Luonnevika?

Oonkohan minä oikeasti jotenkin turtunut tai liian väsynyt tai jotain?

Tiedän, että tykkään joo ja hän on hyvä.

Mutta ehkä välimatka tekee sen, että tutustuminen on kuitenkin vähän hankalaa. Pohdin että riittääkö tämä tunne? Mihin saakka se kestää, syveneekö se vai laantuuko pois. Yhdessä oleminen on kivaa. Ehkä sen pitäisi riittää tässä vaiheessa. Eikä pitäisi miettiä niin paljon eikä liian pitkälle.

Mutta se taitaa olla mun luonne.

Lapset

Lapseni ovat aivan ympäriinsä ihastuneita häneen. Sydäntäni särkee. Jos tämä ihana suhde ei kestä, niin heidän sydämensä särkyvät. Tuntuu pahalta.

Pelkään ennakkoon, ettei mikään, mikä tuntuu näin miellyttävältä, voi kestää.

Etäisyys

Ehdimme nähdä vain hyvin lyhyen ajan, lounaan verran viime viikon aikana. Tunnen ikävää ja odotan tapaamista. Pohdin kuitenkin samalla minkä tasoisia tunteeni ovat. Hänen kanssaan on valtavan hyvä olla. Mikä on tarpeeksi hyvää?

Ihmettelen tätä etäisyyden tuntua. Tämmöistäkö on kypsä kiintymys?

Keskustelu

Vietimme upean viikonlopun yhdessä. Kaikki sujuu, on huoletonta ja helppoa. Makasimme vierekkäin sängyllä, pitelimme toisiamme käsistä ja keskustelimme. Luulen, että ihastuminen syvenee puolin ja toisin. Hän on solahtanut perheeseemme kuin lämmin veitsi voihin. Mutta hän on arvoitus. Tuntuu, että hän nauttii yhdessä olemisesta, mutta on selkeästi myös henkilö, joka ei tee mitään harkitsematonta. Koetan malttaa olla hoputtamatta.

Aamuni ensimmäinen

Kellon soidessa ja herätessäni tähän päivään, ajatusten tulva hyökyi yli. Tuntui, että samanaikaisesti tajunnan täyttivät ihastus, aamurutiinit, huoli lapsista, päivähoito, ex-mies, työt, puhelimen tarkastus jne. Vedin syvään henkeä, sammutin herätyksen ja keskityin siihen yhteen ajatukseen, jonka tiesin rauhoittavan minut. Toivoin hänen olevan käden ulottuvilla.

Minuuden tärkeydestä ja uskottomuudesta

Kirjasin itselleni auki sen, minkä koen olevani elämässäni tärkeätä ja tavoittelemisen arvoista. Listasin, millainen koen olevani. Selitin, miksi kuvittelen sellaiseksi tulleeni. Nyt jos koskaan on aika sanoa: "Mikä laulaen tulee, se laulaen tulee. Anna sen tulla."

Ystävättäreni on leikkinyt tulella jo kauan. En ole häntä neuvonut tekemään tai olemaan tekemättä. Tiedän sen olevan turhaa. Jokaisen on omat valintansa tehtävä ja seuraukset kannettava. Uskoton. En olisi halunnut tietää.

Liian erilaiset

Ollaankohan me liian erilaisia, mietin?

Taas tullaan sen kysymyksen äärelle, että hyväksytäänkö minut sellaisena, mikä olen. Riittääkö toisella itsetunto olla tukija? Pelkään hänen edustavan siinä suhteessa liian perinteistä miesmallia. Ja tämä kaikki pyörii mielessä, vaikka en edes tunne häntä vielä. Tai ehkä juuri siksi. Olen tainnut tuomita tämän suhteen jo elämällä taas liian pitkälle eteenpäin.

Muistutan itseäni taas kerran: anna asioiden tulla. Elä päivä kerrallaan.

Kaipuusta

Huomaan, että minulla on häntä ikävä. Tapaamme vasta reilun viikon kuluttua ja tunne siitä, että tuo aikaväli kestää ikuisuuden tuntuu olevan molempien ajatuksissa. Mietimme yhdessä, mitä voisimme tehdä toisin, jotta tapaisimme pikemmin. Mutta juuri nyt ei tunnu olevan tarjolla sellaista ratkaisua, johon molemmat voisimme sitoutua ja tavata aiemmin. Niinpä kärvistelemme tässä tunteessa sitten. Onhan se jotenkin katkeran suloista. Tässä tapauksessa kuitenkin määränpää tuntuu tärkeämmältä kuin matka.