Kuvittelin iltalenkin jälkeen nukahtavani hetkessä. Jäin venyttelemään ja kaivoin puhelin esiin. Naputtelin viestin lenkkikaverille. Sain hetken päästä vastauksen, jossa oli kutsu uudelle lenkille. Muutama viesti vielä ja sitten hyvän yön toivotus. Kaikki asiallisia, mitäpä muutakaan.
En saanut pariin tuntiin unta. Pyörin levottomana sängylläni ja ihmettelin, mitä oikein ihmettelen. Ilmeisesti häneltä kaverillisestikin saamani huomio on omiaan sekoittamaan mieltä. Olen kertakaikkiaan vaan onnellinen, että joku noin tahtoo vapaaehtoisesti minut seurakseen. Onneton ihminen olen, kun niin toisten mielipiteiden varassa elelen. Lopulta nukahdin levottomaan uneen. Heräilin useaan otteeseen yön aikana ja aina ensimmäiseltä tuntuva ajatus oli hän. Aamuherätys oli harvinaisen helppo. Kellon soidessa tunsin olevani heti täysin hereillä, nuori mies silmissäni. Hänen silmänsä. Minunhan ei pitänyt katsoa niihin.
Ehkäpä nyt menee vähän pidemmästi ettemme näe. Viime aikojen monta kertaa viikossa ei sovi minulle. Hän varmaan pitää minua turvallisena, äidillisenä hahmona, jonka seurassa voi olla kaveriperiaatteella huolettomasti ilman jännitteitä. Ja mitä minä? Sisältä kuin viulunkieli ja ajatukset ylikierroksilla. Ulkoisesti rauhallinen, jopa välinpitämättömän oloinen. En uskalla hänen tapauksessaan laskea huoletontakaan leikkiä mistään kaksimielisyyteen vivahtavastakaan.
Uusi työviikko on alkamassa ja pitäisi herättää lapset. Kurkkuun sattuu ja olo on levottoman yön jälkeen sekava ja väsynyt. Ehkä tämän kirjoittaminen auttaa ryhdistäytymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti