Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että joudun lapsista luopumaan. Että mies saa jotenkin puhuttua tilanteen sellaiseksi, että se saa pidettyä lapset itsellään ja minä joudun lähtemään siitä elämästä pois.
Mutta en osaa muutakaan ajatella, kuin että tämän on loputtava. En voi jatkaa elämää näin eteenpäin, kun mistään ei puhuta. Eiliset keskusteluyritykset päätyivät siihen, että mies katsoi telkkaria puhumatta mitään ja minä jouduin yrittämisten jälkeen lähtemään toiseen huoneeseen itkemään. Päädyin nukkumaan eri sänkyyn ensimmäistä kertaa. Loppu tähän on tultava. Jotain on tapahduttava! Tulemme molemmat vaan hulluiksi tuossa. Ei tämä näin voi jatkua. Ei voi, ei voi, ei voi!
5 kommenttia:
Kuulostaa niin tutulta.
Noin meilläkin, vuosia, yritin saada keskustelua aikaiseksi, missä mättää. Mies ei halunnut keskustella, tuijotti telkkaria, tietsikkaa tai sudokuaan tai lähti tilanteesta tai sanoi että joku toinen kerta. Ikinä ei palannut asiaan vaan minä palasin, joka kerta turhautuneempanan ja kiukkuisempana. Ja ikinä ei miehen mielestä ollut mitään ongelmia.
Joskus meillä oli jopa suhteellisen hyviä keskusteluja, mutta ei mikään silti muttunut. Myös pariterapiassa mies oli ymmärtäväinen ja keskusteli rakentavasti, mutta ei mitään muutosta.
Tosin oli silloin jo toinen jalka oven ulkopuolella, joten ei siinä olisi kukaan voinut enää mitään tehdä.
Jaksamista päätöksentekoon. Se ei ole helppoa, mutta kyllä se sieltä ajan kanssa tulee.
...piti kirjoittaa että
Tosin _minä olin_ silloin jo toinen jalka oven ulkopuolella...
Kiitos kannustavista sanoista, Sola. Siltä se juuri tuntuu minustakin, että toinen jalka tosiaan on jo oven ulkopuolella. Kohta toivottavasti molemmat. Puitteiden ja materian, elintason menetys/muutos todella paljon mietityttää. Mutta eihän sen pitäisi olla tärkeää. Miksi se sitten niin kovasti vaivaa? Enhän minä voi haluta oikeasti olla tälläinen, materialisti? Lapset... Niitä sitä miettii ja mitä ne menettävät. Mutta lapsille ei varmasti ole tärkeää se materia. Vaan rakastavat vanhemmat ja rakastava ympäristö.
Miksi mies saisi lapset? Niin ettei edes yhteishuoltajuus onnistuisi?
Niin kauhea kuin se eroilmoitus oli kun en sillä kannalla itse ollut, niin kummasti olo on tästä kohentunut eikä sellaisia masennuskohtauksia ole (ainakaan vielä) ollut kuin mitä oli silloin kun tilanne oli vielä auki. Voimia sulle, olen kovasti hengessä mukana vaikka musta ei aina kuulukkaan.
Niin, minua pelottaakin se, että mies alkaa kiristää tapaamisilla.
Minä olen kärsinyt henkisestä väkivallasta sen verran, että pelkään jo varjojakin.
Pelottaa, että mies jotenkin saa puhuttua itselleen lähihuoltajuuden ja alkaa sitten pitää minua tietoisesti loitolla. Lisäksi pelkään, että hän lähivanhempana päättäisi esim. muuttaa lasten kanssa jonnekin toiselle paikkakunnalle kotiseudulleen esim. ja ulkoistaa minut elämästä täysin. Itse uskon ja luotan olevani järkevämpi, koska minä en ole miehelleni katkera tai kostonhimoinen, mitä hän taas helposti voi olla. Toivon, toivon todella, ettei hän skitsahda ja ala hankaloittaa kaikkea, mutta pelkään pahinta.
Lähetä kommentti