Menen viikonlopuksi paikkaan, jossa ollaan enimmäkseen hiljaa. Ehkä se auttaa selkeyttämään ajatuksia. Jotenkin vatsaa kiertää ajatuskin siitä, että olemme kohta oikeussalissa repostelemassa perheemme asioita. Ja kutsutaan todistajia. Mitä todistajia? Kuka nyt voi tulla ja todistaa, että perheemme elämä neljän seinän sisällä on ollut melkoista helvettiä? Eihän ne haukkumiset, vähättelyt ja pahoinpitelyt muille ole näkyneet.
Kunpa vaan saisin olla lasten kanssa rauhassa omassa uudessa kodissa jo pian.
Yritän keskittää energiaa siihen, miten sisustaisin oman kodin. Ostelin kaikenlaista sisustuskamaa jo valmiiksi uutta kotia varten. Ehkä siellä minulla on rauha. Rauha ja lepo tehdä sitä, mitä haluan. Ilman, että olen koko ajan varpaillani siitä, että toinen tulee ja moittii.
Huomasin eräänä päivänä istahtaessani tv:n ääreen niinä äärimmäisen harvoina iltoina, jolloin siihen oli mahdollisuus, että en osaa istua siinä nauttien. Koko ajan takaraivossa takoi ajatus, että teen jotain väärin. Minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Entä jos mies tulee nyt sisään (oli lasten kanssa ulkona) ja näkee minun istuvan vaan tässä telkkua katsomassa? Ja sitten se taas iski ajatuksiin: miksi pelkään sitä? Miksi minulla ei muka ole oikeutta istahtaa siihen hetkeksi? Istuuhan hänkin tuntikausia katsomassa jotain formulaa tai jääkiekkoa? Miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä puolen tunnin telkkarin ääressä olemisesta?
Ehkä jonain päivänä. Osaan olla siinä. Ilman, että se tuntuu synniltä tai pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti