Vietin viime yönä yli 3 tuntia puhelimessa K:n kanssa. Ei mikään ihan paras keskustelu, mutta ehkä sekin piti käydä. Keskusteltiin hänen keskeneräisistä asioistaan ja ylipäänsä monesta jutusta ja mua alkoi jossain vaiheessa v***ttaa ja turhauttaa. Puhelu loppui ihan ok, mutta ei enää niin kivasti kuin ois toivonut. Tänä aamuna oli tosi paska olo väsymyksen takia ja morkkis muutamasta punkkulasillisesta ja järjettömästä määrästä sipsejä, karkkeja ja suolakeksi/juustoyhdistelmiä, jotka saavat kropan tuntumaan kymmenen vuotta vanhemmalta.
Ensimmäisen kerran sydämeen astui aidosti tunne, että K:n ja mun juttu ei ehkä ole luotu onnistumaan eikä ehkä sittenkään kestä "kunnes kuolema erottaa". Minusta ei ehkä löydykään niin paljon rakkautta ja ymmärtäväisyyttä kuin toivoisin. Taidan edelleen olla liian itsekäs.
"Ootko sinä vielä tulossa tänne?" K kysyi. Ihan pienen hetken tunsin halua sanoa: "Taitaa olla parempi jäädä kotiin." En kuitenkaan ole valmis sanomaan niin. Taidan pelätä, että se päivä on tulossa ja samalla toivon, että tämän päivän tunne menisi ohi. Ehkä minä en koskaan ole niin eheä, että voisin sanoa jollekulle: "Tulen ja jään, enkä koskaan tahdo pois."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti