En pysty keskittymään työhön. Ajattelen koko ajan tulevaa maanantaita.
Tuntuu, että olen tekemässä elämäni suurimman virheen. Että en voi mitenkään edetä asiassa näin. Mikä voisi olla parempi keino? Pitäisikö vielä yrittää? Pitäisikö vielä katsoa, mitä elämä voi olla puolison kanssa? Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, ettei elämä voi olla tällaista?
Olenko se sittenkin minä, joka on pilannut kaiken? Olenko minä sittenkin se, joka on harjoittanut henkistä väkivaltaa yrittämällä vaatia mieheltä enemmän kuin mihin hän on kykenevä oman historiansa vuoksi? Vieläkö minun pitäisi yrittää ymmärtää? Antaa hänelle mahdollisuus muuttua? Antaa lapsille sittenkin se koti, jota olemme rakentaneet?
Voinko minä vaatia omaa tilaa ja omaa aikaa vai olenko väärässä?
Tuntuu, kuin pakottaisin itseni tekemään päätöksen ja ratkaisun, jota kadun kuin hullu hetken päästä.
Voinko mitenkään antaa asioille enää muuta suuntaa? Minä haluan vain olla rauhassa, elää ilman pelkoa, olla onnellinen. Onko se mahdollista liitossa nyt? Ei se taida olla. Voi tätä surun ja pelon ja epävarmuuden määrää.
Tuntuu, että sisälläni asuu kaksi ihmistä, joista toinen huutaa: "lähde, irtoa, mene, vie itsesi ja lapsesi turvaan, pakene, juokse, ala elää!" Toinen huutaa: "jää, olet hullu, älä mene, mitä olet tekemässä, pitää vielä yrittää, lasten vuoksi et voi mennä"
Mutta mieleen nousee muistoja. Ja ne muistot eivät ole hyviä. Pitänee koettaa muistella vaan niitä, että muistaa miksi haluaakaan erota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti