Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Minulla tuntuu olevan suunnaton halu kiusata itseäni. Yhteinen lounas, kahvilla istumista. Pitkät katseet ja välitön halu. Ja jutellaan vaan niitä näitä. Ei mitään enempää.

Monta kertaa naputtelin lyhyen viestin kanavaan ja en koskaan painanut lähetä-nappia. Mitä minä voin sanoa?

"Hei, minä olen silmittömän ihastunut sinuun. Vaikka olemme kai tavallaan jo sopineet, että tämä ei kehity miksikään, en voi lakata ajattelemasta sinua. Kun vain hetkenkin kuvittelen, miten ihanaa olisi painaa huuleni huulillesi, tulen hulluksi halusta. Katson kaulasi kuoppaa ja haluan suudella sitä, haluan liu'uttaa kieltäni parransänkeesi, haluan suudella sinua lujaa ja pehmeästi. Sinun punaisen puserosi alla liikkuvat lihaksesi saavat minut haluamaan koskettaa vatsaasi, rintaasi, hauistasi ja sujauttamaan käteni farkkujesi kauluksesta sisään. Kun kuuntelen ääntäsi, sydämeni lyö hullun lujaa ja haluan sinua yhä enemmän. Tekisi mieli huutaa, koska haluan olla sinun kanssasi ja en saa. Haluan varastaa kaikki sekunnit, jotka voin viettää kanssasi.

Kaikki mitä kerrot itsestäni kuulostaa suloiselta. Harrastat niitä asioita, joita arvostan. Nautit samoista asioista kuin minä. Elät jalat maassa elämää ja sielusi lepää samoissa maisemissa kuin omani. Sinulla on fantastinen luonne ja naurusi saa sydämeni lyömään useita kertoja lisää vain siksi, että olen onnellinen sinun riemustasi."

En osaa elää omaa elämääni itselleni rehellisesti. Mikä minua vaivaa? Minuun sattuu eikä minulla ole ketään kenelle voisin petolliset ajatukseni jakaa.

Minun pitäisi irtisanoutua nykysuhteestani, mutta olen pelkuri. En uskonut, että minä olisin tässä tilanteessa vielä kaiken kokemani jälkeen. Mutta sydäntä ei voi käskeä. Tuntuu pahalta. Miten minä tämän sanoiksi puen?

Muistoja

Ajoin tänään pitkästä aikaa matkaa, jota ennen taitoin jokaisena työpäivänä. Mieleeni tulvahti erään risteyksen kohdalla muistoja rannasta. Hetkistä, jotka silloin olivat niin aitoja, halusta, joka poltti ja tunteista, jotka tuntuivat kuolemattomilta.

Tunteet tuskin kuolivat. Ne oli vain pakko sulkea syrjään. Jotenkin se ajan kanssa onnistui, koska katkaisimme yhteytemme. Ja olimmehan tienneet, ettei meitä ole.

Samaa joudun tekemään nyt koko ajan suklaasilmän kanssa. Istun kotona ja koetan vakuuttaa itselleni, että saan hänet pois pääni sisältä. Saan hänet pois mielestäni. Kun hän tulee ajatuksiini ruokaa laittaessa, käsken ajatukseni johonkin muuhun. Kun makaan sängyssämme, käsken sieluani keskittymään tähän hetkeen, en ajattelemaan häntä. Ajatuksilleni vielä jotain voin, mutta sydäntäni en voi käskeä. Miten vaikea on irroittaa ajatuksensa hänestä?

Minä näen hänet jatkuvasti. Minä tiedän nykyisen suhteeni olevan pystyssä vain tilapäisesti, vaikka tavallaan toivoisinkin ehkä enemmän. Minulla ole sitoumuksia, jotka velvottaisivat, enkä osaa sitoutua. Ja miksi hänenkään kannattaisi minuun sitoutua? Minulla ei ole kotona mitään annettavaa.

Suklaasilmä ja minä. Kyvyttöminä toteuttamaan sitä, mikä olisi suloista. Olen rakastunut. Ja joudun toipumaan siitä. Mutta eipä minulla ole suklaasilmällekään mitään annettavaa.

Vaikka voisin olla maailma.