Vein lapset aamulla hoitoon. Olen sairaslomalla, mutta hoidan silti tänään yhden työasioihin liittyvän nettipalaverin kotoa käsin. Siitähän ei tulisi mitään, jos lapset olisivat paikalla. Hoitoaikaa on heille tänään luvassa vain muutaman tunnin ajan, joten mistään ihan hirvittävän suuresta ponnistuksesta ei pitäisi olla kyse.
Mutta eipä tuolla tuntunut olevan väliä. Toinen lapsista takertui minuun parkuen ja huutaen, ettei halua mennä päiväkotiin ja kun lopulta lohdutteluistani huolimatta jouduin jättämään parkuvan ja kädet ojossa äidin perään huutavan lapsen hoitajien syliin, tuntui, että tapoin pienen osan itsestäni ja jotain peruuttamatonta lapsesta.
Ehkä se ei ihan näin dramaattista todellisuudessa ole, mutta oloni on kuin suurella roistolla. Mistä tätä syyllisyyttä oikein tulee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti