Niinkö ne erot tehdään? Pistetään vain paperit vetämään ja katsotaan sitten miten käy? Kuinka kauan sitä voi vetkutella ja yrittää minimoida riskit ja saada yhteisymmärryksen eroon? Ehkä sitä yhteisymmärrystä ei koskaan tulekaan tässä asiassa miehen kanssa? Hän vaan haluaisi edelleen "pitää" minut. Mutta minua ei voi omistaa.
Minun on saatava mennä. Mutta menetänkö minä lapset? En voi ajatella edes sitä vaihtoehtoa, kun alkaa jo ahdistaa niin paljon ja joudun turvautumaan terapiaan.
Lapset, minun silmäteräni ja elämäni ilot. Sain lohtua siitä, että väsymyksen, kyvyttömyyden ja uupumuksen tunteet johtuvat (osittain) henkisestä väkivallasta ja siihen uupumisesta, eikä siitä, että olisin oikeasti uupunut lapsiin.
Onneksi työt alkoivat. Olen ollut kyllä aika kyvytön tekemään mitään järkevää, mutta mukana hengaillaan ja töissä sentään on ihania ihmisiä.
Ehkäpä tämä tästä. Ilmeisesti minun on lakattava ajattelemasta mitään helppoja tapoja ratkaista avioliiton päättyminen. On vain runtattava prosessi liikkeelle ja koetettava selvitä niistä henkisistä ja taloudellisista haasteista, joita siitä seuraa.
Helppoa avioeroa ei taida olla olemassakaan. Pelkään miehen reaktioita ja sitä miten hankalaksi hän yhteisen elämän vielä tekee. Keljuttaa, kun taloremontti on kesken ja pienillä ponnistuksilla siitä saisi kuitenkin ihan siistiä jälkeä ja paremman hinnan. Tietysti miehellä voi olla taka-ajatus, että taloa ei rempatakaan kovin paljon ja saadaan alhainen hinta-arvio ja hän voi edullisesti lunastaa talon itselleen ja minä joudun lähtemään pienemmällä pääomalla erilleen. Mutta jollain aikavälillä tästä asiasta tulee minulle myös aivan samantekevä, koska muutoin en vaan enää kestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti