Ajoin tänään entisille kotikulmille. Olimme sopineet entisen mieheni kanssa, että hän vaihtaa autooni talvirenkaat samalla, kun vien lapset hänelle pidennetyksi viikonlopuksi.
Ajoimme aamupäivällä sinne lasten kanssa. Meitä tervehti syksyn lehtien peittämä tuttu piha ja osittain paljaat pihapuut. Tuli melkein suru puseroon. Niin tuttua, niin rakasta, niin menetettyä. Nielin itkut ja menimme sisään. Onneksi sisällä sentään moni asia on muuttunut, vaikka moni on pysynyt ennallaankin. Minun ei ehkä pitäisi vierailla siellä, kun se niin haikealta tuntuu.
Vuokra-asuminen on tapauksessani sikäli epämukavaa, että naapurit ovat heti seinän takana ja meillä ei ole omaa pihaa. Onhan se siunauskin, ettei tarvitse 'mitään' tehdä itse, mutta kyllä sitä joitain asioita kaipaakin. Syksyistä haravointia ja kompostointia, puuhastelua halkojen kanssa ja puusaunan löylyjä. Mutta taas ollaan siinä perimmäisessä asiassa, joka oli yksi syy eroon: kaipaan materialistisia asioita, interiööriä, miljöötä, taloudellista vakautta ja omakotitaloasumista. En entistä puolisoani. Vaikka tänään kiitoshalaus tuntuikin erityisen mukavalta. Hetkellisesti se tuntui taas kodilta.
Taisin yksin kotiin palatessani itkeä paluumatkalla hieman. Ainakin henkisesti. Flunssainen olo saa kaiken tuntumaan vielä hieman normaalia raskaammalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti