Voi luoja kuinka minulla on ikävä sitä aikaa, jolloin voin sanoa toiselle, että harjaa hampaat nuorimmalta sillä aikaa kun käytän vanhemman iltapesulla. Sitä aikaa, jolloin voin sanoa, laita lapset nukkumaan niin pesen nämä kuravaatteet. Odota hetki, niin tulen seuraasi, kunhan saan lapset nukkumaan. Voitko keittää meille teetä? Sitä aikaa, jolloin sanoin: "menen hetkeksi ulos, viemään roskat, kuuntele heräävätkö lapset."
Ei se aina ihan kamalaa ollut.
Toisaalta vihaan vieläkin niitä hetkiä, jolloin vastaus oli: "urheiluruutu on menossa, en minä nyt ehdi." Sitä tunnetta, joka valtasi mielen, kun tokaistiin: "hoida sinä ne lapset nukkumaan, mulla on tässä nyt muuta". Tai niitä monia, monia iltoja, jolloin ei ollut ketään kenelle sanoa, kun olin yksin. Kaverit tai harrastukset. Nehän ne olivat ne tärkeät. Niitä hetkiä, jolloin sain kuulla ohimennen matkallasi tv:n ääreen: "käy pesemässä ne kuravaatteet, johan ne ovat siellä koko illan olleet". Tai lausetta: "laita sitten iltapalaa, kun saat ensin ne lapset nukkumaan". Vihasin sitä onnetonta tunnetta siitä, että vastaan yksin kaikesta. Sitä tunnetta minä en ole päässyt karkuun.
Koska se parempi huominen on tänään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti