Työpäivä oli pitkä ja väsyttävä. Asiaa oli paljon ja lopulta tuntui, että uuvun sen alla. Tarkoitus oli illalla kotona jatkaa, mutta en ole tehnyt mitään.
Olin äärimmäisen huonolla tuulella kotiin palatessa. Lapsilla oli kuravaatteet päällään heitä hakiessani, ensimmäisenä piti riisua ne pois. Nuorempi ehti jo sotkea kätensä kuraan ennen autolle pääsyä ja sotki oman turvaistuimensa, penkin ja oven kuraisilla sormillaan. Kotiin palattua huomasin hänen hanganneen hiekkaisilla käsillään auton ovea ja maalipinta oli tietenkin kuin hiontapaperilla käsitelty. Vaikka auto onkin vanha ja ruosteinen, eikä muutenkaan mikään viimeisen päälle puunattu, jotenkin menetin hermoni. Huusin ihan käsittämättömän paljon lapsille heidän huonosta käytöksestään, typerästä sotkemisestaan ja äksyilin suunnilleen kaikesta, mitä he tekivät. Lopulta istuin omasta typeryydestäni ja huonosta käytöksestäni häpeissäni ja hämmentyneenä keittiön pöydän ääreen ja pillahdin lohduttomaan itkuun. Lapset järjestelivät säikähtäneinä tavaroitaan eteisessä ja minun oli nieltävä itku, pyyhittävä naama ja asteltava pyytämään lapsilta anteeksi. Itkettiin kaikki porukalla ja todettiin, että rakastamme toisiamme aina silti, vaikka välillä teemme tyhmiä ja käyttäydymme huonosti.
Paha mieli jäi silti koko illaksi.
Luin illan mittaan erästä blogia, jonka seuraamisen aloitin keväällä erään baari-illan aikana saamastani vinkistä. Tänään löysin sille "vastinparin", eli ko. pariskunnan toisen puoliskon blogin. Istuin lähes pari tuntia koneella lasten mentyä nukkumaan ja tirkistelin heidän elämäänsä. Onnellisen tuntuinen pariskunta ja parisuhde. Kademieli iski. Kiukku siitä, ettei minulla ole mitään tuollaista.
Tämä päivä on ollut huono päivä. Työasiat menivät kyllä hienosti eteenpäin, mutta miksi tämä yksityiselämä nyt tuntuu tökkivän niin ankarasti? Nautin lasteni kanssa mukavasta loppuillasta, mutta kuten sanoin, paha mieli jäi taustalle.
Pieni valopilkku illassa oli nuorukaisen puhelu. Tosin sekin vain arkinen, käytännön asiaan liittyvä kommentointi. Ilmeisesti tuo nuorukaiseen liittyvä pohdiskelu ja päiväunihaaveilu ovat saaneet minut ylikorostetun tietoiseksi siitä, että vanhenen koko ajan ja vääjäämättä. Jotenkin kaipaan kovasti aikuiseen syliin, jossa käsivarret ympärilläni sanoisivat, ettei minun tarvitse koko ajan jaksaa. Joku sanoisi minulle, että lepää sinä, minä rakastan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti