Olen lueskellut runsaasti eronneiden blogeja, artikkeleita lehdistä, kuunnellut radion pauhaamista ja katsellut dokumentteja eronneista ja arjesta lasten kanssa.
Lopulta koen olevani vallan onnellisessa asemassa. Suunnilleen asiat ovat alkaneet entisen miehen kanssa rullata. Voimme tavata riitelemättä, lapsiin liittyvistä asioista sopiminen on sujunut kohtuudella ja mitään isompia konflikteja noin muutenkaan en ainakaan muista enää vähään aikaan olleen.
Entiseni on fiksu, monessakin suhteessa. Hänen alkoholinkäytöstään minulla ei pahemmin ole sanottavaa. Hän viettää lasten kanssa mielellään aikaa ja teettää lapsilla jonkin verran kotitöitä ja touhuja. Minusta se on varmaan ihan tervettäkin.
Harrastuksiinsa hän edelleen uppoutuu antaumuksella jopa niin, että koen sen olevan välillä liioiteltua. Toisaalta nyt, kun olen riittävän etäällä, ajattelen, että vallitsevissa olosuhteissa se on ihan ymmärrettävää. Illat ilman lapsia ovat varsin hiljaisia ja onnettomia. Jos hänen elämässään harrastaminen jotain pelastaa, niin hyvä. Yhdessä asuessa se tuntui todella epäreilulta olla aina se, jonka tuli jäädä kotiin lasten kanssa eikä silloinkaan saanut poistua, kun hän oli paikalla. Hyvästi harrastukset minulla. Nyt, vaikka edelleen harrastusmahdollisuudet ovat rajoitetut itselläni, minua ei hänen harrastamisensa ärsytä. Paitsi joskus. Kun tapaamisia rukataan edelleen HÄNEN aikataulujensa mukaan. Mutta jos tämä homma muuten toimii niin hyvin jatkossa, kuin nyt on toiminut, voin ehkä tämän asian kanssa elää.
Jokunen vuosi eteenpäin ja lapseni eivät minua joka hetki tarvitse enää ja keskenäänkin sen hetken pärjäävät, että käyn salilla tai uimassa. Siihen asti menköön miten menee, kunhan ei tarvitse tapella ja homma sujuu.
Entinen mieheni jopa tapaa lapsia enemmän kuin tapaamissopimuksessa, haluaa lapsia useammaksi päiväksi ottaen liukumia tai järjestellen muuten. Välillä tapaamme ihan ohimennen vaikka yhteisellä kauppareissulla, jossain harrasteissa tai järjestetysti vaikka kahveella lasten kanssa. Niin kuin ennen. Ja minusta tämä toimii. Eivät omat tunteeni mitenkään erityisesti heilahtele näistä tapaamisista suuntaan eikä toiseen. Joskus ehkä haikeutta on jonkin verran. Olihan meillä paljon hyvääkin.
Yhteishuoltajuus tuntuu juuri nyt toimivalta, enkä koe syytä tavoitella yksinhuoltoa. Tiedonanto puolin ja toisin lasten asioihin liittyen on pelannut ja keskinäisiä "kasvatuskeskusteluja" käymme puhelimitse toisinaan.
Kun ajattelen missä tilanteessa olimme vuosi sitten ja millaista elämä on nyt, en voi kuin todeta olevani onnellisessa asemassa. Juuri nyt olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti