Itsensä kuulemisen vaikeus

Tunteet roihahtivat taas pintaan ja sydän on levoton. Luulin meidän sulkeneen jutun ja menneen eteenpäin. Kuitenkin kesäillassa oltiin taas niin lähellä. On vain niin mahdotonta tässä tilanteessa antaa tunteille valta. Miksi sitten tuntuu päätöksen jälkeen ihan paskalta?

Mun pitäisi olla onnellinen luonteeni lujuudesta ja siitä, etten saata itseäni vaikeaan tilanteeseen. Mutta sydämeni varoittaa, että olen tehnyt virheen. Minä en tiedä, mitä uskoa. Pitäisikö kuunnella sydäntä, järkeä vai toisen ääntä. We have a special bond. Ja se ei ole vitsi.

Prioriteetit

Olen alkanut tuntea, etteivät prioriteettini ole kunnossa. Tuntuu, että olen irrallaan kaikesta enkä keskity mihinkään. Kaikki tuntuu kaoottiselta räpiköinniltä, kun yritän selvitä kaikesta. Minua kenkuttavat suuresti toimiston "prinsessat" (ja vannon, tämä ei ole sukupuolisidonnaista), jotka kieltäytyvät hommista, koska "ei kiinnosta, ei oo mun juttu, ootan mielenkiintoisempaa". Minusta tämä asenne on ihan käsittämätön. Mutta ilmeisesti olenkin dinosaurus, jokin muinaisjäänne, joka "ei vaan tajuu" alani tapaa tehdä työtä eikä -mielestäni jopa valheellista- oma-arvontuntoisuutta, jota kollegoilla tuntuu olevan.

Saatana, että hajottaa. Sanon ihan suoraan.