Erään seuraamani blogin pohdiskelu aiheutti minussa ajatusryöpsähdyksen ja päätin kirjoitella vielä jotain mieleen muistuneita juttuja.
1) Varastin lapsena kaupasta kassan vierestä tikkarin ja jäin heti kiinni. En unohda häpeääni koskaan. Onneksi kaupan täti antoi itkuni ja paniikkini edessä armon käydä oikeudesta eikä tehnyt jutusta sen suurempaa. Taisin olla n.7-vuotias. En ole koskaan sen jälkeen varastanut mitään. Paitsi ehkä aikaa.
2) Jätin ystävän pulaan. Heittelimme kiviä tien poskessa ja yksi osui ohi ajavaan autoon. Lähdin juoksemaan karkuun ja ystäväni jäi hölmistyneenä paikalle ja joutui selittämään tapahtuneen. Olin n. 8-vuotias.
3) Valehtelin äidilleni ensimmäisestä kännäysreissustani ja väitin sukulaisten erehtyneen ja puhuvat tahallaan pahaa. Olin 18-vuotias. En ole kännännyt vastaavalla tavalla kovin montaa kertaa sen jälkeen.
4) Läpsäisin lastani hänen kiukutellessaan. Lapsi alkoi itkeä ja sanoi, että sattuu. Jälkeäkään ei lapseen jäänyt, mutta sieluuni sitäkin suurempi. Häpeän syvästi ja tunnen itseni kurjaksi, inhottavaksi ja vastenmieliseksi typerykseksi. Toivon sen riittävän rangaistukseksi pahasta teostani, etten koskaan ikinä voi unohtaa sitä. Olin 32-vuotias.
5) Olin suhteessa varattuun mieheen. Sydän ei vieläkään usko minun tehneen väärin vaikka järki sanoo päinvastoin. Ehkäpä käypä rangaistus tästä on se, että sydämeen sattuu yhä ja tuntuu, ettei kukaan muu, ei kukaan muu oo kanssani kauniimmin.
6) Petin aviopuolisoani, joskaan en pidä tätä edes pahana tekona. Avioliittomme oli käytännössä ohi tämän tapahtuessa. Vain lain velvoittamat muodollisuudet olivat enää jäljellä. Rangaistus pettämisestä taitaa olla tieto siitä, että olen kykenevä kyseiseen toimintaan.
Häpeä ja syyllisyys. Kaksi epämiellyttävää tunnetta. Armo ja anteeksianto. Ovatkohan ne itseltä saavuttamattomissa? Miksi toisille on helpompi antaa anteeksi kuin itselle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti