Niin syyttä surullinen

mä oon paha ihminen. Olen iloinen, ettei suklaasilmä mene hukkaan. Onni uudesta suhteesta näkyy. Toivon sydämestäni, että hän on onnellinen tuossa suhteessaan. Samalla itken sisälläni sitä, että taas kerran mun sydän särkyy.

Kuinka paha ihminen minä olen? En ole rehellinen itselleni enkä muille vaan annan itseni hajota palasiksi hänen takiaan. Vaikka mulla ei häntä koskaan ollut, koen menettäväni hänet.

Itse olen sinut etäällä pitänyt, poissa parisuhteen vuoksi. Miten paha sydän mulla on, kun itken sisälläni sinua niin ettei aurinkokaan lämmitä ja toivotan sulle onnea. Millainen sydän sanoo kotona: "ei mulla mitään, vähän raskas päivä töissä", kun huolestunut siippa tiedustelee mikä mulla on. Mikä siippa minä kellekään olen, kun en kerta osaa rakastaa niin kuin kuuluisi. Tuntuu, etten ansaitse rakkautta.

Ja minulla olisi kaikki syyt olla onnellinen.  Miksi kaikki syyt juuri nyt ovat vääriä?

Lomakausi

Onpas aikaa mennyt sitten viime raapustelujen. Eipä ole mitään erityisempää tapahtunutkaan. Lomakauden aikana työhön liittyvä itsetunnon laskeminen ja omien kykyjen epäily on kasvanut ja yhä enemmän olen pohtinut alan vaihtamista. Toivon, että työ imaisee taas mukaansa ja nämä pohdinnat kaikkoavat mielestäni.

Lyhyetkin kohtaamiset suklaasilmän kanssa nostavat pulssia ja sekoittavat päätä. Yritän pitää kontaktit minissä itseni vuoksi. Öisin näen kuitenkin unia hänestä suhteessa jonkun toisen kanssa ja herään ahdistukseeni. Mitä se hyödyttää kuunnella omaa sydäntään jos sen kuuleminen tuottaa vain tuskaa. Vaikka meillä on jokin kumma side, ei siitä tule sen enempää. Ei jaksaisi.

Koetan keskittää ajatukset ja olemiset jälkikasvun kanssa touhuiluun ja tulevaisuuteen. Tietyt polut on pakko ohittaa, koska niille poikkeaminen tuhoaisi liikaa sitä, mitä pidän arvossa.

Kesä ja keveys

Loma. Kesä. Mekot ja ei alkkareita. Vapaus.

Tyytymisen vaikeus.

Minulla on ikävä toisaalle, vaikka kaikki on mallillaan.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Minulla tuntuu olevan suunnaton halu kiusata itseäni. Yhteinen lounas, kahvilla istumista. Pitkät katseet ja välitön halu. Ja jutellaan vaan niitä näitä. Ei mitään enempää.

Monta kertaa naputtelin lyhyen viestin kanavaan ja en koskaan painanut lähetä-nappia. Mitä minä voin sanoa?

"Hei, minä olen silmittömän ihastunut sinuun. Vaikka olemme kai tavallaan jo sopineet, että tämä ei kehity miksikään, en voi lakata ajattelemasta sinua. Kun vain hetkenkin kuvittelen, miten ihanaa olisi painaa huuleni huulillesi, tulen hulluksi halusta. Katson kaulasi kuoppaa ja haluan suudella sitä, haluan liu'uttaa kieltäni parransänkeesi, haluan suudella sinua lujaa ja pehmeästi. Sinun punaisen puserosi alla liikkuvat lihaksesi saavat minut haluamaan koskettaa vatsaasi, rintaasi, hauistasi ja sujauttamaan käteni farkkujesi kauluksesta sisään. Kun kuuntelen ääntäsi, sydämeni lyö hullun lujaa ja haluan sinua yhä enemmän. Tekisi mieli huutaa, koska haluan olla sinun kanssasi ja en saa. Haluan varastaa kaikki sekunnit, jotka voin viettää kanssasi.

Kaikki mitä kerrot itsestäni kuulostaa suloiselta. Harrastat niitä asioita, joita arvostan. Nautit samoista asioista kuin minä. Elät jalat maassa elämää ja sielusi lepää samoissa maisemissa kuin omani. Sinulla on fantastinen luonne ja naurusi saa sydämeni lyömään useita kertoja lisää vain siksi, että olen onnellinen sinun riemustasi."

En osaa elää omaa elämääni itselleni rehellisesti. Mikä minua vaivaa? Minuun sattuu eikä minulla ole ketään kenelle voisin petolliset ajatukseni jakaa.

Minun pitäisi irtisanoutua nykysuhteestani, mutta olen pelkuri. En uskonut, että minä olisin tässä tilanteessa vielä kaiken kokemani jälkeen. Mutta sydäntä ei voi käskeä. Tuntuu pahalta. Miten minä tämän sanoiksi puen?

Muistoja

Ajoin tänään pitkästä aikaa matkaa, jota ennen taitoin jokaisena työpäivänä. Mieleeni tulvahti erään risteyksen kohdalla muistoja rannasta. Hetkistä, jotka silloin olivat niin aitoja, halusta, joka poltti ja tunteista, jotka tuntuivat kuolemattomilta.

Tunteet tuskin kuolivat. Ne oli vain pakko sulkea syrjään. Jotenkin se ajan kanssa onnistui, koska katkaisimme yhteytemme. Ja olimmehan tienneet, ettei meitä ole.

Samaa joudun tekemään nyt koko ajan suklaasilmän kanssa. Istun kotona ja koetan vakuuttaa itselleni, että saan hänet pois pääni sisältä. Saan hänet pois mielestäni. Kun hän tulee ajatuksiini ruokaa laittaessa, käsken ajatukseni johonkin muuhun. Kun makaan sängyssämme, käsken sieluani keskittymään tähän hetkeen, en ajattelemaan häntä. Ajatuksilleni vielä jotain voin, mutta sydäntäni en voi käskeä. Miten vaikea on irroittaa ajatuksensa hänestä?

Minä näen hänet jatkuvasti. Minä tiedän nykyisen suhteeni olevan pystyssä vain tilapäisesti, vaikka tavallaan toivoisinkin ehkä enemmän. Minulla ole sitoumuksia, jotka velvottaisivat, enkä osaa sitoutua. Ja miksi hänenkään kannattaisi minuun sitoutua? Minulla ei ole kotona mitään annettavaa.

Suklaasilmä ja minä. Kyvyttöminä toteuttamaan sitä, mikä olisi suloista. Olen rakastunut. Ja joudun toipumaan siitä. Mutta eipä minulla ole suklaasilmällekään mitään annettavaa.

Vaikka voisin olla maailma.

Itsensä kuulemisen vaikeus

Tunteet roihahtivat taas pintaan ja sydän on levoton. Luulin meidän sulkeneen jutun ja menneen eteenpäin. Kuitenkin kesäillassa oltiin taas niin lähellä. On vain niin mahdotonta tässä tilanteessa antaa tunteille valta. Miksi sitten tuntuu päätöksen jälkeen ihan paskalta?

Mun pitäisi olla onnellinen luonteeni lujuudesta ja siitä, etten saata itseäni vaikeaan tilanteeseen. Mutta sydämeni varoittaa, että olen tehnyt virheen. Minä en tiedä, mitä uskoa. Pitäisikö kuunnella sydäntä, järkeä vai toisen ääntä. We have a special bond. Ja se ei ole vitsi.

Prioriteetit

Olen alkanut tuntea, etteivät prioriteettini ole kunnossa. Tuntuu, että olen irrallaan kaikesta enkä keskity mihinkään. Kaikki tuntuu kaoottiselta räpiköinniltä, kun yritän selvitä kaikesta. Minua kenkuttavat suuresti toimiston "prinsessat" (ja vannon, tämä ei ole sukupuolisidonnaista), jotka kieltäytyvät hommista, koska "ei kiinnosta, ei oo mun juttu, ootan mielenkiintoisempaa". Minusta tämä asenne on ihan käsittämätön. Mutta ilmeisesti olenkin dinosaurus, jokin muinaisjäänne, joka "ei vaan tajuu" alani tapaa tehdä työtä eikä -mielestäni jopa valheellista- oma-arvontuntoisuutta, jota kollegoilla tuntuu olevan.

Saatana, että hajottaa. Sanon ihan suoraan.

Aika

Olen tietoisesti ottanut välimatkaa suklaasilmään, pitäytynyt erossa mahdollisuuksien mukaan. Eihän se joka hetki ole mahdollista, mutta melko hyvin se jo sujuu. Olen joka hetki kovempi. Hän hakeutui luokseni kysymään minulta kuulumisia. Selvästi hän haki kontaktia,fiilistä, tuntumaa. Minuun sattui syvälle sisälle. Pakotin hymyn, juttelin kevyesti ja itkin sielussa. Yritän hillitä sydämeni tunteet, jotta pelastaisin edes itsekunnioitukseni.

Maailman kauneimmat asiat

Hah.
"Elämän jättämät jäljet ovat sielun koruja, kanna ne ylpeydellä", kirjoitti joku.

Screw you, sanon minä.

Mun sielussa olevat korut alkavat painaa sen verran, että taidan lyhistyä niiden painon alla.


Pääsiäisen kärsimysnäytelmää.

Ahdistus

Ihan paska fiilis siitä mitä olisi voinut olla. Nyt ei tunnu hääviltä.
Ihastuksen suhteen tuntui siltä, että takki on ihan tyhjä. Ei minulla ole hänellekään mitään annettavaa. 

Turvonneet silmät

Aamulla herättyä alkoivat kyyneleet virrata heti. Niitä on ollut vaikea pidättää. En jaksaisi alkaa kaikkea alusta. Taas. Mikä minua vaivaa? ikäkriisi?
Avoliittoni kaatuu. Se ehti tuskin alkaa. Analysoin käytöstäni, analysoin pahaa oloani, sitä, mikä saa minut ihastumaan toisiin. Ehkä se on perustavaa laatua oleva virhe minussa? Suhteemme ei voi toimia. En osaa sitoutua mihinkään. Aina, kun pitäisi suunnitella tulevaa, rakentaa yhteistä, ajatukset karkaavat siihen
faktaan, ettei minulla ole oikeutta. Pelkään sitä päivää, kun avomies päättää lähteä nuoremman mukaan perhettä perustamaan. Itselläni lapsiluku on täysi, hänellä toive omasta perheestä, omista lapsista, elää vahvana. Hänen syntymättömät lapsensa ovat onnemme tiellä. Pidän hänestä niin paljon, että haluan päästää hänet toteuttamaan sitä unelmaa. Hänestä tulee hieno isä. En rakasta häntä tarpeeksi, että voisin yrittää ne lapset hänelle antaa. Elämämme menevät eri tahtia. Tämä on raastavaa. Kun tajusin kaiken tämän, elämäni muuttui järkyttävän tyhjäksi ja pelottavaksi. Ihastumisen tunteet peittyivät masennukseen, pettymykseen ja tuskaan.
Avomies totesi, ettei haluaisi erota, mutta tietää itsekin, että se on helpompaa nyt kuin myöhemmin. Hänen sanansa sinetöivät kohtalomme: ei ole enää mitään mistä syntyisi edes toivo yhteiseen tulevaisuuteen. Ja nyt pitäisi pystyä menemään töihin ja kohtaamaan maailma silmät turvoksissa, sielu palasina ja ymmärtäen faktan, ettei minulla ole mitään annettavaa enää.

Itketään

Tänään meillä: itketään yhdessä elämiemme puolesta. Hyvien hetkien ja
niistä luopumisen. Tämä on todella kammottavaa.

Ajatukset

Itku vaan tulee. Kyyneleet polttavat silmäluomia ja valuvat väkisin esiin. Koetan niellä surun, mutten aina onnistu. Sydämeen sattuu liikaa. Olen syvästi rakastunut. Tunteet ovat todella pinnassa juuri nyt. Sama työpaikka ja se, että olen parisuhteessa tekevät tunteesta - kaikessa kauneudessaan - maanpäällisen helvetin.
Miten voin päivästä toiseen mennä sinne? Tavata aina uudelleen? En osaa lakata muutenkaan ajattelemasta häntä.

Olin seurustellut puolisen vuotta nykyisen avomieheni kanssa, kun sain suklaasilmään ensimmäisen kontaktin. Heti ensimmäinen katse meni sydämeeni, hymystä puhumattakaan. Silloin ajattelin, että koska ihastun helposti, se on vain sitä. Ja muutenkin ajattelin sen perinteisen kaavan mukaan: "älä syö omasta kuormasta".

Kun aloimme tehdä enemmän yhteistyötä ja viettää enemmän aikaa yhdessä, se tunne vain syveni. Olen taistellut syvempää ihastumista vastaan koko syksyn.  Ensimmäisen kerran itsekuri petti pahemman kerran joulukuussa. Yritin selittää itselleni, että se oli one-off ja siitä ei seuraa mitään sen enempää. Koetin tarttua jokaiseen oljenkorteen vakuuttaakseni itselleni, että se on ohimenevää, että saan tunteeni kuriin. Toisaalta koetin vakuuttaa itselleni, että nauttisin tunteesta ja antaisin sen virrata sydämeni läpi ja tuoda iloa arkeen. Samaan aikaan tuntui, että avoliittoon päädyttiin kuin itseohjauksella, mies on täällä nyt ja arjessa moni asia on helpommin. Silti en voi hyvin. Sydämeen sattuu, kun huomaan taistelleeni tätä tunnetta vastaan yhä enenevässä määrin. Yritin vielä viimeisen kerran kerätä itseni ja laittaa asioita järjestykseen. Mutta en pysty vastustamaan kasvavaa tunnetta.

Lopulta ajattelin, että ehkä minun vaan pitäisi vietellä hänet. Maata hänen kanssaan kerta, jotta tilanne laukeaisi. Saisinko siitä pontta tehdä päätöksiä, että rikkoisin itseäni? Saisin itseeni annoksen itseinhoa, joka auttaisi minua päästämään irti parisuhteesta "koska en ole sen arvoinen"?

En kestä edelleenkään ajatusta, että rikkoisin kotona asuvan avopuolison sydämen. Hänelle olen tärkeä, hän rakastaa minua ja kaipaa samaa. Ja minun sydämeni on kodin ovien ulkopuolella juoksemassa vastakaikua etsimässä.

Minun on pakko puhua suklaasilmän kanssa. Minun on pakko kertoa hänelle, miten paljon minä hänestä pidän ja miten hajalla minä olen. En vaan voi tehdä niin, että otan etäisyyttä, koska minusta tuntuu, että menetän jotain aivan erityistä. Entä jos hän olisi minulle se, joka on eniten? Sain varmuutta siihen, että en ole tunteideni kanssa yksin. Luulenpa, että hän käy samaa taistelua.  Jotenkin tämä asia on saatava suljettua. Tuntuu, että on pakko kuulla se hänen suustaan, ettei hän edes halua yrittää mitä tästä tulisi. Rikkoisi minun sydämeni toivon, jotta voisin alkaa ehjätä sitä.

Vaikka oikeasti toivon, että hän sanoisi, ettei halua mitään enempää kuin olla kanssani.

Paha mieli

Tulin huomaamaan, että asiat ovat monimutkaisia. Kerkesin elää asiat mielessäni moneen kertaan, todellisuus osoittautui vielä mielikuvitustakin villimmäksi. Petyin pahasti. Itseeni, toisiin, elämiseen.

Pahoittelin itseäni, luultavasti turhaan.

Itseäni suojellakseni rakennan nyt muurit, karsin ärsykkeet ja yritän nousta tämän yläpuolelle. Kadehdin niitä, jotka pystyvät tekemään sen olankohautuksella tai muutoin noin vain. Itse en pysty. On tosi paha mieli ja ajatukset hajottavat.

Toisaalta ehkä tästä pääsen lopulta tasapainoon.

Odotus

Huominen tulee näyttämään asioiden laidan. Toivon sydämestäni, että saan sen mitä haluan. Ajattelen sitä tauotta. Haluan sitä. Teen kaikkeni, että saisin sen.

Matka

Olen aloittamassa matkan tulevaisuuteen. Määränpää on epäselvä, eikä minulla ole tuntumaa siihen, millaisia kuoppia matkalla kohtaan. Varmaa on, että pyrin nauttimaan matkanteosta. Yritän nauttia katkeransuloisuudestakin, ajatuksena se, että vahvistuisin. En aio potea häpeää enkä noloutta. Aion olla itselleni rehellinen. Aitouden -oman itseni löytäminen - vaatinee uhrauksia. Selviän kuitenkin. Matka alkaa.

Just me

Haluan hänet. Panokset ovat aika kovat. En tiedä miten mielekästä se sitten lopulta on.

Ristiriita sisälläni

Kotosalla koetan olla normaalisti, mutten voi välttyä huokailemasta. Väsyttääkin koko ajan henkisesti, osittain johtunee työstä. Ongelma on siinä, etten saa käännettyä ajatuksiani rennolle vaihteelle. Ne askaroivat koko ajan joko työhön liittyvissä tekemättömissä jutuissa tai ne karkailevat omille teilleen jonkun toisen luo. En osaa hellittää.

Mietin koko ajan mitä minä elämältä haluan. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta olisin itselleni mahdollisimman rehellinen, enhän halua tuhlata elämääni. Otanko taas kerran ne askeleet, jotka jo kerran olen ottanut ja astun tyhjän päälle katsomaan mitä elämä tuo tulleessaan? Alan uskoa, että tämä kotoisa parisuhde ei johda mihinkään ja en osaa rentoutua kotona niin kuin minun pitäisi. Täällähän minun onnellinen pitäisi olla, levännyt ja iloinen. Nyt se on niin, että iloni saan muualta ja arvostuksen tunteeni kohdistuvat toisaalle. Tämä on niin väärin kotona lämpimiä tunteita kokevaa henkilöä kohtaan. Minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä, mutta toiselle tuskan tuottaminen tuntuu vaikealta. Itsensä tappaminen hitaasti sisältä taitaa olla helpompaa.

En osaa edes kuvailla miltä tuntuu

Helpostusta jollain tasolla. Operatiivinen homma vähenee jossain määrin ja pääsen keskittymään toisenlaiseen tekemiseen.
Toisaalta tunnen luopumisen tuskaa. Joistain asioista on vaan niin vaikea luopua.

Kyllä se ehkä tästä.

En saa mielestä sinua

Ilmeisesti unohtaminen on mahdotonta, jos saa jatkuvia muistutuksia. En osaa kääntää ajatuksiani pois hänestä. Suunnittelen muistojen hankkimista. Elämistä ilman vastuita, epäsovinnaista irtiottoa ja uutta avausta.

Minä tahdon hänet. Minä aion vietellä hänet. Se on väistämätöntä.

Iho muistaa?

Miten joku ihminen voi mennä noin syvälle mun ihon alle? Kotona eilen en osannut lakata ajattelemasta häntä, en vaikka keskittymistäni vaati ihan toinen henkilö. Tänään aamulla herätessäni ajattelin häntä. Matkalla toiseen kaupunkiin mietin häntä ja palatessani hän tuli toistuvasti  mieleeni.

Kotona kaikki tuntuu väljähtyneeltä ja tuore avopuoliso näyttäytyy silmissäni vaisuna. En tahdo myöntää itselleni, että tämä tuore suhde on tässä, että se on tullut tiensä päähän ja ettei menestymisen edellytyksiä ole sen takia, että olen syvästi ihastunut toiseen. Tuosta toisesta sen verran, etten usko mitään suhdetta kehittyvän hänen kanssaan vaikka nykyinen hajoaisi. Tuntuu vaan, että en ole itselleni rehellinen.

Tietäisinpä mikä osa tästä on vain uupumuksen aiheuttamaa epävarmuutta ja sekavuutta minussa. Pakko sallia itselleni aikaa.

Neljä vuotta

En millään saata uskoa, että siitä ensimmäisestä suudelmastamme ja kaikista sen seurauksista on jo neljä vuotta. Kaikkea hyvää sinulle.

Ei voi olla totta

Mun tiimissä on kyllä ihmehiihtäjiä. Yksi on koko ajan peloissaan. Mitä pelännee, maailmaa itseään? Jotenkin ihan käsittämättömiä vetoja urakehitykseenkin liittyen, jotain ihmeellistä punaniskaisuutta, jota en osannut yhtään odottaa. Toinen on naama mutrussa kaikesta, kun on takana pitkä historia ja vähän ahistaa. Yksi odottaa vaan lomasta toiseen rämpimistä, joku taas hiljaa tekee hommiaan eikä paljon pukahtele.

Onneksi mukana on muutama helmi, joista jaksaa iloita.

Luovutus vai voitto

Vai luovutusvoitto?
Minä vihaan tätä naisenmieltä, joka minullakin on. Romantiikan ja seikkailunkaipuuta. Typerää ihailluksi ja rakastetuksi tulemisen toivoa.

Minulla on niin paljon. Miksi se ei riitä?

Tänään on aika laittaa elämää arvojärjestykseen. Haluamani  ja pelkäämäni tilaisuus ei realisoidu. Luovutan. Ehkä se on voitto.

Yksi päivä

Leikittelen jatkuvasti ajatuksella, että voisin varastaa yhden päivän. Ottaisin päivän irti kaikesta siitä, mihin olen sitoutunut ja käyttäisin sen päivän siihen, mitä eniten haluan.

Muutaman vuoden takaa muistan keskustelun -tai oikeastaan todella monta keskustelua- siitä, millaiselta tuntuu olla "man behind the blue eyes".

Silti haluan elää.

Juhlan jälkeen...

Vietimme iltaa isolla porukalla. Oli aihetta juhlaan, vaikka tunnelma ei kovin riehakasta lopulta ollutkaan.

Taidamme molemmat tietää, että meidän välillämme on jotain. Vaikka yritämme olla asiallisia, asiat odottavat vääjäämättömästi tapahtumista. Jos en olisi vastustanut, monta asiaa olisi tapahtunut jo nyt. Päätin kuitenkin katsoa kuinka kova tuo halu ja tarve on - onko sen oikeasti tapahduttava, vai meneekö se ohi.

Niinpä - osin haluttomasti, osin hyvinkin tiedostetun tahtotilan mukaan- kieltäydyin. En tahdo, että tämä asia kehittyy eteenpäin harkintakyvyttöminä hetkinä alkoholin vuoksi. Haluan tapahtuminen olevan tietoinen päätös. Kuitenkin hänen pyyntönsä saada suudella tuntuu vieläkin joka paikassa ja vatsanpohjaan sattuu vieläkin se, että kieltäydyin vasten haluani, mutta tahtoni mukaisesti.

Tuntikausia ajatukset ovat kulkeneet kehää, tunnista toiseen hänen silmänsä, huulensa, ihonsa tuoksu ja toiveensa koskettamisesta nostattavat ihokarvani pystyyn, saavat sydämeni lyömään nopeammin ja halun nousemaan. Ajatteleeko hän minua? Ehkä saan tietää joskus.

Oh heavens

Oon ollut ihan liian kuormassa työstä. Uudet, mielenkiintoiset, mutta haastavat hommat ovat kuormittaneet liian kanssa. En ole ehtinyt tehdä kaikkea sitä mitä olisi pitänyt ja toisaalta olen tehnyt liikaa kaikkea.

Lounas huomenna. Saas nähdä miltä tuntuu.

Ajatus

Miten sitä voisi kuvailla? Onko tämä tunne vaan jotain hämärää fantasiaa, kosteita päiväunia ja haaveita? Vai onko tässä oikeasti jotain syvempiä tunteita mukana.Olisi mahtava tietää, mitä toinen ajattelee.Ajattelen suklaasilmää ihan liikaa. Hänen upeaa vartaloaan, pehmeitä huuliaan ja nauravia silmiään.

Tuntuisipa tältä kun olen omani kanssa. "Ihan kiva" ei riitä.

Ilmoitus

Tänään tehtävieni vaihtumisesta tiedotettiin.

Nyt on sitten todellisten toimien paikka. Kun työhön ryhtyy, on otettava vastaan siihen liittyvät hyvät ja huonot puolet.

Suklaasilmästä ei juuri kuulu. Mutta toisaalta, ei pitäisikään.