Kävin vierailulla tutuksi tulleen rouvan luona. Hän eroaa miehestään. Oli mielenkiintoista kuunnella hänen tilannearviotaan suhteesta, sen päättymisen syistä ja -kuten olin arvannutkin- hänen uudesta suhteestaan. Sitä en tosin arvannut, että tuota suhdetta oli kestänyt jo yli vuoden. Onnea heille, toivon, että rakkaus kantaa.
Päädyin pohtimaan omaa sivusuhdettani. En osaa enää ajatella, minkä aikaa se kesti. Joitain kuukausia? Puolitoista vuotta? Mistä se mitataan? Tapaamisten määrästä? Yhteydenpidon kestosta? Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Varmaan on vain se, etten ole edelleenkään lakannut ajattelemasta häntä. Ehkä voin todeta, että yhteydenpito on lakannut. Ilmeisesti syytä ei enää ole. Enää hän ei täytä ajatuksiani joka päivä, mutta en minä häntä unohtanutkaan ole. Toivon, että hän on onnellinen. Uskon, että hän on. Valinnat, joiden vuoksi suhteemme päättyi, ovat sellaisia, joita hän ei olisi voinut tehdä toisin. En minäkään. Hän ei olisi hän, jos valinta olisi mennyt toisin. Taidan arvostaa häntä eniten juuri siksi, vaikka koenkin jotain henkilökohtaista menetyksen tunnetta. Joissain asioissa en voi tulla ensimmäiselle sijalle. Ei pidäkään.
Mietin taas kerran sitä, miten itse olen niin haluton aloittamaan suhdetta. Vai huijaanko vain itseäni? Ehkä oikeasti syöksyisin suin päin suhteeseen, jos saisin vinkkejä siitä, että joku kiinnostuisi minusta. Toivottavasti ainakin olen sen verran viisastunut, etten enää aloittaisi suhdetta vain siksi, että on läheisyydenkaipaus. Tahtoisin osata tehdä viisaampia valintoja kuin ennen, silti menettämättä mahdollisuutta upeisiin kokemuksiin.
Niin, hetkellisesti ajatuksistani on saanut otteen nuori mies, mutta en usko tämän kestävän. Se menee ohi. Niin kuin muutkin ihastukset. Kunpa elämä ei menisi ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti