Juhlan tunnelmat

Olin eilen kokkareilla ystävän kanssa. Hän oli miespuolinen kavaljeerini ja vietin hänen kanssaan mielelläni aikaa. Nautin hänen seurastaan.

Kuitenkin kun istuimme vieretysten, ajattelin: "olisipa K tässä, jotta voisin pitää häntä kädestä". Tai "Voisinpa juuri nyt koskea K:n reittä". "Olisipa kiva suudella". Olisin tietysti voinut tehdä tuon kaiken myös kavaljeerini kanssa, mutta en tahtonut. Janosin kosketusta, mutta en häneltä. Tämä tunne on hyvä ja toivon sen olevan pysyvä. Helppohan se nyt tuoreen ihastuneena on olla sitä mieltä. Seitsemän vuoden kohdalla tunne on erilainen, onhan tuosta kokemusta.

Kun kavaljeerini herrasmiesmäisesti toi minut kotipihaani, hän puristi hellästi kättäni. Katseemme kohtasivat ja näin mitä hänen mielessään käväisi. Kiitin häntä hymyllä ja toivotin hyvää yötä. Nousin nopeasti autosta ja kipaisin kotiin. En toivonut mitään niin kovasti kuin että K olisi nopeasti täällä.

Selkeä muutos

Jos paljon muutakin hyvää on seurannut K:sta elämässäni, niin yhtenä erityisenä lisänä pitää mainita, että työrytmi on selkeytynyt. Enää en juurikaan mieti kotosalla työasioita. Jonkin verran kyllä, mutten läheskään siinä määrin kuin ennen. Lisäksi täytyy todeta, että ylitöiden tekemisen into puuttuu. Sitä ei vaan yksinkertaisesti ole.

Hyvä niin, vaikkakaan en voi kehua saavani kotosalla mitään erityistä silti aikaan.

Dorka

Juttelin ystävättäreni kanssa tänään. Hän totesi mulle suoraan päin naamaa, että oot ihan dorka. Hätäilet olemattomia asioita, jotka voivat potentiaalisesti joskus tapahtua, mutta joiden todennäköisyys on olematon. Lisäksi hän sanoi suoraan, että miksi sinä TAAS alat ottaa vastuullesi selkeästi toisen harteilla olevia asioita. Hänen mukaansa pitäisi nauttia toisen hyvistä puolista ja hyvistä asioista ja antaa toisen kantaa ne murheet ja selvittää ne asiat, jotka eivät yhtään itselleni kuulu.

Yritän tätä. Ihan tosissani. Saisinpa takaisin sen keveän hyvänolon tunteen. Erään ihanan ihmisen sanoja lainatakseni: "Taidan olla vaikea luonne".

Vierailu

Kävin hänen kotonaan. Ensivaikutelma sai minut mietteliääksi. Koti oli ihan asiallinen miehen (kahden lapsen kanssa) ylläpitämäksi kodiksi, jossa osittain on remontti kesken. Olotila oli koko ajan ristiriitainen. Hän oli selvästi jännittänyt kamalasti vierailuani ja se näkyi osittain vierailun aikanakin. Se jännittäminen häiritsee minua. Juttelimme siitä ja ehkä hän sitten rauhoittui vähän.

Minua mietitytti eilinen keskustelu ja tunsin kyynelten olevan taas lähellä. Yritin niitä niellä ja tunsin itseni huijariksi. Toinen luottaa ja uskoo ja rakastaa. Mitä minä? Mietin puolet ajasta, että onkohan tämä väärin? Uskonko koskaan meillä olevan mahdollisuutta. Hetkikin hänen sylissään ja hänen katseensa vakuuttavat minut siitä, että siinä hetkessä on hyvä olla. Mutta erillään epäilys ja epävarmuus valtaavat mielen. Onko tämä tosiaan jotain mitä haluan?

Olin menossa suinpäin suhteeseen. Tai hyvä on, olen suhteessa. Mutta nyt jokin jarruttaa. Mitä minä tiedän hänestä? Miten keskeneräiset asiat vaikuttavat minuun? Itsekkyys on ihan kamalaa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En osaa arvostaa tuota rakasta, ihanaa, hyväluonteista miestä. Maalailen peikkoja seinille ja mietin, mitä oikein odotan ja ovatko vain epärealistiset unelmani romuttuneet vai yrittääkö intuitioni kertoa minulle jotain. Aika näyttäköön. Kunhan en vain rakastuisi liikaa.

Pyhän kyyneleet

Vietin viime yönä yli 3 tuntia puhelimessa K:n kanssa. Ei mikään ihan paras keskustelu, mutta ehkä sekin piti käydä. Keskusteltiin hänen keskeneräisistä asioistaan ja ylipäänsä monesta jutusta ja mua alkoi jossain vaiheessa v***ttaa ja turhauttaa. Puhelu loppui ihan ok, mutta ei enää niin kivasti kuin ois toivonut. Tänä aamuna oli tosi paska olo väsymyksen takia ja morkkis muutamasta punkkulasillisesta ja järjettömästä määrästä sipsejä, karkkeja ja suolakeksi/juustoyhdistelmiä, jotka saavat kropan tuntumaan kymmenen vuotta vanhemmalta.

Ensimmäisen kerran sydämeen astui aidosti tunne, että K:n ja mun juttu ei ehkä ole luotu onnistumaan eikä ehkä sittenkään kestä "kunnes kuolema erottaa". Minusta ei ehkä löydykään niin paljon rakkautta ja ymmärtäväisyyttä kuin toivoisin. Taidan edelleen olla liian itsekäs.

"Ootko sinä vielä tulossa tänne?" K kysyi. Ihan pienen hetken tunsin halua sanoa: "Taitaa olla parempi jäädä kotiin." En kuitenkaan ole valmis sanomaan niin. Taidan pelätä, että se päivä on tulossa ja samalla toivon, että tämän päivän tunne menisi ohi. Ehkä minä en koskaan ole niin eheä, että voisin sanoa jollekulle: "Tulen ja jään, enkä koskaan tahdo pois."

Bileet

Ensi viikon kokkareihin sain seuraa hyvästä kaverista. En siitä frendistä, jota ajattelin, mutta eräästä komeasta hepusta kuitenkin. Mahtavaa mennä deitin kanssa. Ehdotin kokkareita K:lle, mutta hänelle se ei käynyt. Tuleepahan testattua (tunnen itseni tosi pahaksi ja laskelmoivaksi ihmiseksi...) kuinka mustasukkainen K on.

Toistaiseksi kaikki keskustelut, joita olen hänen kanssaan käynyt, ovat olleet uskomattomia. Hän tosiaan koettaa vakuuttaa minut siitä, että on hyvä mies, pitää huolta, välittää ja rakastaa. Eilen kävimme hellyttävän keskustelun siitä, millaista voisi olla asua yhdessä. Huomasin, ettei hän kovin vahvasti uskaltanut sitä esittää, mutta rivien välistä luin kyllä, että se on hänen mielessään vahvasti liikkunut.

Olisi mukavaa jutella siitä asiasta lisää hänen kanssaan.

Smile

Smile though your heart is aching
Smile even though it's breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you

Light up your face with gladness
Hide every trace of sadness
Although a tear may be ever so near
That's the time you must keep on trying
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

That's the time you must keep on trying
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

Tunteet pinnassa

Onhan se mukavaa kuulla toiselta, että hän on järjettömän ihastunut minuun heti ensi tapaamisesta alkaen. Ja että tunne syvenee tapaamisesta toiseen, niin että lopulta on pakottava ikävä jo silloin, kun on jo toisen kanssa, kun tietää, ettei voi jäädä. K on tosiaan järjettömän ihastunut, ehkä jopa uskaltaisin sanoa hänen olevan rakastunut.

Itselläni olo on vähän hankalampi. Epäilyttää hänen sitoutumisensa, koska on hänellä keskeneräisiä asioita exänsä suuntaan. Lisäksi vielä arveluttaa oma kyky sitoutua myös, entä jos tosiaankaan en ole valmis vakiintumaan. Entä jos en halua ketään sanomaan minulle, mitä voin tai en voi tehdä? Kuitenkin K on niin ihana, että ehdottomasti haluan hänen kanssaan olla niin kauan ja paljon kuin se tuntuu siltä, ettei hän rajoita minua tai yritä sanoa minulle millainen minun tulisi olla. Nautin niin kauan kuin voin.

Kohtaaminen

Eilen se kävi. Ex toi lapsia ja oli juuri lähdössä, kun K tuli. Siinä sitten miehet toisilleen paiskaavat kättä ovensuussa ilman sen suurempia esittelyitä minun puoleltani. Tunsin itseni sairaaksi koko illan. Vieläkin oikeastaan vähän.

Menin ihan syväjäähän kohtaamisesta ja minua alkoi pelottaa mahdolliset seuraamukset. Enhän minä voi, eikä ole mitään järjellistä syytäkään piilotella seurustelukumppaniani, mutta silti en olisi halunnut tuollaista kohtaamista. En en ja en. Mutta ex siis toi lapset sovitusta aikataulusta ensin kaksi tuntia ja sitten uudelleen sovitusta aikataulusta lähes tunnin myöhässä. En minä K:ta olisi voinut hankeenkaan piilottaa. Tunsin itseni niin naurettavaksi oman pelkoni edessä, että minua alkoi raivostuttaa ja lopulta tuntui, että jokainen lihas kehossani oli yhtenä raivokkaana kimppuna luiden ympärillä ja tajusin olevani kireä kuin viulunkieli siksi, että oma reaktioni exään sai minut ärsyyntymään. Minun ei pidä häntä enää pelätä eikä tarvitse hänen mielipiteistään välittää.

Kuten arvelinkin, K suhtautui asiaan rauhallisesti, tukien ja herkästi. Exästä en tiedä. (Ahdistaa ihan järjettömästi.) Asiaa ei juurikaan auta se, että toinen lapsista kertoi isän tukistaneen häntä vierailun aikana. Masentavaa, mutta joudun senkin asian ottamaan puheeksi. Toivottavasti näitä kertoja ei tule lisää, mutta nyt se pelko sitten asuu jo minussa. Syvässä.

Tunnustuksia

R-sanat hiipivät käyttöön. Ne vain tulevat, mikään muu ei tunnu oikealta.

Nimeäminen

Olen miettinyt millä nimellä kutsuisin tapaamaani miestä täällä blogissa. Jotenkin todella vaikea ajatus. Mr M sai nimensä erään lempinimen mukaan, jota hänestä tai oikeammin eräästä osasta hänessä tapasin käyttää. (Nam, edelleen muistan).

Nuorukainen sai kuvaavan ilmaisun ja urheilijapoika myös.

Nyt nimen antaminen tuntuu vaikealta. Miksi? Ehkä siksi, että on niin vaikea löytää sopivaa ilmausta. Monet miettimäni tuntuvat liian laimeilta tai arkipäiväisiltä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta vain yksi virallinen. Ehkä minun virallinen nimeni hänelle on K. Mielikuvituksettomalta sekin tuntuu, mutta kovin pitkää nimeä en kuitenkaan jaksaisi toistuvasti kirjoittaa ja toisaalta tuo kuvaa hänen ominaisuuksiaan. Korrekti, kohtelias, kiusoitteleva, komea, kuriton (kyllä jotenkin sitäkin korrektiudesta huolimatta), kasvattaja, koti-isä, kultainen, kaappari (sillä minut on kaapattu pois vakiintuneesta "olen työssäkäyvä sinkkuäiti, no life-no honey"-elämästä).

Ole hyvä, K. Vietetään tänään tavatessamme sitten vaikkapa juhlahetki nimeämisesi kunniaksi, vaikket sitä tiedäkään.

Tekstiviesti vailla vertaa

Kaveri lähetti vitsikkään tekstarin, johon toisessa tilanteessa olisin vastannut kutsulla. Nyt kuitenkin vastasin tilanteeni muuttuneen. Huvittavaa sikäli, että ei niin pitkäkään aika sitten lähestyin häntä samankaltaisella pyynnöllä, mutta silloin hän oli tahollaan varattu. Talk about bad timing. Ensimmäiseksi ajattelin: "where were you when I needed you most", mutta sitten alkoi vain huvittaa. Ja sisälleni tuli mukava tunne siitä, että kieltäydyn mielelläni tapaamani miehen takia. Kieltäydyn siksi, että itse haluan niin. Kieltäydyn, koska olen ihastununut. (Ei, en pysty vielä kirjoittamaan sitä r-alkuista sanaa, vaikka melkein jo meinasin).

Uusi alku?

Hän tuli jo iltapäivällä. Valmistelimme yhdessä ruokaa ja saunoimme ruoan ollessa uunissa. Söimme hyvin ja joimme punaviiniä. Juttelimme, juttelimme loputtomasti, mutta silti tuntui, että aika kuluu ihan liian nopeasti. Katselimme rakettien räiskettä, mutta vielä enemmän toisiamme lähietäisyydeltä. Sylikkäin nukkuminen oli ihanaa ja kiireetön yhdessä herääminen vielä ihanampaa. Vietimme ihanan päivän, puhuimme tunteistamme ja annoimme kehojemme puhua omaa kieltään. Minä tiedän ja samaan aikaan en. Minä haluan ja samaan aikaan pelkään. Tämä ei tunnu todelta. Onko alkamassa jotain vai huijaanko vain itseäni.

Joka tapauksessa hän saa minut tuntemaan itseni naiselliseksi, prinsessaksi. Kukapa sellaisesta ei pitäisi?