Mikä siinä on, että vihan tunteita, ärtymystä ja pahaa oloa kasaa sisälleen? Miksi sen vihan ilmaiseminen on niin vaikeaa? Olen oppinut välttämään tilanteita, joissa antaisin vihan purkautua. Ehkä väkivaltaisuuden pelossa, mutta varmasti ihan yleisesti vaan välttääkseni hankalia tilanteita. En halua riidellä, en halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, mitä ikinä (teko)syitä sitä nyt sitten keksikään. Tuota sisällä kiehuvaa vihaa (jota varmasti myös toisinaan ihan aiheellista onkin hillitä) purkaa sitten jotenkin. Urheillen, vitsaillen tai vaikka piilovittuilemalla (mikä taas ei ole kovin järkevää monestikaan). Vihan tunteita oppii myös hallitsemaan. Jos lapset saavat minut vihaiseksi, osaan (yleensä, en aina) keskutella vihaisuuden tunteestani, mutta osaan pitää sen kuitenkin aisoissa.
Miksi sitten ei voi tehdä samoin ihastumisen tunteille? Jos oikein huomaa olevansa ihastumassa, niin miksi sitten ei vaan voi poistua tilanteesta? Välttää sen ihastumisen sillä, että valitsee jotain muuta tekemistä. Tai hillitsee sen ihastumisen tunteen ja purkaa sitten ehkä siitä (menetetystä mahdollisuudesta?) aiheutuvaa epämieluisaa oloa vaikka urheillen tai kanavoiden sen muuten pois itsestään. Tai hillitse itseään niin kuin vihaisena ollessaan, että antaa itselleen luvan tuntea tunteita, mutta ei silti tee tekoja. Siis joskus olen niin vihainen, että silmissäni suorastaan näen miten lyön jotakuta tai tekisi mieli rikkoa joku tavara tai ihan mitä tahansa sellaista lapsellista. Mutta sitten sellaista ei kuitenkaan tee, koska tietää sen olevan typerää. Miksi sitten jos tekee mieli suudella jotakuta ei voi ajatella samoin, että varmasti se olisi ihanaa, mutta nyt valitsen toisin.
Olenhan minä siihen aiemminkin kyennyt. Olen ollut seitsemän vuotta parisuhteessa uskollisena, mikä nyt sitten yhtäkkiä on sekoittanut minut näin? No, okei, on tässä nyt varmaan puolustautumiselementtejä vaikka mitä, mutta noin pohjimmiltaan MINÄ HALUAN OLLA USKOLLINEN, enkä toimia enää ikinä sillä tavalla, että imeskelen kaikkia ihastuksia saati harrastelen jotain puskapanoja. Onko tilanne sitten toinen, jos parisuhde on sellainen, että siihen on tyytyväinen? Voinko vielä joskus olla johonkin parisuhteeseen (viisaammin) sitoutunut niin, että voin luottaa itseeni ja kykyyni hillitä itseni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti