Kuvittelin, että voisimme jutella ja yrittää sopua. Eipä ne keskustelut
juuri hedelmää kantaneet. Parin lauseen jälkeen oli selviö, ettei
meillä ole mitään puhuttavaa. Mies haluaa edelleen pitää lapset
asumassa luonaan. Minulla ei ole mitään keskusteltavaa sen
tiimoilta.
Mulla meni ruokahalu ja into kaikkeen. Miksi minä aina toivon, toivon
hyvää? Ja joudun pettymään jatkuvasti? Se tuntuu musertavalta. Mulla
on semmoinen olo, etä itsevarmuudestani ja itseluottamuksesta ei ole
mitään jäljellä. Liekö sitten huono omatunto, joka painaa ja aiheuttaa
niin suurta pelkoa siitä, että menetän lapset? Tunnen syyllisyyttä
myös siitä, kun lasten kanssa oleminen tuntuu hetkittäin raskaalta.
Miehen harjoittama syyllistäminen ja haukkuminen menevät ihon alle.
Sydäntäni särkee. Äsken ajattelin, että taidan kuolla sydänkohtaukseen
ennen kuin tämä on ohi.
Mies ilmoitti menevänsä huomenna serkulleen kotiseudulleen. Että ei
taaskaan ole kotona. Kuitenkin vaatii lapsia itselleen? Minä taas sain
siitäkin sätkyn, että juonittelekohan se jotain. Kun se serkku oli
täällä silloin kun minun väitetään ryypänneen viskiä ja syöneen
lääkkeitä. Vituttaa.
Yritän uskoa siihen, että vielä joskus minun on hyvä olla. Nyt ei todellakaan ole. Odotan sitä, että olen yksin (lasten kanssa) ja minun elämästäni ei määrää enää mieheni. Toivon, että oppisin vihaamaan häntä enemmän. Ehkä se auttaisi
pääsemään eroon syyllisyydestä ja säälistä. Pelkään, että olen liian
naiivi ja liian kiltti tässä eroprosessissa ja turpiin tulee joka
rintamalta. Kunpa uskaltaisin enemmän luottaa siihen, että lapset
jäävät mulle.
Keskustelin pitkään ystäväni kanssa viikonloppuna. Hänen mielestään minulla ei ole mitään pelättävää. Ei mitään. Silti sydämeni on ihan syrjällään huolesta. Missä on itseluottamukseni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti