Avautuminen

Järkytyin, kun tyttäreltä kuulin entisen mieheni uudesta tyttöystävästä. Eikä minua se tyttöystävä järkyttänyt vaan se miten tytär kertoi heillä olleen tosi kivaa ja että he kaikki kohta asuvat yhdessä isin kanssa.

Minuun iski täysi paniikki. Kurkkua kuristi, henkeä ahdisti ja aloin itkeä. Taasko kaikki alkaa alusta? Olemmeko kohta taas käräjillä riitelemässä lasten asuinpaikasta? Minulla ei enää yksinkertaisesti ole rahaa käytettävissä asianajajien palkkioihin, entistäkin velkaa maksan vielä monta vuotta. Ja entisellä miehellä taasen, on rahaa, on varakkaat vanhemmat tukemassa, on kahden aikuisen tulot talouden pyörittämiseen ja mitä vielä. En kestä. En jumaliste enää jaksa. Menetänkö lapset lopulta kuitenkin?

Ensi paniikin jälkeen ja muutaman yön nukuttuani tajusin, että tunnereaktio oli ehkä heijastus kokemastani stressistä n. vuosi sitten ja luultavasti epärealistisen suuri. Rauhoituin yleisesti ottaen, mutta kuitenkin osaltaan sydämeen jäi ahdistus. En tiedä lakkaanko koko elämäni aikana enää pelkäämästä.

Tunnistin itsestäni myös kaipauksen tunteita. Jotain luopumisen tuskaa. Kuitenkin se, että entisellä miehelläni on uusi suhde, on jotenkin lopullista. Eihän se varsinaisesti ole minulta mitään pois, mutta kuitenkin tunteita nousi pintaan. Miksi me emme voineet onnistua? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että ei olisi koskaan tarvinnut erota? Minkä tähden juuri meille piti käydä niin, että emme kuitenkaan löytäneet sellaista yhteistoimintakyvykkyyttä, että olisimme päässeet ongelmista yli? oliko vika hänessä? Minussa? Meissä molemmissa? Vai yksinkertaisesti vain yhteensopimattomuudessa?

Olen jotenkin koko ajan tiennyt, että hän ensin alkaa seurustella ja löytää uuden elämänkumppanin, kun taas minulla voi mennä vuosia ennen kuin voin kenenkään kanssa elää. Silti sen konkretisoituminen rasittaa jotain minussa. Ehkä tämäkin on yksi normaali jakso eronneilla, että näitä tuntemuksia pitää käsitellä.

Toistaiseksi kaikki, joille olen kertonut tilanteesta, ovat onnitelleet minua. "Hyvä, nythän lopultakin pääset rauhassa elämään omaa elämääsi." "Hienoa, upea juttu. Eipähän tartte itsekään pelätä enää suhteen aloittamista." "Nythän sunkaan ei enää tartte piilotella kotona vaan voit alkaa bongata miehen".

Tulipa mieleen, että niinkö muut asian näkevät? Että jotenkin olen piilotellut neljän seinän tai oman kuoreni sisällä, enkä ole uskaltanut edistää suhteeseen "pääsemistä", koska olen pelänyt entisen miehen reaktioita? Eikö kenellekään ole tullut mieleen, että minä en vain ole valmis? En pysty rakastumaan? Ihastumaan kyllä, mutta suurempaan tunteeseen? Voinko enää koskaan?

Poikani oireilee. En tiedä johtuuko se yleisesti eroahdistuksesta, isän uudesta suhteesta vai mistä. Mutta joka tapauksessa hänen käytöshäiriöistään päiväkodin tädit valittavat minulle toistuvasti. Ja erityislastentarhan opettaja on keskustellut päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa. Ja minun pitää mennä sinne kuulemaan mitä voisimme tehdä. Tunnen heti alkavan syyllisyyden. Vaikka kukaan ei minua ole (ainakaan vielä suoranaisesti) mistään syyttänytkään, niin silti tuntuu, että minussahan se vika sitten on, jos poika ei osaa käyttäytyä.

Onneksi sentään aurinko paistaa, että ei ihan niin musta elämä ole.