Ajoin tänään pitkästä aikaa matkaa, jota ennen taitoin jokaisena työpäivänä. Mieleeni tulvahti erään risteyksen kohdalla muistoja rannasta. Hetkistä, jotka silloin olivat niin aitoja, halusta, joka poltti ja tunteista, jotka tuntuivat kuolemattomilta.
Tunteet tuskin kuolivat. Ne oli vain pakko sulkea syrjään. Jotenkin se ajan kanssa onnistui, koska katkaisimme yhteytemme. Ja olimmehan tienneet, ettei meitä ole.
Samaa joudun tekemään nyt koko ajan suklaasilmän kanssa. Istun kotona ja koetan vakuuttaa itselleni, että saan hänet pois pääni sisältä. Saan hänet pois mielestäni. Kun hän tulee ajatuksiini ruokaa laittaessa, käsken ajatukseni johonkin muuhun. Kun makaan sängyssämme, käsken sieluani keskittymään tähän hetkeen, en ajattelemaan häntä. Ajatuksilleni vielä jotain voin, mutta sydäntäni en voi käskeä. Miten vaikea on irroittaa ajatuksensa hänestä?
Minä näen hänet jatkuvasti. Minä tiedän nykyisen suhteeni olevan pystyssä vain tilapäisesti, vaikka tavallaan toivoisinkin ehkä enemmän. Minulla ole sitoumuksia, jotka velvottaisivat, enkä osaa sitoutua. Ja miksi hänenkään kannattaisi minuun sitoutua? Minulla ei ole kotona mitään annettavaa.
Suklaasilmä ja minä. Kyvyttöminä toteuttamaan sitä, mikä olisi suloista. Olen rakastunut. Ja joudun toipumaan siitä. Mutta eipä minulla ole suklaasilmällekään mitään annettavaa.
Vaikka voisin olla maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti