Rakkaat lapseni.
Omani, suloiset. Osaanko rakastaa heitä oikein ja antaa heille sen mitä he tarvitsevat? Riittämättömyyden tunne vaivaa.
Olen saanut viime aikoina uutisia, joiden pitäisi tehdä minut iloiseksi toisten puolesta. Minut ne ovat saaneet varuilleen, hieman surulliseksi ja ikävän rintaan. Katkeruutta siitä, että toisilla on jotain mitä minulla ei: onnelliset liitot ja rahaa pankissa, kutkuttavia ihastumisia tai yhteisiä velkavankeuksia, surullisia hetkiä, jolloin joku lohduttaa ja vaikeuksia, joiden läpi mennään jonkun kannustaessa. Minä teen sen kaiken yksin. Välillä se yksin jaksaminen on lohdutonta. Häpeän kateuttani.
Tiedän, että minun pitäisi ottaa niitä varovaisen luottavaisia askelia tulevaan. Pelottaa silti, että elämä lyö, vielä ja vielä ja vielä. Onko tuskan määrä vakio? Jos jossain osa-alueessa menee hyvin, meneekö muualla huonosti? Tai jos nyt menee hyvin, onko pommi nurkan takana? Voinko väistellä?
Mutta edelleen, jos saan lyhytsanaisia viestejä exältä, vatsaani kuristaa. Tuntuu, että hän hautoo jotain pahaa. Ilkeyttäänb vaan, kostaakseen. Tuntuu, että kun menee kohtuullisen hyvin nyt, niin asiat eivät voi olla näin yksinkertaisia. Toivon, että tämä on vaan pitkään jatkuneen psykologisen manipuloinnin tulosta ja oikeasti vain minun heikkouttani.
Työkuviot ovat parempaan päin. Uskoisin, että minulla on paikka tulevaisuudessakin nykyfirmassa nyt kun johto vaihtui. En tosin tiedä mikä toimenkuvani olisi ja mitä minulta odotetaan. Kaikesta tästä meidän pitäisi voida keskustella luottavaisin mielin esimieheni kanssa. Hirvittää. Tunnen itsessäni, etten tee tarpeeksi, vaikka teen paljon. Tunnen koko ajan riittämättömyyttä ja osaamattomuutta. Tuntuu, että ympärillä on vain tyhjää.
Tarvitsen hyvää palautetta ja kehumista. Äkkiä. Minä riitän, minä osaan, minä olen hyvä, minä pärjään. Kukapa muukaan sen sanoisi?
Pienet kädet kaulassa: "äiti minä rakastan sinua maailman eniten ja olet tärkeintä maailmassa". Siinäpä se. Mihin muuhun minun pitäisikään riittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti