Ehkä sen tekee ikävä lapsia, jotka ovat lomalla isänsä kanssa. Ehkä tunteet nosti pintaan GWTW, jota ei itkemättä voi katsoa. Ehkä olen vain väsynyt. Mutta itkin, itkin pitkästä aikaa ja paljon. Tunteet hyökyivät päälleni ja kaipasin niin, että saisin elää vielä sitä elämää, jossa minulla oli puoliso, jonka kainalossa voi itkeä pahan olon pois ja joka sanoisi, että kyllä asiat järjestyvät. Ei hän niin paha ollut koko aikaa, ettenkö ikävöisi.
Tuntuu, että ajatukset ovat alkaneet kiertää kehää. Aina, kun ikävöin lapsia, en voi olla ajattelematta, että tältäkö se entisestä miehestäni koko ajan tuntuu. Aina, kun itken elämän unelman sortumista, mietin sureekohan hän. Menetimme niin paljon, sen tulevaisuuden, joka meillä olisi voinut olla. Tai ehkä ei. En tiedä. Nyt on vain pohjattoman paha olla ja toivoisin, ettei tämä kärsimys olisi tarvinnut olla totta. Ehkä minä jossain sisälläni nytkin tiedän, ettei meillä ollut vaihtoehtoja. Juuri nyt toivon, että olisi ollut. En tosiaankaan tunne olevani onnellisempi nyt.
Oksettaa ja itku ei lopu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti