Jään lasten kanssa viikonlopuksi. Oikeastaan ihanaa, mutta toisaalta ahdistavaa. Haluaisin saada asioita eteenpäin, ratkaisuja, päätöksiä jne. Mikään ei etene, hermot menevät ja masennun. Niin kai puolisokin. Keskustelut ovat olleet olemattomia, vieraita on ollut.
Soitin tänään ajan lainaneuvotteluihin, en vain saanut kuin ensi viikolle.
Olisi ollut mukavampaa päästä siinä asiassa eteenpäin nopeasti. Saisi edes siihen asiaan selvyyttä.
Kaikki aikanaan. Aikansa kutakin. Antaa ajan kulua. Perkele. Alkaa jo kyllästyttää tuokin. Kaipaan toimintaa tämän kellunnan tilalle!
En ole jaksanut jutella sen kanssa, joka avasi silmäni. Tai ei avannut, mutta sai minut avaamaan ne. Tuntuu jotenkin pahalta, kun hän omaa puolisoaan niin rakastaa. Tiesin sen tietysti koko ajan, ettei meistä tule onnellista paria, mutta kait sitä jotain unelmaa palvoo ja toiveita elättelee silti. No, enää ei. Pakko vaan ottaa omasta elämästä vastuu, valinnoista myös.
Kaipaisin syliä, lohtua, onnellisuuden tunnetta. Haluan seksiäkin, koska siitä tulee hyvää mieli. Leikittelin vaarallisella ajatuksella, että soittaisin eräälle, joka voisi suostua minua lohduttamaan niin, että saisin tuntea itseni naiseksi. Mutta tyhmää, riskialtista ja vaarallistakin se olisi. Ja pelkään sitä paitsi sitäkin, että saisin pakit. Se ei ainakaan nostaisi fiiliksiä.
Tyydyn olemaan itsekseni ja koetan kuumeisesti keksiä, mitä tehdä, jotta olo tuntuisi iloisemmalta. Lapsista haluaisin osata nauttia, olla heille läsnä ja aidosti iloinen heidän olemassaolostaan. Taidan olla siihen valitettavasti liian masentunut. Pelottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti