Oikeudenkäynti ja päätöstä odotellessa

Oikeudenkäynti ohi. Melkoisen raskas päivä. 10-17 oltiin oikeudessa ja siellä oli tosi raskasta olla. Kuunnella miehen rahanahnetta väittelyä ja vielä lisäksi aivan rasittavaa asianajajaa. Ja appivanhemmat siellä niin ikään moittimassa minua huonommaksi kasvattajaksi kuin isä.

Saapa nähdä mikä on oikeuden päätös. Se saadaan ensi viikon keskiviikkona. Väliajan lapset ovat minulla.

Heti alkoi tapaamisoikeuksien kanssa säätäminen. Lapset saattaisivat jäädä isällekin, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei siihen kumpikaan usko. Jos niin käy, niin onhan se melkoinen järkytys.

Turhia toiveita

Kuvittelin, että voisimme jutella ja yrittää sopua. Eipä ne keskustelut
juuri hedelmää kantaneet. Parin lauseen jälkeen oli selviö, ettei
meillä ole mitään puhuttavaa. Mies haluaa edelleen pitää lapset
asumassa luonaan. Minulla ei ole mitään keskusteltavaa sen
tiimoilta.

Mulla meni ruokahalu ja into kaikkeen. Miksi minä aina toivon, toivon
hyvää? Ja joudun pettymään jatkuvasti? Se tuntuu musertavalta. Mulla
on semmoinen olo, etä itsevarmuudestani ja itseluottamuksesta ei ole
mitään jäljellä. Liekö sitten huono omatunto, joka painaa ja aiheuttaa
niin suurta pelkoa siitä, että menetän lapset? Tunnen syyllisyyttä
myös siitä, kun lasten kanssa oleminen tuntuu hetkittäin raskaalta.
Miehen harjoittama syyllistäminen ja haukkuminen menevät ihon alle.
Sydäntäni särkee. Äsken ajattelin, että taidan kuolla sydänkohtaukseen
ennen kuin tämä on ohi.

Mies ilmoitti menevänsä huomenna serkulleen kotiseudulleen. Että ei
taaskaan ole kotona. Kuitenkin vaatii lapsia itselleen? Minä taas sain
siitäkin sätkyn, että juonittelekohan se jotain. Kun se serkku oli
täällä silloin kun minun väitetään ryypänneen viskiä ja syöneen
lääkkeitä. Vituttaa.

Yritän uskoa siihen, että vielä joskus minun on hyvä olla. Nyt ei todellakaan ole. Odotan sitä, että olen yksin (lasten kanssa) ja minun elämästäni ei määrää enää mieheni. Toivon, että oppisin vihaamaan häntä enemmän. Ehkä se auttaisi
pääsemään eroon syyllisyydestä ja säälistä. Pelkään, että olen liian
naiivi ja liian kiltti tässä eroprosessissa ja turpiin tulee joka
rintamalta. Kunpa uskaltaisin enemmän luottaa siihen, että lapset
jäävät mulle.

Keskustelin pitkään ystäväni kanssa viikonloppuna. Hänen mielestään minulla ei ole mitään pelättävää. Ei mitään. Silti sydämeni on ihan syrjällään huolesta. Missä on itseluottamukseni?

Vielä minulla on rauha -joskus

Menen viikonlopuksi paikkaan, jossa ollaan enimmäkseen hiljaa. Ehkä se auttaa selkeyttämään ajatuksia. Jotenkin vatsaa kiertää ajatuskin siitä, että olemme kohta oikeussalissa repostelemassa perheemme asioita. Ja kutsutaan todistajia. Mitä todistajia? Kuka nyt voi tulla ja todistaa, että perheemme elämä neljän seinän sisällä on ollut melkoista helvettiä? Eihän ne haukkumiset, vähättelyt ja pahoinpitelyt muille ole näkyneet.

Kunpa vaan saisin olla lasten kanssa rauhassa omassa uudessa kodissa jo pian.

Yritän keskittää energiaa siihen, miten sisustaisin oman kodin. Ostelin kaikenlaista sisustuskamaa jo valmiiksi uutta kotia varten. Ehkä siellä minulla on rauha. Rauha ja lepo tehdä sitä, mitä haluan. Ilman, että olen koko ajan varpaillani siitä, että toinen tulee ja moittii.

Huomasin eräänä päivänä istahtaessani tv:n ääreen niinä äärimmäisen harvoina iltoina, jolloin siihen oli mahdollisuus, että en osaa istua siinä nauttien. Koko ajan takaraivossa takoi ajatus, että teen jotain väärin. Minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Entä jos mies tulee nyt sisään (oli lasten kanssa ulkona) ja näkee minun istuvan vaan tässä telkkua katsomassa? Ja sitten se taas iski ajatuksiin: miksi pelkään sitä? Miksi minulla ei muka ole oikeutta istahtaa siihen hetkeksi? Istuuhan hänkin tuntikausia katsomassa jotain formulaa tai jääkiekkoa? Miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä puolen tunnin telkkarin ääressä olemisesta?

Ehkä jonain päivänä. Osaan olla siinä. Ilman, että se tuntuu synniltä tai pelottaa.