Huh. Miten äkkiä suhde vakiintua seurusteluksi? Olemme tavanneet toki jo useita kertoja ja selvää on, että molemminpuolista tunnetta löytyy. Tahdomme tavata uudelleen ja puheeseen on jo hiipinyt ilmaus "me". Silti minulle tuntuu tulevan rimakauhu siitä, että joutuisin sanomaan jossain seurustelevani. Ok, tapailen jotakuta. Ok, en tapaile ketään muuta samalla tavalla suhdemielessä. Mutta olenko siltikään valmis sitoutumaan yhteisen tulevaisuuden suunnitteluun? En taida olla. Ehkäpä minun ei pidäkään ajatella asioita niin pitkälle, vaan koettaa nauttia tästä ajasta, jolloin tapailemme ja koetamme saada tuntumaa toisiimme. Eihän tässä nyt yhteen olla muuttamassa sentään.
Hän pohti ääneen, miten voimakkaita sanoja voi käyttää tuntemuksistaan tässä suhteen vaiheessa. Hän päätyi sanomaan, että pitää minusta ja seurastani todella, todella, TODELLA paljon. Kuvaavaa. Itse sanoisin, että pidän paljon ja missään nimessä en luopuisi seuraavasta sovitusta tapaamisesta. Hmmm. Mikä on tarpeeksi? Ikävä kuitenkin hiipii pintaan ja tarve nähdä on ilmeinen. Viestit saavat jotain sisällä liikahtamaan ja niiden saapumista odottaa.
Sisarellenikin hänet tuli esiteltyä puolivahingossa tai melkein tarkoituksella, kun sattuivat samaan aikaan kahville luokseni. Sisaren ytimekäs tekstarikommentti oli: "AAAUUUUU mikä mies! Todellinen löytö!". Häntäkö minä olen etsinyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti