Lämmitin saunan. Saunoin pitkään ja hartaasti. Otin seurakseni kirjan, jonka lukemista on suositeltu useassa eri blogissa, jotka kertovat avioeroista selviytymistarinoita. Bruce Fisher: jälleenrakennus. Ensimmäiset sata sivua saivat minut uskomaan, että se on hyvä kirja.
Olen lukenut kuluneen kevään aika lukuisia teoksia, joissa evästetään miettimään miksi parisuhde ei toimi, miksi suhde epäonnistuu, miten parannat suhdetta, miten selviydyt uskottomuudesta, miten lapset suhtautuvat avioeroon, miten auttaa lapsia käsittelemään tunteita, miten erota sivistyneesti, miten olla muuten vaan parempi ihminen. Jokaisella niistä on oma suuntansa, jokaisella niistä on oma näkemyksensä. Mutta yhteistä niille kaikille on ollut se (tai ehkä juuri minulle osuvin viesti niissä) on ollut se, että JOKAINEN on ITSE vastuussa omasta onnellisuudestaan. Parisuhteen karikon syy ei ole puoliso vaan jokainen itse. Muutokseen tarvitaan vain yksi ihminen. Minä olen syyllinen, isoilla kirjaimilla SYYLLINEN siihen, etten ole aiemmin osannut vaatia omaa tilaani, minä olen syyllinen siihen, etten ole antanut puolisolleni mahdollisuutta muuttua, koska olen itse vaan koettanut muuttaa itseäni hänen vaatimustensa mukaiseksi. NYT minä haluan muuttua, mutta enää en halua muuttua puolisoni rinnalla. Enkä halua muuttua sellaiseksi millaiseksi joku muu haluaa. Haluan vain oppia olemaan oma itseni.
Minä en vihaa puolisoani, enkä pohjimmiltaan kait edes syytä häntä mistään. Ehkä sekin aika tulee vielä. Eniten ruoskin henkisesti itseäni siitä, miksi olen antanut tilanteen mennä sellaiseksi, miksi olen antanut luvan kohdella itseäni huonosti, siten että minun on oikeasti tosi paha olla ja silti minä vaan nielen pahan mielen ja hymyilen. Enää en hymyile, vaikka se puolisoon sattuu. Sen verran minä häntä vieläkin rakastan, että nyt minä sanon suoraan. Mutta uskottomuudestani en henno kertoa. Pitäisikö? Edelleen tuntuu, että se olisi liian iso loukkaus, isku vyön alle ja estäisi sitä paitsi puolisoa kehittymästä ja kasvamasta. Meidän ongelmamme olivat muualla kuin siinä että olin uskoton. Uskottomuuteni on luultavasti vain sitä, että koetan paeta avioeroprosessin väistämättä nostattamaa pahaa oloa ja tuskaa. Se ei ole syy eroomme enkä halua antaa siitä puolisolleni pakotietä. Se ei ole oikein, jos avioeromme syy kuitataan sillä, että akka perkele kävi vieraissa. Se on seuraus, ei syy. Olenko väärässä? En minä tätä puolustautuakseni silti kirjoita. En minä HALUA olla uskoton. En minä HALUA, että kukaan muukaan koskaan on uskoton. Mutta rakastaa minä haluan ja tulla rakastetuksi. Ihan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti