Niin nuori. Niin suloinen. En saa selvää, missä mennään. Ei ole mitään, mikä vihjaisi mihinkään, silti pohdin lausetta siellä ja toista täällä. Tekisi mieli kysyä edes jos ei ehdottaa. Mutten kykene. 12 vuotta on liikaa. Tekisin itsestäni naurettavan, etenkin kun en tiedä mitä oikeastaan haluan. Annan ajan mennä. Tunteet kuplivat kuin jo sammutetulla levyllä hautuva puuro.
Ja viesti. Sanoma sieltä, josta sitä ehdin jo odottaa. Pari lausetta, jotka lämmittivät ja toivat mieleen jotain, mikä on jo aktiivisella unohtamisella ollut taustalla. Suudelmat, puseron alle hiipivät kämmenet, sormet, jotka tiesivät miten ja mistä. Surulliset silmät, jotka joka hetkessä tiesivät tiensä, vaikka pohtivatkin onko tiessä risteyksiä vai vain harharetkiä ei minnekään tai tuhoon. Hetkessä se kaikki iski punaviinin turruttamaan mieleen. Ja silti raikas blondi hihan alla kiristävien hauistensa ja treenattujen reisiensä kanssa sotkeutui mielikuvaan. Hänen huumorintajunsa iski hymysuoneen ja reiluus jonnekin.
Jos en yrittäisi tietää paremmin, väittäisin meidän koettelevan tulitikkuleikkejä vähän kostealla paperilla. Koska se kuivuu tarpeeksi roihutakseen varoittamatta? Vai ehtiikö jokin muu kivempi leikki vallata mielen ennen kuin jotain tapahtuu? Tekisi mieli varoen koskettaa ja koettaa kipinää. Pidättäydyn. Jatkossakin, lupaan itselleni. Toivon salaa, etten välittäisi mistään ja syöksyisin suin päin surmaan. Onko hyvä elämä se, jonka elää varoen vai se joka tuntuu elämältä? Onko minulla enää oikeutta valita, kun on kahden pienen elämä omalla vastuulla?
Huomennakin on työpäivä. Tai oikeastaan tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti