Vietimme tänään oikean äiti-lapset-aamupäivän. Aamusta alkaen menimme rauhalliseen tahtiin lasten suosikkipaikkoihin (joihin pääsee maksutta). Söimme asiallisen keittolounaan karsean oloisessa kuppilassa. Paikassa, jonne missään muussa tilanteessa en olisi astunut, mutta edeltä menneet työporukan näköiset tyypit saivat minut päättämään sinne menemisestä. Toiste luultavasti en mene, mutta ei paikka lounasaikaan nyt NIIN kauhea ollut.
Iltapäivällä kotona sitten ei ollutkaan niin ihanaa. Toinen lapsista venkoili niin kauan kahvipöydässä, että lopulta poistin hänen lautasensa. Oli siis jo syönyt ruoan ja nyt vain naposteli jälkkäriä. Koska jälkkärin ruokailu tuntui olevan toissijaista pöytään-pois pöydästä ravaamisen rinnalla, ilmoitin nostavani lautasen pois pöydästä ja että hänen osaltaan ruokailu on nyt päättynyt. Siitä seurasi tietenkin huutokonsertti, jonka jälkeen lapseni puri minua protestiksi käsivarteen. Siinä vaiheessa loppui ymmärrys ja nostin pojan parin ärräpään saattelemana nurkkaan miettimään tekosiaan. Muutaman minuutin tuumaustauon jälkeen selitin pojalle, miksi hän oli miettimässä ollut ja hän pyysi anteeksi. Seuraavaksi hän alkoi itkeä ja sanoi, että hänelle tuli paha mieli, koska äiti sanoi tuhman sanan. Niin-pä. Pyysin anteeksi ja selitin, ettei niin olisi saanut tehdä. Huoh. Opinkohan minäkään koskaan?
Tässäpä miettimisen aihetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti