Kuten arvelinkin (tunnen itseni edes siltä osin) en osannut olla puhumatta erosta perjantaina. Aloin jutella puolison kanssa siitä, millaisia realiteetteja edessämme on, jos lapsista syntyy huoltajuustaistelu. Koetin hyvin selvästi sanoa, mistä on oikeastaan kyse, jos oikeuteen mennään. Ehkä jotain alkoi takaraivoon mennä.
Miehen suurin huoli tuntuu olevan talon menettäminen. Enää hän ei niinkään puhunut lasten menettämisestä tai siitä, että lasten pitäisi saada olla juuri täällä hoidossa tms vaan juuri siitä, että hän haluaa talon ja sen tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Sanoin hänelle, että minun puolestani hän saa kaikin mokomin jäädä asumaan taloon jos hänen taloutensa sen kestää. Kerroin totuudenmukaisesti tehneeni laskelmia siitä, millainen kustannus talon ylläpidosta tulee kuukausittain sekä siitä mitä kuluja talon ostaminen pelkästään omiin nimiin aiheuttaa. Koetin hienovaraisesti, ystävällisesti ja painostamatta ohjata miestä hyväksymään senkin vaihtoehdon, että realistisesti ajatellen lienee mahdotonta, että hän talon voisi pitää. Paitsi jos saa jostain rahoitusta rutkasti lainamäärän pienentämiseen. Itse en ainakaan kykenisi taloa pitämään ilman hurjaa nälkävyön kiristämistä ja aivan poikkeuksellisen myötämielistä pankkia.
Talon menettämisestä tulee kova isku miehelle, välillä rehellisyyden nimissä tuntuu loukkaavaltakin se, kuinka paljon talo merkkaa vs perhe. Mutta toivottavasti nyt kuitenkin asiat selkiytyvät.
Itselläni on ollut uskomattoman levollinen ja iloinen olo. Tuntuu, että turha kai tässä on edes erota, kun on niin hyvä olla. Mutta totuushan on se, että se hyvä olo tulee siitä, että tiedän pääseväni rauhaan, omaa tilaa, oma tahti ja paine pois päältä vaikka tekisin mitä. Lapsetkin ovat tuntuneet erityisen rakkailta ja suloisilta, kun jaksan paremmin.
Silti, pelko on, ettei tulevaisuus ihan niin herttaista sitten kuitenkaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti