä koti-iltojen parissa pidemmän pätkän.

Olen odotellut yllättävän paljon kuulevani lenkkikaverista, mutta turhaan. Parempi varmaan näin, mutta en voi harmituksellenikaan oikein mitään. Aktivoin itseni kuntoilemaan muutoin ja mieli olikin ihan hyvä. Yleisesti ottaen väsymys painaa. Odottelen lapsia kotiin ja koetan tappaa aikaa. Tylsää.

Friday, friday happy day?

Läheinen pääsi pois sairaalasta. En tosin tiedä onko se tässä tapauksessa hyvä vai huono asia. Tuntuu, että osittain laitettiin sairaalasta ulos vain siksi, kun nykyisin "kaikessa säästetään". Kotiin passitettiin saatesanoilla: "tuu sit ensiavun kautta takas, jos oireet ilmaantuvat uudelleen". Sentään jatkotutkimusajan sai lähiviikolle, mutta aika hurjalta meininki tuntuu silti. Toivottavasti huoleni on turha.

Lähipiirissä on ollut vaikeuksia myös muilla. Yksi hyvä ystävätär sairastaa vaikeaa sairautta, joka taitaa tehdä jälkikasvun hankkimisen hyvin vaikeaksi, jollei jopa mahdottomaksi. Hänellä on nyt taas uusi hoitojakso käynnissä lapsettomuuteen liityen ja ilmeisesti tämä jakso on henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas. Olen hyvin huolissani hänen jaksamisestaan, mutta itse hän tuntuu kieltäytyvän avusta/tuesta. Kunhan ei vain masentuisi. Onneksi hänellä on hyvä puoliso tukemassa.

Työrintamalla jouduin tänään ottamaan sellaisia vastuita, joita en olisi kaivannut, mutta jotka kuitenkin koin omikseni. Leikin melkein esimiestä. Joskus on vaan ikäviäkin asioita vietävä eteenpäin.

Illan suhteen tein sen, mitä taas ei pitänyt, mutta tein kuitenkin. Kutsuin itselleni seuraa. Taidan silti jäädä ilman tätä seuraa illan. Mutta en aio olla sitä yksin. Päätin aloittaa hehkuviinikauden ja sen myös teen.

Tänään lopulta sain vahvistuksen asialle, jonka olen tiennyt jo pidemmän aikaa. Joku kuitenkin halusi pantata tietoa tai sitä vahvistusta, kuten arvelinkin ;) Minua hymyilyttää sisäisesti. Tai oikeastaan minua vain hymyilyttää.

Soittaa...

...ei soita, soittaa, ei soita. Äh. Tahtoisin pyytää seuraa huomiseksi. Jotain kivaa, ei kotona istumista. Eikä töitä, joita kyllä ois enemmän kuin tehdä ehtii.

Sain uutisen, että eräs läheinen on joutunut sairaalaan. Toivottavasti säikähdys on aiheeton, mutta hengenlähtöä pelkään.

Ristiriita keveän olon tavoittelussa ja pelon ja murheen välillä on sekavaksi tekevä.

Varsin tuotteliasta

Niin, olen ollut mielestäni aikaansaapa. Totesin naputelleeni julkisuuteen yli 200 tekstinpätkää elämästäni ja tunnelmistani. Liekö ollut kiinnostavaa?

Kävin tänään hyvin kysymyksiä herättäneen keskustelun meilissä, mutta ilmeisesti vastauksia on turha odottaa. En tajunnut alkuunkaan mistä on kyse, mutta ilmeisesti jostain väärinymmärryksestä. Olen hämmentynyt, mutta tuskin alan asiaa sen enempää pohtia. Joku oli kuvitellut jotain minusta, mutta huomannut erehtyneensä. Hyvä niin, koska ilmeisesti tuo kuvitelma asetti minut jotenkin ikävään valoon.

Töissä oli tänään huono päivä. Tai hyvä sikäli, että sain oikeita asioita tehtyä kohtuullisen hyvin, mutta huono siksi, ettei aika silti riittänyt. Lisäksi huomasin, ettei minua kiinnosta jutella oikein kenenkään kanssa mitään ja nekin ihmiset, jotka ovat minua ilahduttaneet, saivat minut suorastaan ärtymään. Sekin urheilijapoika, jonka kanssa yleensä tahtoisin vaikka mitä, ainakin mielikuvituksessani, otti minua päähän ihan satasella. Eikä hän edes tehnyt mitään. Olin vain niin huonolla tuulella. Yritin olla puhumatta kenellekään mitään.

Kaipa minun huomenna pitäisi saada valmiiksi ne asiat, jotka olen luvannut. Huoh.

Äideistä ...ei mikään hyvä päivä.

Työpäivä oli pitkä ja väsyttävä. Asiaa oli paljon ja lopulta tuntui, että uuvun sen alla. Tarkoitus oli illalla kotona jatkaa, mutta en ole tehnyt mitään.

Olin äärimmäisen huonolla tuulella kotiin palatessa. Lapsilla oli kuravaatteet päällään heitä hakiessani, ensimmäisenä piti riisua ne pois. Nuorempi ehti jo sotkea kätensä kuraan ennen autolle pääsyä ja sotki oman turvaistuimensa, penkin ja oven kuraisilla sormillaan. Kotiin palattua huomasin hänen hanganneen hiekkaisilla käsillään auton ovea ja maalipinta oli tietenkin kuin hiontapaperilla käsitelty. Vaikka auto onkin vanha ja ruosteinen, eikä muutenkaan mikään viimeisen päälle puunattu, jotenkin menetin hermoni. Huusin ihan käsittämättömän paljon lapsille heidän huonosta käytöksestään, typerästä sotkemisestaan ja äksyilin suunnilleen kaikesta, mitä he tekivät. Lopulta istuin omasta typeryydestäni ja huonosta käytöksestäni häpeissäni ja hämmentyneenä keittiön pöydän ääreen ja pillahdin lohduttomaan itkuun. Lapset järjestelivät säikähtäneinä tavaroitaan eteisessä ja minun oli nieltävä itku, pyyhittävä naama ja asteltava pyytämään lapsilta anteeksi. Itkettiin kaikki porukalla ja todettiin, että rakastamme toisiamme aina silti, vaikka välillä teemme tyhmiä ja käyttäydymme huonosti.

Paha mieli jäi silti koko illaksi.

Luin illan mittaan erästä blogia, jonka seuraamisen aloitin keväällä erään baari-illan aikana saamastani vinkistä. Tänään löysin sille "vastinparin", eli ko. pariskunnan toisen puoliskon blogin. Istuin lähes pari tuntia koneella lasten mentyä nukkumaan ja tirkistelin heidän elämäänsä. Onnellisen tuntuinen pariskunta ja parisuhde. Kademieli iski. Kiukku siitä, ettei minulla ole mitään tuollaista.

Tämä päivä on ollut huono päivä. Työasiat menivät kyllä hienosti eteenpäin, mutta miksi tämä yksityiselämä nyt tuntuu tökkivän niin ankarasti? Nautin lasteni kanssa mukavasta loppuillasta, mutta kuten sanoin, paha mieli jäi taustalle.

Pieni valopilkku illassa oli nuorukaisen puhelu. Tosin sekin vain arkinen, käytännön asiaan liittyvä kommentointi. Ilmeisesti tuo nuorukaiseen liittyvä pohdiskelu ja päiväunihaaveilu ovat saaneet minut ylikorostetun tietoiseksi siitä, että vanhenen koko ajan ja vääjäämättä. Jotenkin kaipaan kovasti aikuiseen syliin, jossa käsivarret ympärilläni sanoisivat, ettei minun tarvitse koko ajan jaksaa. Joku sanoisi minulle, että lepää sinä, minä rakastan.

Sunnuntai

Tänään olemme saaneet paljon aikaan. Aamulla suunnattiin uimaan ja sieltä palattua otettiin päiväunet. Maalailin kirpparilta hankkimiani tasoja ja sain lenkkikutsun. Käväisin nuorukaisen kanssa kävelyllä, lapset mukana. Ehkä ne tunteet jotenkin laantuvat useamman tapaamisen yhteydessä? Mieltä hän kaihertaa ja jotenkin suhtaudun häneen vältellen. Yritän estää itseäni ihastumasta tai jotain. En tiedä. Mutta nyt kuitenkin lenkki meni kohtuullisen rauhallisella mielellä ja tavanomaisuuksia rupatellen. Tosi kivaa, että tulee lähdettyä lenkkeilemään hänen kanssaan. En varmasti olisi lähtenyt itsekseni mihinkään tänäänkään.

Väsyttää. Mun tekis mieli pussailla.

Keskustelua eronneiden kesken

Kävin vierailulla tutuksi tulleen rouvan luona. Hän eroaa miehestään. Oli mielenkiintoista kuunnella hänen tilannearviotaan suhteesta, sen päättymisen syistä ja -kuten olin arvannutkin- hänen uudesta suhteestaan. Sitä en tosin arvannut, että tuota suhdetta oli kestänyt jo yli vuoden. Onnea heille, toivon, että rakkaus kantaa.

Päädyin pohtimaan omaa sivusuhdettani. En osaa enää ajatella, minkä aikaa se kesti. Joitain kuukausia? Puolitoista vuotta? Mistä se mitataan? Tapaamisten määrästä? Yhteydenpidon kestosta? Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Varmaan on vain se, etten ole edelleenkään lakannut ajattelemasta häntä. Ehkä voin todeta, että yhteydenpito on lakannut. Ilmeisesti syytä ei enää ole. Enää hän ei täytä ajatuksiani joka päivä, mutta en minä häntä unohtanutkaan ole. Toivon, että hän on onnellinen. Uskon, että hän on. Valinnat, joiden vuoksi suhteemme päättyi, ovat sellaisia, joita hän ei olisi voinut tehdä toisin. En minäkään. Hän ei olisi hän, jos valinta olisi mennyt toisin. Taidan arvostaa häntä eniten juuri siksi, vaikka koenkin jotain henkilökohtaista menetyksen tunnetta. Joissain asioissa en voi tulla ensimmäiselle sijalle. Ei pidäkään.

Mietin taas kerran sitä, miten itse olen niin haluton aloittamaan suhdetta. Vai huijaanko vain itseäni? Ehkä oikeasti syöksyisin suin päin suhteeseen, jos saisin vinkkejä siitä, että joku kiinnostuisi minusta. Toivottavasti ainakin olen sen verran viisastunut, etten enää aloittaisi suhdetta vain siksi, että on läheisyydenkaipaus. Tahtoisin osata tehdä viisaampia valintoja kuin ennen, silti menettämättä mahdollisuutta upeisiin kokemuksiin.

Niin, hetkellisesti ajatuksistani on saanut otteen nuori mies, mutta en usko tämän kestävän. Se menee ohi. Niin kuin muutkin ihastukset. Kunpa elämä ei menisi ohi.

Kummallisia "lemmikkejä"

Päätin perustaa lierolaatikon kotosalle. Jotenkin raivostuttaa jätteiden kuskaaminen huonosti lajiteltuun biojäteastiaan. Niinpä päätin alkaa kasvattaa näitä. Hoitaminen voi olla mielenkiintoista. Jätteiden pilkkomista on luvassa ja pienten luikeroiden tarkkailua.

Menee se aika näinkin.

Kylmää ja pimeää

Ei tullut lenkkiä. Tuli koti-ilta omien ajatusten kanssa. Hyvä näinkin, vaikka jokin pettymisen tunne koettaa tunkea pintaan.

Sain puhelun, jota en osannut odottaa. Kohtelias, huomaavainen ja saa oloni tuntumaan siltä, että oikeasti välittää siitä miltä minusta tuntuu. Miksi sen pitää näin mennä? Olen menettämässä otteen ja luisumassa mielikuvituksen luomaan illuusioon. Kukapa ei tahtoisi tulla rakastetuksi? Tekisi mieli aloittaa peli, viettely ja viehäysvoiman testaaminen. Mutta en tahtoisi ryssiä mitään, hyvä kaveri.

Pitänee koettaa kasvaa aikuiseksi ja antaa myös muiden tehdä niin. Silti, tuntuu siltä, että sattumat heittävät ivaa naamalle. Erityisesti vaivaa viime aikojen tv-mainos, jossa iäkkäämpi nainen fantasioi paljon nuoremmasta miehestä. Aina kun näen sen, joudun tunnustamaan omat fantasiani itselleni.

Tää sattuu...

Tuskin maltan odottaa huomista

Lupauduin lenkille.

Nothing much

Työ: kiirettä, haasteita, ongelmia. Silti kivaa!
Koti: epäjärjestystä, tekemättömiä töitä
Lapset: kavereita yökylässä, arkista touhua, inspiroivia hetkiä
Kaverit: vähän hukassa, kun ei oo aikaa. Nuorukaisesta ehkä lenkkiseuraa (taas) jossain vaiheessa.Suhteet: non existing

Ihan oikea vapaapäivä

Vietin eilisen täysin poissa työkuvioista. Tai no, kävin työkaverilla apuna yhdessä hommassa ja tulihan siinä työjutuistakin turistua... Mutta kuitenkin irti töistä muutoin.

Himoitsin soittaa seuraa ja lopulta sitten soitin nuorukaiselle (hahahaa niitä vakaita päätöksiä). Hän ei onneksi vastannut. Tosin soitti myöhemmin takaisin, mutta koska hän oli varattu muualle, ei tapaamisesta onneksi tullut mitään. Ja taas päätin olla soittamatta minnekään. Suunnittelin lähteväni kaupungille yksille, mutta lopulta olin vain kotona ja tein käsitöitä.

Odottelin oikeastaan, että lapset tulisivat taas kerran kotiin jo sunnuntaina, mutta eivätpä tulekaan. Tuntuu tyhjältä. Sitä täyttääkseni ajattelin tänään mennä leffaan ja tietenkin tekisi mieli soittaa sille nuorukaiselle, että tuu mun kaa. Mutta en soita. Päätin yrittää olla fiksu. Katsotaanpa nyt saanko lähdettyä minnekään vai meneekö ilta ihan lorviessa. Päivä onkin mennyt työpaikalla ensi viikkoon valmistautuessa.

Kyllä mulla on tylsä elämä.

Let's call this a day

Yli 13 tuntia putkeen töissä. Eiköhän se jo ala riittää.
Piti mennä iltaa istumaan työkaverin kanssa, mutta hänelle tuli yllättävä este. Yksin en suoriutunut liikkeelle vaan päädyin istumaan toimistolla ihan liian pitkään.

Nyt taitaa olla aika lähteä kotiin.

Väsymys

En saa tarpeeksi vastapainoa työlle. Ilmeisesti. Nukuin uskomattoman huonosti, mielessä velloivat työasiat. Näin useita painajaisia, että lasten kanssa oli ongelmia. Tänään joudun tekemään pitkän päivän töitä, mutta yritän levätä loput viikonlopusta.

Yöllä valvoessani kaipasin seuraa. Ajatukset juoksivat nuoreen mieheen. Suunnittelin soittavani hänelle ja pyytäväni häntä lenkille/syömään/yksille yms. Samaan aikaan mietin keinoja olla tekemättä niin.Koska ihastuisin vain lisää, ajatukset olisivat enemmän solmussa ja lopulta olisin nolossa tilanteessa. Olenko hänestä niin kiinnostunut siksi, että ylipäätään taidan tarvita jonkun, jonka kainaloon voin mennä lepäämään? Vai siksi, kun hän on hän? Jos en häneen uskalla edes tutustua omien ennakkoasenteideni ja ikäeron vuoksi, saanko koskaan tietää?

"On hävettävää tässä hetkessä kysyä jotain mitä ei tiedä, mutta suurempi häpeä on olla kysymättä ja olla ikänsä tietämätön."

Niin, kumpi tässä tapauksessa lopulta on ongelma?

Puhelin

Olen viettänyt tähän mennessä tänä päivänä puhelimessa 246 minuuttia. Ja samaa on lisää luvassa vartin sisällä.
Huoh.

Hullu paljon töitä tekee

Niin siinä kävi, että kun uppouduin taas työhön, niin unohtui haihattelu. Viime päivät on ollut töissä niin kiirettä, että suorastaan huolestuttaa mitä olen hoitanut ja mitä onkaan mahtanut jäädä hoitamatta.

Ei siinä paljon nuoren miehen eikä kenenkään muunkaan perään ole tarvinnut haihatella. En ymmärrä oikeastaan itsekään aina, mikä minua ajaa työelämässä tähän järkyttävään raatamiseen. Välillä tunsin jo saavuttaneeni jonkun tolkun, että konetta en iltaisin avannut enää ja työt tein työajalla. Nykyisin teen töitä joka ilta kotona. Pitäisi kai nukkuakin jossain välissä?

Lasten kanssa olen koettanut aikaa viettää työkuormasta huolimatta, tosin vähän olen lipsunut periaatteesta, että kone pysyy lasten valveillaoloajan kiinni. Valitettavasti muutamia sähköposteja olen naputellut illalla heidän hereillä ollessaan. Mutta ikinä en sano: "odota" vaan jätän aina työhommat kesken, jos lapsilla on asiaa. Silti tunnen syyllisyyttä, huonoa omatuntoa ja oikeastaan tämän kirjoitettuani päätin juuri, että nyt pidän taas kiinni siitä, että kone pysyy kiinni. Joku järki tässäkin pitäisi olla. Pakkolomaakin tulossa ja minä teen ilmaista työtä kotona. Hullua ja tyhmää.

Viime yönä näin unta, että olin jostain syystä jossain muualla kuin minun piti. Kello ylitti reilusti sen ajan, kun minun olisi pitänyt noutaa tärkeä paketti ennalta sovitusta paikasta ja en saanut sinne yhteyttä. Kun lopulta tulin paikalle, minua odottivat moitteet, surulliset kasvot ja pilalle mennyt toimitus. Alitajunta yrittää ehkä kertoa jotain tai sitten vaan näen sekavia unia.

Olen yrittänyt kuumeisesti keksiä itselleni tekemistä niin, etten olisi viikonloppuna vapaalla lasten ollessa poissa. Koska luultavasti jos minulla ei ole sovittuja menoja ja tekemistä, teen töitä. Ja ei jaksais. Pitäis kai sitä elämässä olla muutakin?

Iltaa kohden rauhallisempi mieli

Surffailin päivällä netissä sivuilla, joissa keskustellaan ikäeroista parisuhteissa.
Totesin, että minun on saatava muuta ajateltavaa. Ihmisen pitäisi olla varovaisempi siinä mitä toivoo, sillä päälle hyökkäsi kuvannollisesti kasa huonosti hoidettuja töitä. Iso osa niistä oli toisten hoitamatta jättämiä, mutta valitettavasti osa oli myös niitä, jotka olin itse luvannut hoitaa ja jotka olivat jääneet tekemättä.

Ja niin ne nuoresta miehestä haaveilut alkoivat saada järkevämpiä mittasuhteita. Muistutin itselleni, että hän varmasti on todennut minut turvalliseksi ja "sukupuolettomaksi" seuraksi ja siksi uskaltautuu seuraan. Yritän siis vakuuttaa itseäni siitä, että on hyvin järkevää olla kuvittelematta mitään ja erityisen tarkka pitää olla edelleen käytöksessä. Lisäksi päätin, että itse en ala ottaa yhteyttä. Jos hän minulle jotain ehdottaa, niin toki lähden seuraksi, mutta minä en ehdota. Kahdesti jo aloite on tullut hänen puoleltaan, tulkoon kolmaskin, jos on tullakseen. Kaverina.

Nyt suljen koneen, valmistaudun iltapuuhiin ja lasten nukahdettua taidan itsekin mennä aikaisin nukkumaan venyteltyäni hetken. Ehkä osaan pitää ajatuksia kurissa.

Erityishuomiona: en ole ehtinyt ajatella Mr. M yhtään. Muutaman satunnaisen viestin luin, ne eivät olleet edes spesifisti minulle, mutta niiden tulkinnallisuus sai minut hymyilemään. Jos vihje oli tarkoitettu naurattamaan juuri minua, niin hymyilin kyllä. Ihmettelen suuresti, saattoiko siihen mennä niin kauan. Oikeammin uskon, että kyseessä oli jokin muu tapahtuma ja tulkitsin sen vikaan. Viis siitä, hauskaa oli silti.

Levoton yö

Kuvittelin iltalenkin jälkeen nukahtavani hetkessä. Jäin venyttelemään ja kaivoin puhelin esiin. Naputtelin viestin lenkkikaverille. Sain hetken päästä vastauksen, jossa oli kutsu uudelle lenkille. Muutama viesti vielä ja sitten hyvän yön toivotus. Kaikki asiallisia, mitäpä muutakaan.

En saanut pariin tuntiin unta. Pyörin levottomana sängylläni ja ihmettelin, mitä oikein ihmettelen. Ilmeisesti häneltä kaverillisestikin saamani huomio on omiaan sekoittamaan mieltä. Olen kertakaikkiaan vaan onnellinen, että joku noin tahtoo vapaaehtoisesti minut seurakseen. Onneton ihminen olen, kun niin toisten mielipiteiden varassa elelen. Lopulta nukahdin levottomaan uneen. Heräilin useaan otteeseen yön aikana ja aina ensimmäiseltä tuntuva ajatus oli hän. Aamuherätys oli harvinaisen helppo. Kellon soidessa tunsin olevani heti täysin hereillä, nuori mies silmissäni. Hänen silmänsä. Minunhan ei pitänyt katsoa niihin.

Ehkäpä nyt menee vähän pidemmästi ettemme näe. Viime aikojen monta kertaa viikossa ei sovi minulle. Hän varmaan pitää minua turvallisena, äidillisenä hahmona, jonka seurassa voi olla kaveriperiaatteella huolettomasti ilman jännitteitä. Ja mitä minä? Sisältä kuin viulunkieli ja ajatukset ylikierroksilla. Ulkoisesti rauhallinen, jopa välinpitämättömän oloinen. En uskalla hänen tapauksessaan laskea huoletontakaan leikkiä mistään kaksimielisyyteen vivahtavastakaan.

Uusi työviikko on alkamassa ja pitäisi herättää lapset. Kurkkuun sattuu ja olo on levottoman yön jälkeen sekava ja väsynyt. Ehkä tämän kirjoittaminen auttaa ryhdistäytymään.

Piti kokeilla

Justiinsa päivällä ehti ajatus karata nuorukaiseen, kun sain sen kuriin. Ehdin ajatella, ettei pidä olla hänen kanssaan tekemisissä. Mietin kuinka voisin olematta epäkohtelias pitäytyä eri paikassa kuin hän, vaikka joskus olisikin tilanne, jossa tavata. Etten tekisi itselleni kiusaa. En saanut ajatuksia sen pidemmälle, työnsin ne pois mielestäni ajatellen, että tuskinpa minun tarvitsee vaivata päätäni enempää asialla.

Meni muutama tunti ja puhelin soi. Nuori kaveri pyysi lenkille. Mulla oli vieraaksi saapunut työkaveri, joten en tokikaan lähtenyt. Yllätyksekseni kuulin itseni ehdottavan, että lykättäisiin lähtöä parilla tunnilla. Tsiisus. Ja niinpä sitten alkuillasta pakkasin muksut tuplarattaisiin ja suuntasin parin tunnin lenkille. Ei se nyt niin vaarallista kait ole. Ikäero suojelee miltään flirttailulta, vielä pitäisi osata kielen ohella kahlita ajatukset. Mulla on liian vilkas mielikuvitus. On.

Troubled

Mulla on töissä kivaa. Pidän työstäni. Pidän esimiehestäni. Pidän jopa valtaosin työkavereistani. Onkohan se epänormaalia? Nyt kun se yksi on poissa, tämä tosiaan on ihan nautittavaa. Työssä ei kai koskaan ole ollut mitään vikaa, vaan se yksi pomo vain sai kaiken tuntumaan lohduttomalta.

Eilinen vaivaa. Miksi minä pelkään olla "normaalisti" sen nuoren miehen seurassa? Pelkään ihastuvani ja se tekee minusta tosi rasittavaa seuraa luultavasti. Kunpa tietäisin, mitä hänen päässään liikkuu. Ja miksi? Että voisin olla hänen kanssaan enemmän tekemisissä ja alkaa viritellä suhdetta? Sitä rataa minun ajatukseni tuntuvat kulkevan. Ihan kipeää. Muutama vuosi sitten olisin joutunut alaikäiseen kohdistuvasta haureudesta vastuuseen hänen kohdallaan. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, suloinen, käytökseltään korrekti, hauska ja MIES. Miehen mitat, miehen halut ja miehinen olemus. Ikäistään kypsemmän oloinen käytös. Olen tosiaankin menettämässä järkeni. Note to myself: PYSY EROSSA, ettet kohtaa henkilökohtaisia ongelmia ja noloja tilanteita. Ja silti ajatus vaivaa: entäs jos hän voisi olla minulle jotain enemmän?

En taida oppia tätä juttua ikinä.

Älä koske, älä katso silmiin

Melkoinen leffa. Vääristeli totuutta muitta mutkitta, mutta teki sen tyylillä. Yritin järjestää itseni leffassa istumaan niin, etten olisi liian lähelä. Päädyin viereen. Koetin junailla itseni pois omin avuin ja päädyin samaan autoon viereen istumaan. En koskenut koko iltana, enkä tainnut kertaakaan katsoa silmiin. En uskaltanut. Vaikuttanen typerältä tai epäkohteliaalta. Ehkä hyvä niin.

Häilyntää

Työrintamalla tosiaan varmistui, että saan uusia tehtäviä. Tai no miten sen nyt ottaa. Samankaltaisia asioita edelleen, mutta nyt oikeastaan roolini on ennemminkin kouluttaa muita niihin tehtäviin, joita olen itse hoitanut, tosin työt jakaantuvat monelle ja samankaltaisissa positioissa olevia kiinnitetään lisää nimilistaan ympäri maailman ja sen jälkeen katsoa perään, että ne hommat tulevat tehtyä. Ja tietysti sitten vastuu on suurempi, kun oma nimi keikkuu koko orkesterin päällä.

Kahta asiaa arvostan erityisesti tässä tulevassa kuviossa. Ensinnä suoraa linkkiä esimieheen, jota arvostan suuresti. Toisekseen saan kouluttaa ja kehittää edelleen niitä ihmisiä, joita olen oppinut arvostamaan heidän säntillisestä ja terävästä tavastaan tehdä töitä. Uskon, että annettavaa on molemmin puolin kumpaankin suuntaan. Kun sitten vielä saisi nämä osaajat pidettyä =)

Yksityiselämässä olenkin sitten kaikkea muuta kuin selvillä vesillä. Se saamarin epämääräinen lounas jäi kaivelemaan mieltä niin, että yöllä heräsin omaan haluuni häntä kohtaan. Se kuvaa mielestäni loistavasti sitä, miksi EN voi kuvitellakaan meneväni edes lounaalle. Herättyäni kuitenkin ajatuksiin hyppäsi nuori mies.

Huomenna menen pitkästä aikaa elokuviin. Menemme sinne isommalla porukalla, mutta mukana on se nuori mieskin. Miksi minä kiusaan itseäni? Lupaan, että tämän jälkeen pidän välimatkaa häneen itseni tähden. Juurihan minä olin hetki sitten varma, että oloni on ihan stabiili, enkä oikeastaan kaipaakaan mitään suhdepelleilyä. Yksi hauispari ja söpöt silmätkö minut saa pois tasapainosta? E-hei. EI. Ei? Mielikuvitukseni on ylivilkas. Eihän tässä mitään ole tapahtunut eikä tapahtumassakaan. Varmasti hänen juttunsa suhteen päättymisestä kolmenkympin paremmalla puolella olleeseen naiseen oli vain jutustelua, ei vihje. Tai hänen kommenttinsa mahtavan hauskasta illasta vain kohteliasta, ei flirtti. Tai "nähdään pian, toivottavasti", vain heitto. Kaveri, kaveri. Älä haihattele.

Kaiken tämän soossin sisällä päässä yksi asia huojentaa mieltä. Lapsi on taas terve.
Huomenna töihin.

Näihin tunnelmiin

Kotitoimisto

Niin se on päivä mennyt. Pyykkikone on jyllännyt, ruoka on porissut ja taikina toisensa jälkeen on muuttunut leiväksi, pullaksi ja piiraaksi. Ja silti minusta tuntuu, että olen viettänyt ison osan päivästä koneen ääressä työskennellen. Tai puhelimessa.

Lapsi sairastaa ja jaksaa leikkiä vain vähän. Palapelejä ja lautapelejä kanssani vähän. Enimäkseen vain oleillut, pötkötellyt ja hörppinyt mehua. Ruoka onneksi maistui.

Sain lounaskutsun. Tai jotain. En varsinaista, mutta sen suuntaisen. Mieli tekisi. Kroppa muisti sekunninsadasosassa sen, minkä järki on koettanut unohtaa. En vastannut mitään.

Kun lapsi sairastaa

1) Huoli lapsen voinnista
2) Huoli omasta/toisen lapsen mahdollisesta sairastumisesta
3) Ala järjestää hoitoa
4) Mieti mitä kaikkea pitikään tehdä töissä: delegoi, informoi, uudelleenaikatauluta, tee kotona mitä voit
5) Mieti, miten tämä vaikuttaa muihin suunnitelmiin


... Ja tässä kohtaa meni jo ihan vatsa kuralle. Huolestuttaa, onko tämä sitä (A)H1N1-tautia vai mistä on kyse. Lasta en ole vielä nähnyt, koska isänsä on häntä tänne juuri tuomassa.

Huolestuttaa, miten selviydyn siitä työkuormasta, joka mulla on pöydälläni ensi viikolla. Olen luultavasti kuitenkin poissa koko viikon. Voi yök.

Edit: ei taida olla sikainfluenssaa kuitenkaan.
Sain suunnilleen kaikki hommat järjestykseen, vaikka ei se poistakaan stressiä työssä poissaolosta

Banaanikärpäset ovat näin syksyihin hyvin raivostuttavia. Takuuvinkki niiden pyydystämiseen: omenaviinietikkatilkka purkkiin ja tippa fairya joukkoon. Siellä ne sitten raatoina kelluvat melko pian.

Työpäivän aloitus

Päätin taittaa työmatkan jalan. En siksi, että olisin epäillyt ajokuntoani vaan siksi, etten luultavasti muuten tule lähteneeksi lainkaan liikkumaan.

Aamulla herätessäni päässä oli isoja kysymysmerkkejä. Kun pääsin töihin, päätin lukea eilisen viestin ja mukavaltahan se tuntui. Joskus kaipaan paluuta hulluuteen vaikka se olikin lopulta raskasta.

Lopulta tässä kaikessa taitaa olla kyse siitä, että haluaisin jonkun, joka, niin kornilta kuin se kuulostaakin, rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Suurin ongelmahan tässä kaikessa taitaakin oikeastaan olla se, etten tiedä kuka olen.

Pitäisi saada työstä kiinni. Opetella uutta ja laatia ohjeet toisille. Miten maailmassa osaan keskittyä?

"en kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin
itken kaikkia niitä
joiden ohitse kuljin
joita väistin ja pakenin"

Tunnemylly yrittää käynnistyä ja yritän tappaa sen liikkeen ennen kuin se alkaa

Niin nuori. Niin suloinen. En saa selvää, missä mennään. Ei ole mitään, mikä vihjaisi mihinkään, silti pohdin lausetta siellä ja toista täällä. Tekisi mieli kysyä edes jos ei ehdottaa. Mutten kykene. 12 vuotta on liikaa. Tekisin itsestäni naurettavan, etenkin kun en tiedä mitä oikeastaan haluan. Annan ajan mennä. Tunteet kuplivat kuin jo sammutetulla levyllä hautuva puuro.

Ja viesti. Sanoma sieltä, josta sitä ehdin jo odottaa. Pari lausetta, jotka lämmittivät ja toivat mieleen jotain, mikä on jo aktiivisella unohtamisella ollut taustalla. Suudelmat, puseron alle hiipivät kämmenet, sormet, jotka tiesivät miten ja mistä. Surulliset silmät, jotka joka hetkessä tiesivät tiensä, vaikka pohtivatkin onko tiessä risteyksiä vai vain harharetkiä ei minnekään tai tuhoon. Hetkessä se kaikki iski punaviinin turruttamaan mieleen. Ja silti raikas blondi hihan alla kiristävien hauistensa ja treenattujen reisiensä kanssa sotkeutui mielikuvaan. Hänen huumorintajunsa iski hymysuoneen ja reiluus jonnekin.

Jos en yrittäisi tietää paremmin, väittäisin meidän koettelevan tulitikkuleikkejä vähän kostealla paperilla. Koska se kuivuu tarpeeksi roihutakseen varoittamatta? Vai ehtiikö jokin muu kivempi leikki vallata mielen ennen kuin jotain tapahtuu? Tekisi mieli varoen koskettaa ja koettaa kipinää. Pidättäydyn. Jatkossakin, lupaan itselleni. Toivon salaa, etten välittäisi mistään ja syöksyisin suin päin surmaan. Onko hyvä elämä se, jonka elää varoen vai se joka tuntuu elämältä? Onko minulla enää oikeutta valita, kun on kahden pienen elämä omalla vastuulla?

Huomennakin on työpäivä. Tai oikeastaan tänään.

Viininmaistelua

Tänään on luvassa valkkarimaistelut hyvässä seurassa. Nimittäin se nuori komistus ja yksi pariskunta. Tuntuu tavallaan hassulta mennä sinne yhdessä, vaikka emme pari olekaan. Jotenkin tämä asetelma on kummallinen. En ehkä osaa ottaa tätä niin rennoin rantein kuin pitäisi.

Olen ollut pitkän päivän töissä ilman eväitä. Nyt on pakko ehtiä kotiin syömään vähäksi aikaa, jotta olo kohentuisi mukavaa iltaa kohti.

Toimenkuvan muutos ja yllätysviesti

Julkista se ei ole, mutta toimenkuvaani on tulossa muutos. Se tuo mukanaan enemmän vastuuta ja ehkä pienen korotuksen liksaan. Molemmat ovat tervetulleita, tosin vastuu nykyisen kuorman päälle hirvittää. Jotain vastuita on saatava pois, jotta voi ottaa uutta tilalle.

Tällä hetkellä pännii eritoten tilanne, jossa muiden ohella itsekin teen töitä, jotka kuuluvat oikeastaan muille. Niille, jotka ovat lomautuksella.

Sain yllättäen viestin herkulliselta nuorukaiselta. Se lämmitti mieltäni itseäni hämmästyttävän paljon. Selvisi, että kyseessä oli hieman juopuneen miehen hetken mielijohde. Jotenkin oma fiilis siitä vähän latistui. Eihän me olla kuin hyvänpäivän tuttuja kaverin kautta. Mutta se, että hän tuli ajatelleeksi minua ja pyysi seuraansa, oh my. Tyhmää huomionkipeyttä, tiedän. Mutta ajatus niisä käsivarsista kosketeltavana tai niistä silmistä katsomassa minua... krhm. Vain kavereita. Ei ees ystäviä. Muista.

Töissä löysin itsestäni puolen, josta en taida pitää. Minusta tuntuu, että minulle näpäyteltiin tänään pariin otteeseen. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi siitä ajatella. Onko niin, että vastuun kasvaessa jotkut asiat tulevat mutkikkaiksi. Ei siksi, että minä muuttuisin niin paljon. Vaan siksi, että muiden oletus minusta vaihtuu. Kateus. Huoh.

Ympärillä tyhjyys

Rakkaat lapseni.
Omani, suloiset. Osaanko rakastaa heitä oikein ja antaa heille sen mitä he tarvitsevat? Riittämättömyyden tunne vaivaa.

Olen saanut viime aikoina uutisia, joiden pitäisi tehdä minut iloiseksi toisten puolesta. Minut ne ovat saaneet varuilleen, hieman surulliseksi ja ikävän rintaan. Katkeruutta siitä, että toisilla on jotain mitä minulla ei: onnelliset liitot ja rahaa pankissa, kutkuttavia ihastumisia tai yhteisiä velkavankeuksia, surullisia hetkiä, jolloin joku lohduttaa ja vaikeuksia, joiden läpi mennään jonkun kannustaessa. Minä teen sen kaiken yksin. Välillä se yksin jaksaminen on lohdutonta. Häpeän kateuttani.

Tiedän, että minun pitäisi ottaa niitä varovaisen luottavaisia askelia tulevaan. Pelottaa silti, että elämä lyö, vielä ja vielä ja vielä. Onko tuskan määrä vakio? Jos jossain osa-alueessa menee hyvin, meneekö muualla huonosti? Tai jos nyt menee hyvin, onko pommi nurkan takana? Voinko väistellä?

Mutta edelleen, jos saan lyhytsanaisia viestejä exältä, vatsaani kuristaa. Tuntuu, että hän hautoo jotain pahaa. Ilkeyttäänb vaan, kostaakseen. Tuntuu, että kun menee kohtuullisen hyvin nyt, niin asiat eivät voi olla näin yksinkertaisia. Toivon, että tämä on vaan pitkään jatkuneen psykologisen manipuloinnin tulosta ja oikeasti vain minun heikkouttani.

Työkuviot ovat parempaan päin. Uskoisin, että minulla on paikka tulevaisuudessakin nykyfirmassa nyt kun johto vaihtui. En tosin tiedä mikä toimenkuvani olisi ja mitä minulta odotetaan. Kaikesta tästä meidän pitäisi voida keskustella luottavaisin mielin esimieheni kanssa. Hirvittää. Tunnen itsessäni, etten tee tarpeeksi, vaikka teen paljon. Tunnen koko ajan riittämättömyyttä ja osaamattomuutta. Tuntuu, että ympärillä on vain tyhjää.

Tarvitsen hyvää palautetta ja kehumista. Äkkiä. Minä riitän, minä osaan, minä olen hyvä, minä pärjään. Kukapa muukaan sen sanoisi?

Pienet kädet kaulassa: "äiti minä rakastan sinua maailman eniten ja olet tärkeintä maailmassa". Siinäpä se. Mihin muuhun minun pitäisikään riittää?

Tauolta

Loma ja työhön paluu aiheuttivat tauon blogipäivityksiin. Jotenkin on yleisesti ottaen ollut levollinen ja hieman "hällä väliä" -olo kaiken keskellä. Pitkästä aikaa energiaa ja mielenkiintoa tuntuu riittävän työn ja perusarjen ulkopuolisiin asioihin.

Olen aloittanut pari uutta harrastusta. Vaikka pystynkin paneutumaan harrastuksiin vain silloin tällöin niin on silti mukavaa, että niinä hetkinä voin nauttia niistä täysin siemauksin ja oppia uutta.

Töissä on vähän käymistila, en tiedä mitä tehtäviä olen saamassa jatkossa henkilöstön vaihdoksien seurauksena, mutta muutos taitaa olla ainoa varma asia. Asiat muuttuvat, mutta miten, sitä en tiedä.

Rahatilanne on osoittanut hienoisia elpymisen merkkejä, tosin trendivapaat voivat keikauttaa mittarin nopeasti hyvin eri suuntaankin.

Mutta nyt joka tapauksessa on hyvä olla.

Tää voiko olla totta?

Yksi parhaista parhaita hetkiä ikinä. Pomo soitti ettei lähdekään ja vastaanottaa ylennyksen.
Ehkä jotain toivoa on tässä kaikessa. Todella sydämestäni toivon, että kaikki menee vielä hyvin.

Tämä hetki kuuluu niihin, jotka toivoisi muistavansa kauan, koska ne vaan kerrassaan tuntuvat hyviltä. Tosi hyviltä.

Odotus

Loman loppu lähenee. Huomaan sen stressaavan.
Yritän nauttia viimeisistä päivistä.

Odotan jotain, en tiedä oikein mitä tai miksi. Tunne on vahva ja häiritsevä.

Pitäisi mennä nukkumaan

Olen huomenna lähdössä lasten kanssa reissuun. Tarkoitus on viipyä matkalla joitain päiviä. Tavarat sain kohtuullisesti pakattua, vaikka kieltämättä onkin sellainen olo, että varmasti jotain jäi puuttumaan. Väsyttää ja tarkoitus olisi lähteä liikkeelle aamulla aikaisin. Pitäisi siis olla jo nukkumassa, mutta tähän juutuin.

Minkähän takia minun on niin vaikea saada itsestäni irti työhakemuksen kirjoittaminen?

Minulla on tosiaankin ikävä avioliiton aikaista taloudellista turvaa. Luin tänään, että ero on terveydelle haitaksi. Uskon sen täysin.

Mitä tahdon

Taidan tarvita miehen, joka rakastaa minua ehdoitta. Jonkun, jonka mielestä minä ansaitsen vain parasta. Jonkun, joka ei vaadi samaa minulta. Jonkun, joka sietää sitä, että tahdonvoimassa on kakkonen. Joskus hetken luulin olevani tärkeä. En ollut.

More than words

Oh so true

Lapset- onko ihanampaa

Vietimme tänään oikean äiti-lapset-aamupäivän. Aamusta alkaen menimme rauhalliseen tahtiin lasten suosikkipaikkoihin (joihin pääsee maksutta). Söimme asiallisen keittolounaan karsean oloisessa kuppilassa. Paikassa, jonne missään muussa tilanteessa en olisi astunut, mutta edeltä menneet työporukan näköiset tyypit saivat minut päättämään sinne menemisestä. Toiste luultavasti en mene, mutta ei paikka lounasaikaan nyt NIIN kauhea ollut.

Iltapäivällä kotona sitten ei ollutkaan niin ihanaa. Toinen lapsista venkoili niin kauan kahvipöydässä, että lopulta poistin hänen lautasensa. Oli siis jo syönyt ruoan ja nyt vain naposteli jälkkäriä. Koska jälkkärin ruokailu tuntui olevan toissijaista pöytään-pois pöydästä ravaamisen rinnalla, ilmoitin nostavani lautasen pois pöydästä ja että hänen osaltaan ruokailu on nyt päättynyt. Siitä seurasi tietenkin huutokonsertti, jonka jälkeen lapseni puri minua protestiksi käsivarteen. Siinä vaiheessa loppui ymmärrys ja nostin pojan parin ärräpään saattelemana nurkkaan miettimään tekosiaan. Muutaman minuutin tuumaustauon jälkeen selitin pojalle, miksi hän oli miettimässä ollut ja hän pyysi anteeksi. Seuraavaksi hän alkoi itkeä ja sanoi, että hänelle tuli paha mieli, koska äiti sanoi tuhman sanan. Niin-pä. Pyysin anteeksi ja selitin, ettei niin olisi saanut tehdä. Huoh. Opinkohan minäkään koskaan?

Tässäpä miettimisen aihetta.

Metsäretkellä x 2

Aamulla pakkasin eväät kassiin ja lapset autoon. Ajelimme jonkin matkan päähän metsätielle ja sieltä suunnistimme metsään. Paikalla oli hakkuuaukea ja sieltä löysimmme ihania kypsiä vadelmia. Paljon oli vielä raakojakin, täytyy tehdä uusi reissu sinne ensi viikolla.

Lounaalle suunnistimme kotiin ja pidimme rauhallisen hetken kotosalla lukien ja sängyn päällä lötköillen. Iltapäivällä pakkasin taasen kamat ja lapset ja suunnistimme toiseen suuntaan autolla. Ja taas poikkesimme metsätielle. Tällä kertaa metsästimme mustikoita. Saimmekin melkoin satsin ja tuli löydettyä ehkä paras marjapaikka pitkiin aikoihin. Vadelmia, mustikoita ja metsämansikoita! Ihanaa. Sille paikalle menen uudelleen. Pian. Tekisi mieli jo heti huomenna, mutta en ole ollenkaan varma, että lapset jaksavat metsäreissua huomenna. Alkoivat jo toisella reissulla sellaiset puheet, että ei oikein metsäreissu kiinnostanut. Taisi tulla lapsosille väsy, vaikka hyvin viihtyivätkin. Mukana oli eväiden lisäksi vähän namuja houkuttimeksi, niillä sitten aina hiljensin enimmät marinat. Lapsoset istuivat jäkälän peittämillä kivillä ja ihmettelivät maisemia. Itse menin nenä mättäässä mustikoiden perässä.

Heitimme vielä uintireissun metsästä palattuamme ja pikaisesti piipahdimme kaupassa. Nuorimmainen oli aika kuitti jo siinä vaiheessa. Kotiin tultuamme ruoka maistui ja pesujen jälkeen unikin tuli kohtuullisen vähäisen "rauhoittukaapas nyt lopulta" -jankutuksen jälkeen.

Sitten olikin itselläni vuorossa ISO tiskivuori ja tietenkin marjojen puhdistus ja pakastus. Ne sujuivat Babelia katsellessa. Vaikuttava leffa kerrassaan.

Ehdin vieläpä koneelle. Naputtelin eilen, en tiedä oikein itsekään miksi, varsin pliisun profiilin eräälle nettideittisaitille. En jaksanut liittää siihen edes kuvaa. Ja silti oli jo kiinnostunut yhteydenotto tullut. Vaan eipä tuo kaveri erityisempiä intohimoja minussa herättänyt. Ko. nettisaitilla näkyi olevan entinen työkaverikin profiilin väkertänyt. Pitäisiköhän soittaa? ;)

Ihania vartaloita ja mustikkapiirakkaa

Olin seuraamassa konserttia eilen. Konserttilavalla soitti puhaltimia suunnilleen ikäiseni mies. Hänen iloinen olemuksensa ja se miten hän vaikutti nauttivan soittamisesta sytyttivät kiinnostukseni. Unohdin seurata pääesiintyjää keskittyessäni miehen katseluun. Silmäniloksi hän oli pukeutunut lyhythihaiseen paitaan, joka todella teki oikeutta hänen treenatuille hauiksilleen. Taisinpa ajatella muutamankin kerran hänen soittavia sormiaan seuratessani, miltä ne tuntuisivat iholla. Tai miltä hauis tuntuisi kämmenessäni. Tai miltä tuntuisi suudella huulia, jotka niin taitavasti tekivät töitään puhaltimien suukappaleilla. Huoh. Ihanat silmät hänellä oli, ilmeikkäät kasvot ja kerrassaan valloittava hymy.

Tänään sain yllättävän puhelun. Eräs lähistöllä asustava nuori mies soitti muistellessaan minulta löytyvän erään hänen tarvitsemansa välineen. Jouduin harmiksemme toteamaan, että se puuttuu taloudestani. Lupasin kuitenkin, että voisin kauppareissullani napata sellaisen hyllystä ja viedä hänelle. Näin sovimme ja menin viemään tavaran hänelle. Voi jestas, miten sähkö sävähti iholleni nostaen hieman ihokarvojani pystyyn hänen tullessaan avaamaan oven pelkissä farkuissa ilman paitaa. Tunsin suunnatonta kiusausta ojentaa käteni silittämään hänen vatsaansa ja mielikuvituksessani taisin jo suudella ja livauttaa käden vatsaa pitkin housunkauluksen alle.

Mutta tietenkin vain kerroin lyhyesti tavarasta sen, mitä myyjä oli ohjeistanut ja toivottelin mukavaa päivän jatkoa.

Sain tänään leivottua itsenoukituista mustikoista piirakkaa. Olipas kerrassaan hyvää pitkästä aikaa vaikka itse sanonkin.

Pahimmat teot elämässäni

Erään seuraamani blogin pohdiskelu aiheutti minussa ajatusryöpsähdyksen ja päätin kirjoitella vielä jotain mieleen muistuneita juttuja.

1) Varastin lapsena kaupasta kassan vierestä tikkarin ja jäin heti kiinni. En unohda häpeääni koskaan. Onneksi kaupan täti antoi itkuni ja paniikkini edessä armon käydä oikeudesta eikä tehnyt jutusta sen suurempaa. Taisin olla n.7-vuotias. En ole koskaan sen jälkeen varastanut mitään. Paitsi ehkä aikaa.

2) Jätin ystävän pulaan. Heittelimme kiviä tien poskessa ja yksi osui ohi ajavaan autoon. Lähdin juoksemaan karkuun ja ystäväni jäi hölmistyneenä paikalle ja joutui selittämään tapahtuneen. Olin n. 8-vuotias.

3) Valehtelin äidilleni ensimmäisestä kännäysreissustani ja väitin sukulaisten erehtyneen ja puhuvat tahallaan pahaa. Olin 18-vuotias. En ole kännännyt vastaavalla tavalla kovin montaa kertaa sen jälkeen.

4) Läpsäisin lastani hänen kiukutellessaan. Lapsi alkoi itkeä ja sanoi, että sattuu. Jälkeäkään ei lapseen jäänyt, mutta sieluuni sitäkin suurempi. Häpeän syvästi ja tunnen itseni kurjaksi, inhottavaksi ja vastenmieliseksi typerykseksi. Toivon sen riittävän rangaistukseksi pahasta teostani, etten koskaan ikinä voi unohtaa sitä. Olin 32-vuotias.

5) Olin suhteessa varattuun mieheen. Sydän ei vieläkään usko minun tehneen väärin vaikka järki sanoo päinvastoin. Ehkäpä käypä rangaistus tästä on se, että sydämeen sattuu yhä ja tuntuu, ettei kukaan muu, ei kukaan muu oo kanssani kauniimmin.

6) Petin aviopuolisoani, joskaan en pidä tätä edes pahana tekona. Avioliittomme oli käytännössä ohi tämän tapahtuessa. Vain lain velvoittamat muodollisuudet olivat enää jäljellä. Rangaistus pettämisestä taitaa olla tieto siitä, että olen kykenevä kyseiseen toimintaan.

Häpeä ja syyllisyys. Kaksi epämiellyttävää tunnetta. Armo ja anteeksianto. Ovatkohan ne itseltä saavuttamattomissa? Miksi toisille on helpompi antaa anteeksi kuin itselle?

Marjametsään

Huomenna olisi tarkoitus päästä marjametsään saakka. Olen haaveillut jo jonkin aikaa mustikoiden poimimisesta ja nyt lopulta pyrin oikeasti toimeen. Pari viiden kilon laatikollista mansikkaa olen jo saanut nakattua pakkaseen. Mustikoita kaipaan ja vadelmia myös. Katsotaan mitä löytyy.

Metsien marjoille on nyt minulla kahdesta syystä kysyntää 1) ei ole rahaa ja 2) enää ei ole omaa pihaa, josta noukkia marjoja talteen. Huoh. Näinä hetkinä tunnen suunnatonta turhautumista avioeron takia. Kaikkeen sitä ihminen elämänsä aikana joutuu.

Nautin kyllä marjojen noukkimisesta metsästä ja sitä paitsi mieluummin marjoitta kuin mustelmilla.

Pelkäätkö koskaan kuolemaa?

Mikä on elämän mittari? Sekö, mitä vielä haluaisi tehdä ennen kuolemaa? Pelkäätkö koskaan, että aika loppuu kesken?

Enemmän kuin omaa väistämätöntä kuolemaani pelkään sitä, että lapseni sairastuu vakavasti tai kuolee. Kunpa lapseni saisivat elää hyvän ja onnellisen elämän. Kunpa jostain saisimme niin paljon varjelusta ja onnea matkaamme, ettei lasteni tarvitsisi kärsiä.

Toivon sydämestäni, että tein erotessani oikean ratkaisun. Ehkä oman kärsimyksen lopettamisen itsekkyyden voi perustella sillä, että pelastin lapset elämästä väkivallan ilmapiirissä. Voi kunpa joku pesisi pois sen hirvittävän epävarmuuden ja ikävän olon siitä, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä? Olisinko jäämällä voinut turvata lapsilleni jotain sellaista tulevaisuutta, jota en nyt yksin heistä huolehtiessani pysty tarjoamaan? Toivon, että pystyn tarjoamaan jotain sellaista, mitä ei rahalla ja taloudellisella turvalla voi ostaa.

Joskus tuntuu vaan, ettei jaksaisi. Ja että mikään ei riitä. Koskaan en tee tarpeeksi, en riittävän hyvin enkä oikein.

Pitäisi opetella ja pystyä antamaan itselleen anteeksi.
Lapset palaavat kotiin parin päivän päästä. Luoja, että minulla on heitä ikävä. Yksin ollessa on liikaa aikaa miettiä. Omaa epätäydellisyyttä. Kunpa aika kuluisi nopeasti. Olen täyttänyt päivät ohjelmalla, että pääsen ajatuksiani karkuun.

Herkällä mielellä

Ehkä sen tekee ikävä lapsia, jotka ovat lomalla isänsä kanssa. Ehkä tunteet nosti pintaan GWTW, jota ei itkemättä voi katsoa. Ehkä olen vain väsynyt. Mutta itkin, itkin pitkästä aikaa ja paljon. Tunteet hyökyivät päälleni ja kaipasin niin, että saisin elää vielä sitä elämää, jossa minulla oli puoliso, jonka kainalossa voi itkeä pahan olon pois ja joka sanoisi, että kyllä asiat järjestyvät. Ei hän niin paha ollut koko aikaa, ettenkö ikävöisi.

Tuntuu, että ajatukset ovat alkaneet kiertää kehää. Aina, kun ikävöin lapsia, en voi olla ajattelematta, että tältäkö se entisestä miehestäni koko ajan tuntuu. Aina, kun itken elämän unelman sortumista, mietin sureekohan hän. Menetimme niin paljon, sen tulevaisuuden, joka meillä olisi voinut olla. Tai ehkä ei. En tiedä. Nyt on vain pohjattoman paha olla ja toivoisin, ettei tämä kärsimys olisi tarvinnut olla totta. Ehkä minä jossain sisälläni nytkin tiedän, ettei meillä ollut vaihtoehtoja. Juuri nyt toivon, että olisi ollut. En tosiaankaan tunne olevani onnellisempi nyt.

Oksettaa ja itku ei lopu.

Valmis

Sitten olen valmis.

Julkinen profiili

Sainpa itseni lopulta aktivoitua työnhaussa. Tosin vain sen verran, että päivittelin oman profiilini ja tietoni ajantasalle julkisissa työnhakukanavissa. Mutta alku se on sekin. Nyt sitten vaan odottelemaan, että joku hakee kotoa?

Ei sentään. Olen haarukoinut julkisesti avoimena olevista paikoista 4, joihin aion laittaa hakemuksen. Tänään ei kuitenkaan ollut sopiva tunnelma alkaa niitä kirjoitella. Kunhan saan ne liikkeelle, seuraava step on ehdottomasti alkaa hakea avoimilla + päivittää omia tietoja firmojen rekrypankkeihin. Näin sitä mennään.

I'm just sitting on the dock of the bay

Tuli vietettyä loma. Työkuvioista olivat ajatukset täysin poissa. Se on hyvä. Muutkin ajatukset olivat levossa, ainakin osan ajasta. Silloin, kun ajatukset karkasivat, ne karkasivat menneeseen. Huomasin muistelevani avioliittomme hyviä hetkiä ja mukavia muistoja. Ehkä se on sitten sitä sisäistä tilintekoa. Mitä sain, mitä menetin. Missä olen nyt ja mihin olen menossa. Avioliitosta ja sen vaiheista tuli juteltua jonkin verran. Siitä, miten kauan se sitten kestää, että pääsee siitä vaiheesta yli. Koska koittaa elämässä se hetki, että tunnen voivani aidosti jatkaa eteenpäin? Pari vuotta? Viisi vuotta? Ikuisuus? Huomasin, että kaipaan entisestä puolisostani aika monia asioita. Paljon oli sellaista, joka piti meidät yhdessä. Harmi, että ne erottavat elementit olivat niitä, joita olen juossut koko ikäni karkuun ja jotka silti aina toistuvasti löydän edestäni.

Positiivisena asiana pidän sitä, että ajatukset osuivat Mr M:n vain ohimennen. Muisto jää, mutta tunne laimenee. Ehkä muisto jotenkin haalistuu? Puhun itselleni järkeä hänen sanoillaan: "Tämä on vain unelmaa, ei totta", "Olen jotain, josta olet haaveillut, mutta en ole todellisuudessa se, mitä tahdot". Niin. Yritän tehdä unelmistani totta. Katse eteenpäin.

Onneksi töitä on vain pari viikkoa ja sitten on lisää lomaa.
Sitting in the morning sun
I'll be sitting when the evening comes

I'm just sitting on the dock of the bay
wasting time

Koska pääsen hänestä yli

Ajatukseni palaavat yksinäisinä hetkinä hänen syliinsä: Mr M. Se on turhauttavaa. Tiedän, että "pääsen hänestä yli" ja tiedän, että elämä jatkuu ja jonain päivänä kanssani on joku, jonka kanssa elämä tuntuu joltain.

Sydämen sopukassa elää vaatimaton, mutta jäytävä tunne: hän olisi voinut olla se. Tunne vs järki 6-0.

Luomutissit ja ekoläskit

Huh, totesinpahan tänään, että on se mukavaa, että omistaa ihan vaan tavalliset luomutissit. Semmoiset normaalit, parin lapsen imettämisestä jonkin verran lörpähtäneet, mutta omat, aidot ja pehmoiset.

Se pehmeys, josta mielelläni luopuisin, alkaa tissien alta ja sitä riittää. Olen onnistunut kerämään elopainoa viimeisen vuoden aikana hälyttävät seitsemisen kiloa lisää. Ja kun entuudestaan jo hiippailin painoindeksin normaalipainon ylärajalla, nyt olen sitten "lievästi ylipainoinen". Perskele. Ja minunhan piti laihduttaa itseni rantakuntoon. Huoh. Tänään autoin itseäni painonhallinnassa syömällä iltapalaksi jäätelökakkua, napostelemalla pähkinöitä ja syömällä voileipäkeksejä. =D

Porkkanat, omenat ja marjat esiin ja vehnä- ja rasvamössöjen syöminen sikseen.
Ehkäpä sitten näyttäisin kesämekossa muultakin kuin ylitäydeltä makkarankuorelta ja rupsahtaneet luomutissitkin näyttäisivät terhakammilta kuin vatsakumpuun nojaavat lärpäkkeet. Kohta onneksi saa kotimaisia mansikoita. Niitä syömällä voi elää muutaman viikon =D

Usko, usko ja hyviä asioita tapahtuu sinulle

Niin. Mistä löytäisin uskoa ja luottamusta siihen, että saan vielä kaiken toimimaan?
Tahdon vielä saavuttaa elämässä jotain, toteuttaa suunnitelmiani. Osa niistä kieltämättä liittyy taloudellisiin seikkoihin. Vähän turhanpäiväisiltähän ne tuntuvat terveyden ja ylevämpien toiveiden rinnalla. Mutta silti toivon, että jonain päivänä asun vielä jossain muualla kuin vuokra-asunnossa. Ja että voin taata lapsilleni jotain jatkuvuutta ja taloudellistakin turvaa, jonka menetimme avioeron myötä.

Ja pitäkäähän mulle peukkuja. Haen uutta työpaikkaa.

Sub muistelee mennyttä.

Olen miettinyt avioliittoani edeltävää suhdetta. Ei, en kaipaa suhteeseen takaisin. Ei, en edes kaipaa entistä avopuolisoani. Ei, en myöskään harjoita itsensä kieltämistä juuri nyt. Olen miettinyt muitakin suhteitani, mutta tuo on ehkä avioliittoa edeltävistä suhteista eniten "oikea" suhde.

Miehessä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Ehkä tietty kouluttautumattomuus hänessä vaivasi. Tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi ollut millään muotoa typerä. Ei, hän oli fiksu mies. Hänen ongelmansa taisi lopulta olla siinä, että hänen veljensä olivat korkeasti koulutettuja. Minusta oli tulossa, no, "korkeasti" koulutettu.

Olin kypsymätön siinä suhteessamme. Hyvin kypsymätön. Minua vaivasi menettämisen pelko. Olin mustasukkainen. Rakastin häntä. Uskoakseni rakastin häntä paljon, enemmän ja ainakin erilailla kuin esimerkiksi aviopuolisoani. Hän oli kaikkea sitä, mitä olin aina kuvitellutkin miehestä haluavani. Ulkoisesti kookas. Tumma, pitkä, lihaksikas, hieman ehkä ylipainoinenkin. Hauska ja flirttaileva. Oikea hurmuri. Mutta minä olin liian kypsymätön huomatakseni, että se oli vain pintaa. Sisältä hän oli pikkupoika. Poika, jonka itsetuntoa olisi pitänyt osata vahvistaa, tukea häntä oikeissa kohdissa ja antaa hänen kokea olevansa erinomaisen tärkeä ja hyvä.

Olin keskittynyt omiin opintoihini ja niiden alkaessa olla loppusuoralla hänelle tuli kiire saada muuta työtä. Tuin, autoin, kirjoitin hakemuset ja evästin haastatteluun treenaten etukäteen hänen kanssaan repliikkejä, potentiaalisia kysymyksiä. Tietenkin lopulta juju oli siinä, että tuo työpaikka oli kuin hänelle tehty ja hän sen myös sai. Mutta pidän ansionani sitä, että sain hänet hakemaan sen työn. Ilman minua, uskon, ei hän koskaan olisi hakeutunut siihen paikkaan.

Ja sen jälkeen erosimme melko pian. Itsekin työllistyin enemmän koulutustani vastaavaan työpaikkaan. Ongelmia meillä oli ollut pidemmän aikaa. En oikein saanut koskaan kiinni, mistä ne aiheutuivat. Tuntui, että mitä ihmeellisimmät asiat saivat ongelmia aikaan. Ennen niin loistava seksielämä lopahti. Lähentymisyritykset saivat aikaan turhautunutta tuhinaa ja väsymyksen teeskentelyä. Nieleskelin itkua halatessani raamikasta selkää ja sydämessäni tiesin kaiken olevan ohi jo paljon ennen kuin aivoni hyväksyivät asian.

Olen aina pitänyt eromme syynä sitä, ettei hän hyväksynyt realiteettiä siitä, että aloin nopeasti tienata enemmän kuin hän. Ero ei ollut suuri, mutta vaikka hän oli töpaikkansa vaihdon yhteydessä nostanut oman palkkansa ykkösellä alkavasta kakkosella alkavaan ja eron suuruus oli lähempänä neli- kuin kolminumeroista muutosta, niin se ei sittenkään tyydyttänyt häntä. Koska minun aloituspalkkani oli jo enemmän kuin hänen silloinen, koulutustaustaansa verrattavaksi palkaksi erinomainen, oli pienempi. Varmasti tämä oli osasyy.

Suurempi syy oli luultavasti kyvyttömyyteni ymmärtää hänen itsetuntonsa kohottamisen tarpeita. En osannut olla empaattinen, ymmärtää, tulkita syvällisesti. Eikä hän osannut kertoa. Voihan olla, että jälkikäteisanalyysissänikin menen pieleen. Osasyy eroomme oli, että hän ihastui toiseen naiseen: naimissa oleva, pari lasta ja ilmeisesti onneton avioliitto. En oikeastaan osannut olla edes vihainen. Itkin kyllä. Itkin ja itkin paljon. Syvällä sisimmässäni tunnen nykyisin, että liittomme epäonnistui, koska olin niin kypsymätön. Näen asiat eri tavalla nyt.

Yleensä muistan mennyttä huonosti. Minulla on ilmeisesti geeneihin rakennettu jokin koodi, joka estää minua muistamasta asioita kovin tarkasti. Tai ehkä minä en sitten vaan osaa elää hetkessä? Ja siksi muistijäljet ovat huonoja? Huoh. Meni liian monimutkaiseksi. Jostain syystä minä kuitenkaan en voi sanoa muistavani kovin hyvin juuri mitään aiempia suhteitani. Hädin tuskin muistan avioliiton aikaista kurjaa oloa pahoinpitelyineen, saati suhteita ennen sitä. Mutta ehkä minä jotain sentään muistan ja jotain opin itsestäni kuitenkin.

Mr Mn muistan vielä. Ehkä minä unohdan hänetkin ajan myötä. Nyt muistan kuitenkin liian hyvin miten hyvältä hänen kosketuksensa tuntui. Muistan kahvinmakuiset suudelmat tavatessamme aamukahveilla. Muistan hänen viileät kätensä kuumalla ihollani. Muistan hänen huvittumisensa. Ja sen, miltä sydämessä tuntui hänen ollessaan lähellä. Rakastumisen tunnetta ei heti unohda.

Lyhenteitä jokaiselle

Tulen seuranneeksi tätä blogia ja nauroin itsekseni lyhenteille. Mikähän minua kuvaisi? SICK 'N BALL?
Single income, couple of kids, no boyfriend and lots of loan?

Ihana tämä Suomen suvi. Villahousut jalkaan keskikesän juhliin ja sadevarusteet käden ulottuville?

Saat sen mistä luovut

Luin nuo sanat joskus. Jopa kirjan.
Törmäsin niihin taas. Minulle sanottiin tänään niin.

"Saat sen mistä luovut"


Elä hetkessä. Luota elämään.

Tuntuu tyhjältä

Katselen telkkua. Teen sitä harvoin, mutta nyt en osaa muutakaan. Koti tuntuu tyhjältä, kun lapset ovat poissa. Minnekään ihmisten pariin en innostunut lähtemään.

Murehdin mennyttä ja pelkään tulevaa. En ole nykyhetkessä onnellinen. Onpa mahtavaa.

Apea mieli

Luin taas. Ehkä minun pitäisi lakata lukemasta sitä sivustoa, jolla tulee edelleen melkein päivittäin vierailtua, vaikka muutoin olemmekin toisistamme jo vieraantuneet.

Jotenkin tuli apea mieli. Olisin toivonut olleeni kuitenkin jotain erityistä. En ehkä ollut. Tai ehkä se on unohtunut.

Osaankohan vielä jonain päivänä luottaa siihen, että olisin jollekin erityinen? Suurempi ongelma taitaa olla siinä, että mihin minä olen sitten tyytyväinen? Miten toisen tulee se erityisyys minulle osoittaa? Entä jos onkin niin, että toinen vakuuttaa koko ajan minun olevan jotain aivan spesiaalia, mutta todellisuudessa onkin vain taitava puhumaan ja huijaamaan? Ja onko sillä sitten väliä, jos olen onnellinen?

Taitaa sillä olla. Voinkohan koskaan enää luottaa? Miten minä löydän itseni ja saan itseeni sen olon, ettei sillä ole väliä, mitä muiden päissä liikkuu? Olen kuvitellut, etten mukamas ole kiinnostunut toisten mielipiteistä tai välitä mitä he ajattelevat. Mutta yksin ollessani olen huomannut, että minulle on tärkeää tuntea itseni pidetyksi ja arvostetuksi. Mitä voin tehdä ansaitakseni sen? Vai pitäisikö ajatella niin, että olen oma itseni ja seuraani valikoituvat sitten ne, jotka pitävät minusta ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen? Virheellisenä ja epätäydellisenä. Mutta silti rakastavat?

Miten opetan tämän lapsilleni, kun en sitä itsekään osaa?